Oli taas koodausta ja olen edelleen ihan myyty sen opettajan suhteen. Terapia oli ennen koodaustunteja, joten siitä oli hyötyä ja nyt olo on pitkästä aikaa jopa ihan suht rauhallinen. Tuntuu, että vaikka mielessäni olen analysoinut sitä koodariopettajaa ja pohtinut erilaisia skenaarioita, miksi hän toimii niin kuin toimii ja mikä on vain sattumaa ja mikä ei, pystyn laittamaan sen tuntien aikana osittain sivuun ja ns. elämään hetkessä. Se on hyvä kombo, kun hän opettaa koodausta ja sekin on minusta niin kiinnostavaa. Tänään tuntui, että murtauduin ulos omasta kuplastani ja sen sijaan, että olisin ujostellut hänen seurassaan, pystyin olemaan normaalimpi. Kyselin (tyhmiä) kysymyksiäni, jos en ymmärtänyt jotain ja hän tuli katsomaan minun vaihtoehtoista tapaani ratkaista ongelma, jota en saanut vain toimimaan ja se tuntui melkein brainstormaukselta, kun yritin selittää hänelle sen, mitä olin yrittänyt tehdä ja hän yritti pähkäillä, saisiko sen minun versioni jotenkin toimimaan.

Lisäksi, tänään tuli saavutettua historiallinen virstanpylväs, kun sen koodariopettajan kanssa ensimmäistä kertaa sivuttiin kahdenkesken aihetta, joka ei liity opiskeluun. Se kuulostaa hienolta, mutta on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Olin tehnyt ohjeiden mukaan mietelausegeneraattorin ja kun mietelauseita ei oltu annettu valmiiksi, laitoin Star Wars -aiheisia mietelauseita siihen. Kun opettaja tuli kysymään, että miten menee, sanoin, että sain ne kaikki tehtävät jo tehtyä, ja klikkailin ne kaikki koodi-ikkunat vuorotellen auki. Hän kommentoi sitä vain lauseella: "Joku on katsonut Star Warsia." Ja kun sitten selitin, miten yritin nyt saada yhtä niistä tehtävistä menemään toisella koodimallilla, hän sitten auttoi hieman siinä ja kun koodissa pyydettiin syöttämään nimi, sen sijaan että se koodariopettaja olisi syöttänyt vain sen normaalin "sdlkfjdsl", mitä noihin yleensä laitetaan (koska pointti ei ole se nimi, vaan se, että koodi tekee sen mitä halutaan), niin nyt hän sanoi, että jatketaan tuolla sun teemalla ja kirjoitti sitten nimeksi Mace Windu.

Ei se tietenkään tarkoita yhtään mitään, paitsi tietysti minulle. Ja aikaisemmin tunnilla hän vaikutti jotenkin hämmentyvän tai nolostuvan tai jotain, kun hän auttoi minua aikaisemmin toisen tehtävän kanssa. Hän selitti, mikä funktio seuraavaksi tulisi ja samalla molempien kädet lähtee kohti näppistä. Hän vain jotenkin säpsähti ja sanoi: "Niin, niin, niin, osaathan sä tosiaan itekin kirjoittaa." Ja sen jälkeen hän vain oli jotenkin vaikeana ja sekoili sanoissaan, ja hetken sekoiltuaan oli hetken hiljaa ja vaikutti yrittävän kerätä itseään kasaan, minkä jälkeen hän vasta pystyi selittämään, mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä. Hän on aina niin rauhallinen, joten tuo tuntui todella... out of character. Tietysti minulle ja yliaktiiviselle mielelleni tuli heti mieleen vaihtoehto, että ehkä hän pitää myös minusta ja ehkä myös häntä hermostuttaa minun seurassani.

Äh, nyt töihin.