On ollut ehkä vähän helpompi nyt kun yliopisto on alkanut. Ja sain tällä viikolla Marionilta linkin videoon, jonka hän oli tehnyt minulle. Se oli toisaalta hölmö ja edelleen mietin että onko se Marionin tämänhetkinen mielenterveys kauhean hyvällä mallilla, mutta se video kyllä piristi. Siinä oli kuvia minusta, sitten ilmeisesti rappukäytävässä tehty Klonkku-imitaatiopätkä (Marion ryömii portaita pitäen klonkkumaista ääntä) ja sitten pätkä Nightwishin Wishmaster-biisiä taustalla ja videota Marionista ihonmyötäisessä "klonkkupuvussa" sormuksen kanssa, jota vastaan yksi meidän yhteinen kaveri taistelee hammasharjan kanssa, sitten varpaiden heiluttelua ja lopuksi lisää kuvia minusta ja teksti: "We wish Hello to Amia from Oulu in twenty day off Augustus. You are Classical Lady, sweet on smart." Se kyllä piristi todella ja piristää edelleen jos katson videon uudestaan, mutta jotenkin kun ne kuvat minusta oli vanhoja kuvia, joista osaa en ollut edes nähnyt koskaan - saati että olisin muistanut että mitä ihmettä minä teen niissä kuvissa, kun seison jossain puistossa (päälläni maailman kauheimmat vaatteet ja tukka epähienolle nutturalle sotkettuna) ja minulla on käsissäni jotain ja selkeästi selitän jotain ja muut ihmiset katsovat kaikki minuun.

Tuli ikävä sitä aikaa, kun olin sellainen. Siis kun oltiin porukalla puistossa ja kun minä selitin jotain, kaikki katsoivat minuun. Ehkä tuo on jotenkin omahyväistäkin, mutta silloin minulla oli hyvä fiilis siitä kuka olin, siitä että kaikkien niiden vuosien jälkeen kun minä olin ollut se epäsuosittu, se jolle kukaan ei puhunut, se jonka läpi katsottiin ja jotkut kiusasivatkin, kaiken sen jälkeen pystyin lopulta olemaan "suosittu", hengaamaan porukassa, ihmiset olivat kiinnostuneita siitä mitä minulla oli sanottavana. Ja silloin minä pystyin tekemään sen, mitä olin kaikki vuodet halunnut että minulle tehtäisiin: pyrin olemaan reilu kaikkia kohtaan, kaikki saivat tulla mukaan ja yritin pitää huolen siitä että kaikki myös otettiin hyvällä fiiliksellä mukaan.

Puhuttiin tuosta terapiassa tällä viikolla. Kun mietin, että miksi minä muutuin, mikä muuttui, miksi nyt tuntuu että en osaa olla ihmisten kanssa enää. Terapeuttini sitten sanoi, että no jos muistat, niin sinä vuonnahan oli aluksi se Thomasin porukka, ja sitten sain siinä siipeeni, kun olin niin ihastunut Thomasiin ja hän ei sitten pitänytkään minusta samalla tavalla. Ja paitsi että kävi niin, niin sitten Thomas myös laittoi kokonaan välit poikki. Ja sitten sen jälkeen päädyin olemaan vähän pienemmässä porukassa, joksi lopulta muotoutuivat Leevi, Aliisa ja Jaska. Ja nyt he ovat kaikki poissa myös. Kuinka tuo voisi olla vaikuttamatta minuun ja siihen, miten olen ihmisten kanssa, kun ystävyyssuhteista ei suurimmasta osasta tule muuta kuin lopulta kurja fiilis.

Ja vaikka itse olin se, joka sitten lopulta päätti katkaista välit Aliisaan ja Leeviin, niin muistan sitä seuraavan päivän todella hyvin. Se oli vielä ennen yliopistoa, kun kävin Keskuksella joka päivä, ja sinä päivänä, kun menin sinne, minä vain itkin. Istuin paikallani ja itkin, ja sitten se yksi aika hauska nuori mies, joka sanoi asiat aina suoraan, tokaisi minulle, että Amia kuule, sua on todella masentavaa katsoa tänään. Hän oli hyvä tyyppi, varmaan jotain 17v silloin, ja erotettu koulusta koska hänellä meni hermo muihin oppilaisiin. Sellainen fiksu ja vähän tyly, joka ensimmäisenä päivänäni Keskuksella sai minut tuntemaan oloni todella kurjaksi, koska hän oli niin suorapuheinen.

Mietin, että olisin voinut mennä käymään Keskuksella tällä viikolla, minun piti mennä, mutta sitten en mennytkään. En oikein tiedä miksi minua jännittää mennä sinne. Jotenkin pelkään kauheasti jotain, mutta en ole ihan varma mitä. Ehkä mietin, että jos minulta odotetaan jotain, jos he ajattelevat, että minä nyt yliopistossa opiskelevana olisin jotenkin osoitus siitä että se paikka toimii, että kävin siellä pitkään, mutta sitten kasasin itseni ja pääsin eteenpäin elämässäni, mitä jos minulta odotetaan, että olisin jotenkin "parantunut", että olisin onnellinen ja pärjäävä. Mitä jos olisikin pettymys, jos paljastuisi, että olen melkein enemmän hukassa nyt kuin silloin kun kävin siellä? Ja mitä jos he eivät ymmärtäisi sitä? Minulla on asiat tavallaan paljon "paremmin" kuin monilla siellä, koska minulla on asunto ja toistaiseksi kuntoutustukikin ja opiskelupaikka, joten ehkä he eivät ymmärtäisi sitä, että voin silti olla hukassa.

Mietin sitäkin, että kun sinne menee, niin sitten ne ohjaajat kysyisivät taatusti, että miten on mennyt ja haluaisin sanoa heille ehkä, että poikaystäväni jätti minut ja siitä on ollut kurja fiilis. Olen jopa suunnitellut että miten sen sanoisi, olen miettinyt että pitäisikö vitsailla että näyttää että siitä on tullut jokakesäinen tapa että poikaystäväni jättää minut, mutta silloin pelkäisin, että he oikeasti arvaisivatkin, että se on ollut todella kipeä paikka minulle. Jotenkin en vain haluaisi tuottaa pettymystä, ja pelkään, että olisin pettymys, jos menisin sinne nyt.

Terapiassa tänään puhuin yhdestä tunteesta, josta en pidä, mutta joka ei silti mene pois. Se tunne on se, että nyt tämän melkein 2 vuoden suhteen aikana vain hukkasin aikaani, että olen heittänyt viimeiset vuodet hukkaan, että minä olen mennyt hukkaan. Vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että Jaska on paras asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut ja olen hänen avullaan oppinut itsestäni todella paljon. Mutta vaikka tiedostan tuon, niin silti on vain tunne, että kaikki mitä tein meidän suhteen eteen oli turhaa, että kaikki toiveet ja pelot viimeisen parin vuoden aikana ovat nyt vain melkein kuin hävinneet niin kuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.

Tulee mieleen lainaus Taru Sormusten Herrasta leffasta, siitä ykkösen lopusta, kun Gimli sanoo: "Then it has all been in vain. The fellowship has failed." En ole oikein ajatellut tuota sympatisoivasti koskaan, olen ajatellut sen vain niin, että Gimli nyt on vain väärässä, vetää hätäisiä johtopäätöksiä ja Aragorn sitten korjaakin, että eipäs ole kuules, kun nyt pelastetaan Merri ja Pippin. Mutta terapeuttini yritti sanoa minulle, että se on tunne ja on ihan okei, että siltä tuntuu.

Mietin terapiassa tänään myös asioita, joista olen Jaskalle vihainen. Niin kuin vaikka tämä ero ja edellinen ero. Suututtaa se, että heti kun tulee ongelmia, niin se on sitten ero. Ei voi yrittää selvittää niitä yhdessä, kun ERO. Ja myös se suututtaa, vaikka toisaalta ymmärrän Jaskaa siinä, että jos hänellä on itsellä ongelmia, niin sitten hän jotenkin tuntuu kääntävän ne minun syykseni. Hänellä pää hajoaa ja se johtuu meidän suhteesta. Yksi kuukausi menee huonommin seksin suhteen, hän kokee että ei pysty suoriutumaan, mutta se ratkaistaan sillä, että minä en ole haluttava, ja että hän haluaa olla vain kaverini. Ja jos hengattiin yhdessä ja yritin ehdottaa että pelattaisiinko jotain yhdessä, mentäisiinkö käymään ulkona, katsottaisiinko leffaa vai mentäisiinkö jonnekin, ja kun kaikkiin tulee vastaus "Ei", niin sitten se on kuitenkin minun vika ja meidän suhteen vika jos Jaskalla on tylsää. Ja sitten Jaska vain luovuttaa meidän suhteen, luovuttaa kaiken suhteen ja vain päättää erota. Se on helppo ratkaisu kaikkeen.

Tällä hetkellä minun helppo ratkaisuni on, että käyn yliopistolla ja hoidan kaikki yliopistojutut, ja sitten sen jälkeen vain pelaan. Pelaan ja katson Xenaa. Paitsi että viimeisimmät tuotantokaudet Xenasta ovat olleet aika... ei nyt tylsiä, mutta en pidä siitä mihin sitä juonta viedään, miten pitkälle sitä viedään, kun tuntuu siltä että se harhautuu kauas siitä perusideasta. Mietin että mihin vaihtaisin Xenan jälkeen, mutta ehkä se on sitten Täykkäreiden vuoro taas, kun olen katsonut melkein kaiken muun jo. Jotenkin vain odotan sitä että Marion muuttaa takaisin tänne. Kai oletan, että sitten voi Marionin kanssa ruveta hengaamaan enemmän ja ehkä hän haalii sitten joitain muitakin ihmisiä siihen ja sitten olisi taas joku porukka jossa voisi olla. Ehkä sitä kautta sitten löytäisin jotain muuta, ehkä pääsisin jotenkin taas kiinni siihen millainen olin ennen Jaskaa. Vaikka olen kyllä erilainen nyt, tiedän enemmän itsestäni ja eihän se ole edes mahdollista palata täysin siihen mitä olin kaksi vuotta sitten enkä haluaisikaan, mutta haluaisin ehkä olla taas osa jotain.