On taas selvitty näyttelystä ja tuntuu taas vähän tyhmältä että se jännitti niin paljon. Ja aamulla sitten päätin, että jätän puolikuntoisen tytön kotiin, mikä harmitti, koska ajattelin, että se kaikkein todennäköisimmin pärjäisi. En uskonut, että pojista olisi mihinkään, mutta ne suunnilleen räjäyttivät pankin. Ainakin siis omiin odotuksiini nähden. Kumpikaan ei voittanut mitään, eikä kumpikaan saanut yhtään tähteä, mutta molemmat saivat toisesta arvostelusta L1-arvostelun, joka on siis paras, luokka 1. Tähän ennen paras tulos on ollut L2. Lisäksi toisen arvostelulappuun oli merkitty toiseenkin kohtaan jotain, mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä että mitä se tarkoittaa. Uskoisin että se on joku hyvä juttu, koska en ole koskaan nähnyt sitä ennen.

Haa! Nyt löytyi: "(L1), joka on edellytyksenä tähtien myöntämiseen ja Rotunsa Paras (ROP) sijoituksesta kilpailemiseen. Tuomari sijoittaa enintään viisi ykkösen saanutta eläintä järjestykseen luokassa." Ja se minun rottani "lk. sij" (eli ilmeisesti luokkasijoitus) oli ensimmäinen, eli oliko se sitten paras jossain? Pitäisi jotenkin perehtyä paremmin, kun en kehtaa kysyä keneltäkään, vaikka tänään menikin hyvin. Hmm... "Värit kilpailevat väriluokissaan, kuviolliset kuvioluokissaan väristä riippumatta."

Oho, mikäli nyt ymmärrän oikein, niin sitten tuo poika pärjäsi tosi hyvin! Jos se olisi ollut bodarikunnossa, niin sillä olisi ehkä voinut olla mahdollisuus jopa voittaa jotain! Se oli kuulemma "löysässä kunnossa" ja niin oli toinenkin poika, mutta en tiedä miten saisin ne pojat jotenkin kuntoilemaan enemmän, kun nuo kaksi nuorempaa ovat paljon "löysemmässä" kunnossa kuin kaksi vanhempaa poikaa. Okei, kolmas vanhempi poika on myös löysä, mutta en oikein tiedä sitten että mistä se johtuu. Okei, se löysä vanhapoika on niin rumansöpö, että kun se ulkoillessa yrittää päästä jotenkin kiipeämään/hyppäämään sänkyyn, niin jos se ei heti pääse, niin minun käy sitä sääliksi ja sitten nostan sen. Muut vanhemmat pojat ovat kyllä tiukassa kunnossa ja pääsevät omin avuin sängyllekin. Nuorempia se ei taas näytä kiinnostavan. Luulisi, että ulkoilu kiinnostaisi, mutta ne hetken katselevat ympärilleen, ja sitten menevät vain kaksistaan takaisin kantoboksiin nukkumaan. Ehkä ne ovat sitten sitä pullamössösukupolvea.

Ja siitä puheenollen, tänään huomasin, että jalkani eivät tulleet yhtä kipeiksi kuin edellisillä kerroilla. Varmaan se johtuu siitä, että olen pudottanut painoani nyt vähän. Ja vaikka se tuntuu vähältä, etenkin kun vertaan sitä siihen miten paljon haluan vielä tiputtaa, niin kun mietin sitä siellä näyttelyssä, niin tajusin verrata sitä siihen, kun käyn kaupassa ja miten jalat tulevat normaalia kipeämmiksi kun kantaa ostokset kotiin. Saati sitten kun rottia raahaa kantobokseissa ympäriinsä. Mutta nyt panoin rottien ja kaikkien muiden tavaroiden kanssa suunnilleen saman verran kuin edellisessä näyttelyssä ihan ilman mitään. Kun sitä miettii noin, niin silloin se käy järkeen, että se tuntuu jaloissa, vaikka olen laihtunutkin vain noin viidenneksen (tai kuudenneksen, riippuu mikä on lopullinen tavoitteeni) siitä mitä haluan.

Ai niin, ja päivä alkoi aika huonosti, senkin lisäksi, että jouduin jättämään suosikkitytön kotiin. Kun tuli oikea pysäkki junassa, junan ovia ei saanutkaan auki. Joitain muitakin oli jäämässä siinä pois, ja sitten seurasin yhtä naista, joka määrätietoisesti siirtyi aina vain seuraavalle ovelle. Kokeilimme ainakin kolmen eri vaunun eri ovea, kunnes sitten juna lähti taas liikkeelle. Tuo on varmaan yksi pahimmista painajaisistani ikinä. Se edelläni kulkenut nainen sitten sanoi konduktöörille, että ovet eivät auenneet, niin tämä sitten sanoi vain, että kylläpäs aukesivat. Ja sitten se nainen ja konduktööri vuorotellen sanoivat toisilleen uudestaan ja uudestaan, että eivätpä auenneet, aukesivatpa, eivätpä auenneet. Ja minäkin olin kokeillut niitä ovien painikkeita, niihin ei syttynyt edes valoa tai mitään, ja vaikka niitä kuinka painoi, ne eivät vain auenneet. Jotenkin siinä kohtaa tuli ikävä niitä kotiseudun vanhoja rämiseviä junanvaunuja, joissa on mekaaninen ovi - vaikkakin se talvella jäätyi aina välillä kiinni.

No konduktööri sitten kirjoitti minun lippuuni, että meidät kaksi pitää päästää takaisin Pasilaan. Se toinen nainen oli heittänyt jo oman lippunsa pois (tai sitten vain halusi ärsyttää konduktööriä, joka oli väittänyt, että ovet aukesivat), joten se hänenkin "paluulippunsa" kirjoitettiin minun lippuuni. Ihan hyvä, koska ilmeisesti se nainen tunsi sitä seutua hyvin (hän oli menossa kuulemma töihin), mutta minä en oikein tiennyt mitään mistään ja kun sitten löytyi lähdössä oleva lähijuna, kysyin, että pysähtyykö tämä Pasilassa, meneekö tämä siitä, niin sitten sain tietää, että kaikki lähijunat pysähtyvät siellä. Nyt kun mietin sitä, tuokin kysymys tuntui tyhmältä, koska eiväthän ne raiteet heti siitä rautatieaseman päästä hajaannu miljoonaan eri suuntaan, mutta nytpä ainakin tiedän.

Lisäksi minulla oli näyttelypaikalla hieman huono olo. Varmaan ensimmäisen tunnin ajan mietin, että oksennankohan kohta. Se oli todella inhottavaa. Lisäksi olin ihan järkyttävän väsynyt, koska sain nukuttua yöllä noin kaksi tuntia. Välillä näyttelyssä tuntui siltä että nukahdan istualtaankin.

Mutta rottaihmiset olivatkin ihan kivoja. Heti kun menin paikan päälle ja lähestyin sitä ovea, yksi virallisista rottakasvattajista, joka asuu samassa kaupungissa ja jonka mukana minulle on aina välillä tullut joku rotta jonka olen sitten hakenut hänen luotaan, niin hän tervehti minua aurinkoisesti "hei Amia, mulla on tässä pinossa ne kaikki kortit". Ja sitten se tuttu kasvattaja tervehti minua sisällä ja hänellä oli ne ilmoittautuneiden numerot. Siinä tunsin nolaavani itseni hieman, koska yksi rotistani oli kuulemma veteraani, josta ei tarvitse maksaa ilmoittautumismaksua, ja minä olin miettinyt sitä, kun olin ilmoittanut sen, mutta ohjeissa sanottiin, että rotta on veteraani, jos se on yli 20 kuukautta vanha. Minun rottani oli 20 kk. Mietin siinä ilmoittaessani, että luulisi, että se on veteraani, mutta kielitieteilijänä päätin tehdä kirjaimellisesti niin kuin ohjeissa sanottiin, ja se oli sitten väärin. En siinä tiennyt, mitä sanoisin, tuntui, että tuo kaikki ajatusprosessi tapahtui siinä sekunnin aikana joka minulla oli aikaa, ja jotenkin päädyin sanomaan: "Ai jaa, se ei ole mukana kuitenkaan."

Miksi minä sanoin jotain tuollaista? Mitä minä yritin tuolla viestiä? Se ei ole vastaus, se ei mitenkään selvennä asiaa tai selitä yhtään mitään. Vähän niin kuin jos joku sanoisi, että tuo sinun kissasi näyttää olevan siiamilainen, ja sitten vastaisin siihen "no se ei ole koira". Jotenkin pääni tyhjeni, ja sitten oksensin suustani joitain tyhmiä sanoja. Ja tietysti se vaivaa jälkeenpäin ihan hitosti. Olin ajatellut, että yrittäisin uskaltaa kysyä häneltä niistä poikasista, joita hänelle oli syntynyt, että liikenisikö minulle sieltä yhtä, mutta en sitten saanut kysyttyä, hän vaikutti olevan aika kiireinenkin.

Mietin kyllä, että ehkä se on vaikeaa minulle rottapiireissä, että niissä kyse tuntuu olevan ensisijaisesti yhteisöllisyydestä, kun taas siinä elämässä, mitä minä yleensä elän, on ensisijaisesti kyse itsenäisyydestä. Tuntuu, että se on yliopistolla ihan automaatio, ja ehkä siksi siellä on jotenkin helpompaa kuin rottaporukoissa. Mutta juttelin vielä näiden aikaisempienkin lisäksi kahden muun kanssa, mikä oli ihan kiva, mutta minua ehkä vaivaa se, että en tiedä mitä minulta odotetaan, tai edes että odotetaanko minulta mitään.

Positiivista oli paitsi nuo hyvät arvostelut, niin myös se, että sain näyttelyn toisen tavoitteen suht hyvin täytettyä. Sain esiteltyä rottiani joillekin kävijöille, lapset saivat silittää niitä, jne. Minusta useampien pitäisi tehdä niin, ja ehkä itse sitten toimin niin, koska minussa itsessäni asuu ehkä vieläkin osittain sellainen pieni lapsi, joka haluaisi silittää vaikka kaikkia eläimiä mitä siellä messuilla oli. Mutta usein ne ovat vain häkeissä, tai sitten niitä on yksi paijattava eläin erikseen jossain ständillä tai se on muuten jotenkin vaikeaa. Ja ehkä se on jotenkin lapsellista, mutta minäkin haluaisin vähän silittää vaikka siiliä tai frettiä tai kissaa tai kania, mutta olen aikuinen, niin onhan se vähän tyhmää. Mutta siitä tulee parempi mieli, kun sitten jotkut jotka ovat siellä messuilla katsomassa eläimiä, saavat silittää sitten vaikka rottaa.

Ja toinen positiivinen, ja ehkä vielä tyhmempi, juttu oli se, että kerrankin ostin jotain Outlet-exposta. Siellä myydään joitain merkkejä halvemmalla kuin kaupassa, ja kun päivä alkoi lähestyä loppuaan, Lóreal Paris ja Lumene ilmeisesti lisäsivät jonkinlaisia supertarjouksia, ja löysin sieltä sitten kahden euron kynsilakan ja euron huulipunan. Oli ihan kivaa ostaa itselle jotain kivaa, vaikka jos asiaa miettii, niin enhän minä oikeasti olisi tarvinnut kumpaakaan. Viime kesänä ostin ripsivärin, sitä edellisen kerran ostin meikkejä varmaan vuonna 2012 kesällä. Ja koska ne olivat oikeasti niin halpoja, niin tuntui jotenkin sallitulta vähän hemmotella itseään ostamalla jotain mitä ei oikeasti tarvitsisi.

Nyt on se kotiin jäänyt tyttö ollut tässä sängyllä seuranani. Aamulla olin vain niin stressaantunut ja sitä ei auttanut se, että piti silloin ennen kuutta aamulla yrittää saada sen kurkusta alas antibioottia jota pitää ottaa aamuin ja illoin, ja sitten vain mietin, että mikä sitä vaivaa, miksi se on niin hankala, ehkä se ei oikeasti olekaan kiva. Mutta voi olla, että se jotenkin aisti sen hermostuneisuuteni, sillä nyt se on ollut taas ihana. Ja annoin sen antibiootin ilta-annoksen, tosin leipään imeytettynä tällä kertaa, enkä suoraan suuhun, ja nyt tuntuu siltä, että ollaan taas sovinnossa, jos nyt rotan kanssa voi sovinnossa olla. Se on myös sukinut tukkaani, mikä on aina kivaa. Pitää kyllä vahtia, ettei se pureskele irti mitään isoja paloja, mutta yleensä ne vain vähän näpertävät jotain, ja se tuntuu kuin olisi jollain minikampaajalla.

Ja sain vielä aika hyvin tehtyä koulujuttujakin siellä näyttelyssä: Luin ja alleviivasin 26 liuskan verran tekstiä, mikä oli ihan hyvä saavutus. Lisäksi käänsin joitain muistiinpanojani. On jotenkin paljon parempi fiilis taas, vaikka tuntuu, että olisi voinut mennä paremminkin. Olen vain stressannut liikaa, ja jotenkin unohtanut taas nauttia rotista, ja vain valmistellut niitä pärjäämään näyttelyssä. Mutta nyt tänään vähän chillaan ja sitten vähän ehkä luen vielä, ja sitten nukun. On vielä huominen ja ylihuominen aikaa tehdä se opintopäiväkirja, ja olen aika varma, että saan sen tehtyä. Okei, sitä pitää tehdä noin 20 sivua, englanniksi, eikä minulla ole vielä mitään kirjoitettuna, joten ihan helppoa ei tule olemaan, mutta olen päättänyt saada sen valmiiksi. Ei nyt ihan vitosta tarvitse tulla, mutta jos vaikka kolmonen suunnilleen.

On ilmeisesti aika lopettaa tämä teksti, kun rotta kiinnostui näppäimistön naputuksesta ja tuli ja tarttui minua molemmin käsin peukalosta kiinni. On se vähän ehkä prinsessamainen (vihaa pesua, ei suostu ottamaan lääkettä, mököttää), mutta se on nuorin tytöistä, niin kai se saa vähän olla prinsessakin.