Vaihteeksi on taas pää täynnä ajatuksia. Maanantaina oli psykillä ja käsiteltiin aika paljon isoja asioita. Vaihteeksi selitin perheestä. Viimeksi se nainen sanoi, että joo, ota nyt vastaan sitä äidin antamaa rahaa, nyt sanoi, että jos siitä tulee itselle eettinen ristiriita, niin silloin ei kannata ottaa. Siis selitin syytä siihen, miksi en haluaisi ottaa äidiltä rahaa: millään muulla tavoin äiti ei ole paljon tukenut, mutta rahan antaminen on helppoa hänelle. Jos pitäisi tehdä jotain oikeaa auttamisekseni (esim. suojella isältä tai koiralta) niin siihen ei ole ryhdytty. Jos olen halunnut viettää aikaa yhdessä, mutta minut on jätetty kotiin, olen saanut siitä hyvästä rahaa "korvaamaan" tätä toiveeni toteutumattomuutta.

Ajatuksistani isääni kohtaan puhuttiin myös ja selitin jo hieman selvitelleeni mahdollisuuksia tehdä hänestä rikosilmoitus ja haastaa hänet oikeuteen. Siinä on vain niin paljon huonoja puolia. Olen miettinyt sitä ainoaa "todistettani", eli siis MP3-soittimella nauhoitettua veljen raivokohtausta, jossa isäni veljeni huonetta kohti tömistellessään sanoo "kohta hiljenee kyllä lopullisesti" ja miettinyt, voiko tuollaisesta edes saada mitään tuomiota. Olen myös miettinyt äitiäni ja hänen mahdollisuuksiaan.

Se psyk. tyyppi tuntuu pitävän äitiäni vähintään yhtä syyllisenä kaikkeen kuin isäänikin ja ihmetteli, kun sanoin, että siellä kotona asuu kuitenkin perheeni, ja etenkin kun tarkensin, että siis äitini ja veljeni ovat perhettäni. Hän kysyi, että miksi äiti on perhettäni, kun kerran hän on antanut kaiken mainitsemani tapahtua. En osannut oikein selittää sitä. Hän myös sanoi, että "välinpitämätön" suhtautumiseni vanhempieni osallistumiseen hoitooni on oikeastaan osoitus siitä, että olen osittain päässyt asioiden yli ja että pystyn elämään omaa elämääni taustasta huolimatta.

Juteltiin myös siitä, mitä pelkäsin kotona tapahtuvan, kun olen poissa. Psyk. tyyppi kysyi, että mikä olisi pahin, mitä isäni voisi veljelleni tehdä. Siihen vastasin aika tyynesti, että hän voisi tappaa hänet. Siihen kiirehdin sitten lisäämään, että ei tarkoituksella, mutta pikaistuksissa ja vahingossa. Tämän arvauksen perustan lähinnä siihen, että ollessaan humalassa ja raivoissaan minulle, hän ei silloin kymmenen vuotta sitten ampunut minua, vaikka osoittikin ladatulla aseella. Sen sijaan minullekin on käynyt paljon sellaisia, joissa huonolla tuurilla olisi voinut henki lähteä. Esimerkkinä sen meidän häiriintyneen koiran päästäminen kimppuuni.

Veljeä kohtaan isälläni menee myös hermo usein ja kerrankin hän mökillä ulkona ollessaan iski nyrkkinsä ikkunasta läpi, kun veli hänen mielestään häiriköi sisällä. Veljeä ei myöskään paljon tarvitse tönäistä kun hän jo kaatuu ja kaatuessa voi lyödä päänsä tai jotain. Mahdollista voisi myös olla se, että jos veli raivokohtauksen aikana huitaisisi vaikka itse isääni (ehkä aika epätodennäköistä, sillä velikin on niin fiksu, ettei suuttuessaan kohdista mitään isääni kohtaan), isäni voisi pyrkiä taltuttamaan hänet esim. kuristamalla, mikä voisi olla todella vaarallista.

Ehkä tästä maanantain keskustelusta johtuen näin yöllä painajaista aiheesta. Unessa äiti ilmoitti, että koska hänestä on pelkkää haittaa perheelle, hän lähtisi pois vaivaamasta meitä. Minä en ehtinyt estää hänen lähtöään, joten minä ja veli jäätiin kaksistaan isäni pyörittämään taloon. Koko ajan joka ikinen hetki yritin päästä puhelimeen, jotta voisin soittaa hätänumeroon. Tarvitsisin kuitenkin jotain todisteita, kuten oikeassa elämässä huomasin jo teininä. Kuitenkin isäni tahallinen provosoiminen olisi paitsi äärettömän tyhmää ja vaarallista, myös niin pelottavaa, että en koskaan siihen uskaltautunut, vaikka sillä tavoin hänestä olisikin voinut päästä eroon. Unessa lopulta päädyin siihen, että soittaisin kotipuhelimesta hätänumeroon isäni ollessa paikalla ja sanoisin ensin nopeasti heti osoitteen siltä varalta, että isäni pääsisi katkaisemaan puhelun ja sen jälkeen selittäisin jotain niin kauan kunnes olisi pakko lähteä pakoon isääni.

Muistaakseni unessa niin kävikin, että kun pelkästään isän katsoessa muualle, näpyttelin lankapuhelimeen hätänumeron ja kun puheluun vastattiin, sanoin nopeasti vain osoitteen ja sen, että lähettäkää äkkiä poliisi ja ambulanssi, minkä jälkeen oli pakko lähteä jo pakoon. Puhelimen jätin auki, jotta itse hätäkeskus pääsisi kuulemaan kaiken puhelun aikana tapahtuvan, jotta sitä voisi käyttää todisteena.

Mutta kun pakoilin (mikä on vaikeaa, koska isäni oli nopeampi ja vahvempi, joten etunani olivat vain nopeat käännökset ja ylipäätään puikkelehtiminen - aukealla paikalla olisin hävinnyt juoksukilpailun, kuten totesin jo pienenä pakoillessani), apua ei tullutkaan. Kului minuutteja ja koko ajan isäni pääsi lähemmäs, vaikka kuinka tein kaikkeni päästäkseni pakoon. Jäin kiinni ja jotenkin sain unessa tietää, että koska en ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin, hätäkeskus oli laittanut pyyntöni jonoon vasta viimeiseksi, joten poliisi ei ehtinyt paikalle, vaan minut tapettiin.

On inhottavaa nähdä painajaista ja herätä, mutta painajainen vain jatkuu. Sitä tämä todellisuus tuntuu välillä olevan. Minun pitää miettiä kaikenlaisia asioita, joita kenenkään ei pitäisi miettiä, ja kantaa huolta veljestäni ja hänen hengestään ja turvallisuudestaan, mutta myös tietyllä tapaa itseäni kohtaan on olemassa alituinen uhka, vaikken kotona enää asukaan.

Yhtenä kiinnostavana pointtina psyk. tyyppi piti sitä, että sanoin oikeustoimista puhuessani, että senkään takia ei kannattaisi tehdä sellaista, koska kaikki pitäisivät minua sen jälkeen huonona ihmisenä. Hän kysyi sitten, että miksi, mihin minä vastasin, että vaikka tilanne olisi mikä, yleinen mielipide on, että jos lapsi haastaa yhden tai useamman vanhempana oikeuteen, niin hän on paha/itsekäs/kiittämätön ihminen. Kun psyk. tyyppi sanoi, että eihän laittomuuksia kenenkään pidä hyväksyä yhtään kenenkään mielestän, niin sanoin, että Suomessa aika yleisesti hyväksytään myös lasten fyysinen kurittaminen (esim. tukistamalla), joten on hankalaa vetää tarkkaa hyväksyttävyyden rajaa, kun kerran lain mukainen täysi kielto väkivallankäyttöä kohtaan, ei ole sellainen mitä tavallisten ihmisten oikeustaju.

Toisaalta saattaa olla, että tuokin ajatukseni pohjautuu siihen, että yksinkertaisesti vain pelkään niin paljon, että mitään ei tapahtuisikaan, että kukaan ei uskoisi minua ja äiti menisi isäni puolelle ja saisi vielä veljenikin valehtelemaan kanssaan minua vastaan. Sellaisen kohtaaminen olisi äärettömän paljon raskaampaa kuin yhtään mikään fyysinen pahoinpitely. Minulla ei ole oikeita todisteita, koska kesti niin kauan ennen kuin sain edes tietää, että isäni harjoittama käytös on laitonta. Ja kun tosiaan olen pelännyt niin järkyttävästi, etten ole uskaltanut provosoida, todella harvoin ylipäätään sattuu kohdalle sellaista tilannetta, että saisi vedenpitäviä todisteita. Toisaalta koiranpuremien arvet sekä minulla että veljelläni saattaisivat olla aika hyvä todiste siitä, että ihan normaalia ja idyllistä se elämä meidän perheessä ei ole ollut. Siinä sitten toisaalta voisi syyttävä sormi osoittaa myös äitiin, mikä ei olisi kivaa, vaikka periaatteessa psyk. tyyppi on oikeassa siinä, että hän on myös toiminut väärin antaessaan sen kaiken tapahtua ympärillään.