Tänään sitten oli se siunattu vapaapäivä, kun menin vain englannin preppaukseen, jonka jälkeen suunnattiin Nanin kanssa pitsalle. Tällä kertaa syöminen onnistuikin, eikä pitsalla käynti päättynyt vessaan kuten viimeksi.

Sitä on niin käsittämättömän vaikea kuvailla, miten mukava Nanin kanssa on puhua. Se on melkein niin kuin se ei olisi puhumista, vaan kirjoittamista. Välillä tietysti saatan änkyttää jotain ja unohtaa jonkun sanan, mutta voin rauhassa selittää asian uudestaan. Ja vaikka yleensä olen hiljainen ihmisten seurassa, Nanin kanssa juttu jää aina kesken. Tänäänkin keskustelimme ensin kokeista, sitten sarjakuvista, sitten omista kommelluksista lapsena, sitten muumeista, kuolemisesta ja uskonnoista.

Kaikkein hauskinta oli siinä vaiheessa, kun kerroimme vuorotellen, mitä älytöntä olimme tehneet silloin, kun olimme olleet nuorempi. Yhdessä kohtaa nauroin oikeasti vedet silmissä, kun Nan kertoi, miten he joskus pieninä hänen veljensä kanssa olivat vetäneet nukelle kankaisen pussin päähän, jonka jälkeen he olivat hirttäneet sen vaatekaappiin. Sinänsä ihan mielenkiintoista tekemistä alle kouluikäisille kristityille ja en voinut mitään sille, että repesin totaalisesti, kun ajattelin, että miten Nanin äiti oli löytänyt vaatekaapista sen hirtetyn nuken.

Ja sitten me juttelimme C:n äidistä. Nankin oli saanut tietää siitä juuri samalla lailla kuin minäkin, ja oli sitten huojentavaa kuulla, että hänkin oli tuntenut olonsa oudoksi ja huolestuneeksi. Ja siitä aihe sitten kääntyikin uskontoon. Se on jotenkin kummallista, että aloitimme mistä aiheesta tahansa, lopuksi päädymme aina keskustelemaan uskonnosta. Huvittavaa se on erityisesti siksi, että minä olen vakaa ateisti, kun Nan taas on vakaa kristitty. Olemme kuitenkin siinä mielessä samanlaisia, että kumpikaan meistä ei koe erityistä tarvetta käännyttää toista ajattelemaan samoin.

Siinä Nan sitten itse sanoi sen, minkä takia minun on niin helppo olla hänen seurassaan. Hän ei puhunut masennuksesta, vaan uskosta, mutta se on kaiketi melko yleispätevää. Hän sanoi, että vaikka hän toivoikin tietysti, että minäkin löytäisin uskon ja saavuttaisin pelastuksen, niin hän tunsi, että ei voinut tehdä muuta kuin rukoilla puolestani, että löytäisin sen. Hän ei voisi sitä minulle antaa, eikä hän voisi minua käännyttää.

Se on sama tämän minun angstinkin kanssa. Nan luultavasti ainakin aavistelee, että en aina ole ihan niin hyvässä kunnossa psyykisesti kuin voisin, mutta hän ei ikinä sano mitään. Hän ei sano, että minun pitää tehdä niin ja minun pitää tehdä noin, eikä tuolla lailla saa tehdä, vaan hän antaa minun itseni yrittää etsiä ratkaisuja. Hyvällä syyllä hän tietysti tekee näin: Vain yksi ainoa ihminen koko maailman kuudesta miljardista ihmisestä voi pelastaa minut (angtilta ja itsetoteutetulta hengenriistolta) ja se ihminen olen minä. Muut voivat antaa tietoa ja tukea, mutta se on loppujen lopuksi kiinni minusta itsestäni.

Se olisi kyllä tavallaan aika kauheaa, jos minulla ja Nanilla asiat olisivatkin toisin päin. Olisin huolissani hänestä, koska hän ei olisi löytänyt Jumalan rauhaa ja eikä siten pääsisi paratiisiin. Ja mitä minä nyt tällä objektiivisella katsomistavalla tajusin, niin tämä kaikki angst ja jumalvastaisuus on sitä, että minä etsin itseäni ja sitä omaa totuuttani. En ole varma, mitä haluan, enkä tiedä, mihin totuuteen minä uskon.

Nyt sitten kyseltyäni Nanilta taas uskontoon liittyviä asioita, mieleni on alkanut taas horjua. Olen jo pitkään pitänyt itseäni ateistina, sillä en usko, että mitään jumalaa on olemassa. Kuitenkin on joitain tapauksia, joita pitää outoina sattumina. Sillä lailla, että melkein tuntuu, että olisi tarkoitus, että juuri näin käy. En usko, että se on mikään tietoinen jumala, joka ohjaa maailman kulkua, mutta jokin... voima, joka ajaa meidät tekemään jotain. Niin kuin soittaminen. Vaikka saisin tarpeekseni pianosta ja yrittäisin lopettaa sen soittamisen, en kuitenkaan tee sitä. Minua ei ole yritetty patistaa soittamaan, vaan löysin pianon itse. Nyt sitten rakastan soittamista. Melkein niin kuin olisi tarkoitettu, että soitan.

Tai samalla kaavalla toimii myös TSH. Kun minulle suositeltiin sitä, kun olin pieni, en innostunut siitä, vaan hylkäsin sen. Sitten kuitenkin oudon sattuman myötä näin elokuvan mainoksen ja ihastuin siihen. Kuten Nan sen ilmaisi: Niin kuin olisi tarkoitus, että niin käy. Että vaikka sen itse torjuisi, niin sitten niin, miten on tarkoitus käydä, tapahtuu eri tavalla. Se asia kuitenkin tulee sinun luoksesi eikä toisin päin. Niin kuin olisi tarkoitettu. Vaikka miten olisi sitä vastaan, vaikka miten yrittäisi välttää, niin jos jotain on tarkoitettu käyväksi, sitä ei voi estää.

Kai tuota voisi sanoa yliluonnolliseksi, mutta pidän itseäni silti ateistina. Jotkut asiat tapahtuvat niin outoa kautta, että niitä on vaikea pitää sattumana. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Nan. Minä en tuntisi häntä yhtään hyvin, jos en olisi ollut Merryn kaveri. Merry nimittäin oli Thesin kaveri ja Nanista tuli Thesin kaveri. Ja tämän pitkän ketjun kautta me tutuistuimme toisiimme. Sitten se muu ketju ympäriltämme hajosi ja nykyisin vain minä ja Nan olemme kunnollisia ystäviä (toki Merry ja Nankin ovat vielä väleissä, mutta sekin jää moikkaamiseen käytävällä).

Tai NN. Asuimme eri paikkakunnilla, mutta sitten hän päätti tulla tähän lukioon ja joku päätti laittaa meidät samalle luokalle ja me molemmat toisistamme riippumatta istuimme peräkkäin ja opettaja meistä riippumatta laittoi meidät työskentelemään parina ja kävi ilmi, että hän oli niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa en tunne oloani kovin epämukavaksi. Ihan kuin niin olisi tarkoitettu.

Tuokin on varmaan joku uskonto, enkä kaikesta ajattele näin. Tai toisaalta voisin uskoa, että on olemassa Jumala, mutta hän on tarkoittanut, että kaikki eivät usko häneen, sillä sitten jos kaikki uskoisivat "oikein", omaa uskoa ei enää arvostettaisi niin paljon kuin jos ympärillä olisi niitä, jotka eivät usko. Eli voisin periaatteessa uskoa, että minun ei ole tarkoitus uskoa.

Minun pääni menee aina sekaisin tällaisesta. Tärkeintä kuitenkin on, että tunnen oloni suht tasaiseksi taas tänään. Eilen illalla olin melko rikki, sillä työskentelin uuden kirjoitukseni parissa. Innoituksen sain siitä, mitä C:lle tapahtui. Aloitan siitä, mihin yleensä lopetan kirjoitukseni: Kuolemalla. Kuolemasta on kuitenkin vaikea kirjoittaa, etenkin tuon C:n äidin jutun jälkeen. C:n äiti oli samanikäinen suunnilleen kuin minun äitini.

Minunkin äitini kuolema on vääjäämättä edessä, jos selviän hengissä siihen asti. Sitä en pysty käsittämään, miten ikimaailmassa voisin selvitä siitä. Tekee mieli nyt sanoa äidille, kuten Simba isälleen Leijonakuninkaassa: "Ollaanha me aina yhes, eiks jea?" Kyllähän sitä tietää, että ei sitä voi pyytää, koska se ei ole mahdollista, mutta tuntuu kauhealta ajatella sitä eron hetkeä. Siksi valitsinkin tarinan aiheeksi juuri toisen vanhemman kuoleman. Ajattelisin, että kaverin kuolemasta toipuu paremmin, koska kaveria ei kuitenkaan tunne niin hyvin kuin vanhempaa. Ja kun kaveri kuolee, tulee hyvin usein uusi kaveri. Mutta kun vanhempi kuolee, niin kukaan ei tule paikkaamaan sitä aukkoa. Siihen vain jää se aukko ikuisiksi ajoiksi.

Olo on hieman eriskummallinen ja hieman melankolinen. Pitäisi lukea kokeisiin, mutta tuntuu vain kauhealta, kun vieläkin ajattelee sitä kirjoitustani, jota minun pitää jatkaa. Kuin eläisi etukäteen sen hetken, kun oma vanhempi (minun tapauksessani äiti) kuolee. Kumma ajatus.