Tulin juuri töistä ja nyt pitäisi pian lähteä leffaan. Siis oikein PITÄISI. Tuntuu kuin olisi jo ihan toinen päivä kuin aamulla. Olen niin väsynyt. Muutenkin tuntuu pahalta. Ahdistaa ja päätä särkee ja jotenkin muutenkin oksettaa. Olen vain niin tyhmä. Mietin sitä aamun lääkärijuttua, ja tähän kohtaan haluaisin sellaisen kyvyn jolla kelata aikaa taaksepäin. Menisin takaisin siihen hetkeen kun soitin varatakseni sitä aikaa ja nyt oikeasti käyttäisin näitä idiootteja aivojani ja muistaisin eksäni siskon nimen ja sen että hän on lääkäri ja pyytäisin aikaa jollekin toiselle lääkärllle. Jotkut haluaisivat matkustaa ajassa taaksepäin tappaakseen Hitlerin tai pelastaakseen jonkun, mutta minä haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin vaihtaakseni varauksen toiselle lääkärille, ja siinä samalla toki voisin muuttaa tästä päivästä myös sen että en olisi kysynyt sitä kysymystä töissä mikä palasi mieleeni heti kun toinen kokeneempi sanoi sen vastauksen, ja myös että laukkuni ei olisi lähtiessäni raapinut viereisen istujan tuolin selkänojaa.

Nämähän ovat vain typeriä pienehköjä asioita, mutta nytkin ne tuntuvat ylivoimaisilta. Ja noita tulee jos nyt ei ihan joka päivä, niin melkein joka päivä lisää, mutta tuntuu että ne vain kerääntyvät niiden vanhojen päälle sen sijaan että aloittaisin puhtaalta pöydältä. Ja kun vain jatkan niiden ajattelua, niin onko ihmekään jos tunnen oloni täydeksi idiootiksi, norsuksi posliinikaupassa ja muuten vain epäonnistuneeksi?

Tänäänkin töissä yksi toinen sai ruotsinkielisen puhelun ja sitten kun muutama muu yritti auttaa häntä, niin sitten yksi sanoi, että no mutta Amiahan puhuu tosi hyvää ruotsia. Kuulin nimeni ja kysyin heti että ai mitä, hyvää ruotsia. Sitten tämä yksi sanoi, että on kuullut pariin kertaan kun minulla on ruotsinkielinen puhelu ja se on mennyt aina tosi hyvin. Se oli kyllä ihan kiva kuulla sinänsä, mutta jotenkin se kuulostaa niin käsittämättömältä, että en ymmärrä. Toisaalta kun silloin kerran itsekin kuuntelin sen ruotsinkielisen puhelun, jonka olin itse juuri viittä minuuttia aikaisemmin puhunut ja vieläkin minun on hieman vaikea uskoa että se olin minä. Siitä ei tule hyvä olo, vaan jotenkin epäluuloinen ja epätodellinen. Alan epäillä omaa mielenterveyttäni ja arvostelukykyäni, sillä minulle ei käy järkeen se miten oma todellisuuteni tuntuu poikkeavan "todellisesta" todellisuudesta.

Tänään töissäkin kun minulta ensin kysyttiin että voisinko olla tunnin tai kaksi pitempään tänään ja sanoin että en (koska olen ostanut jo lipun Star Warsiin, joka on tänään ensi-illassa), ja kun myöhemmin minulta kysyttiin voisinko tulla tekemään ylimääräisen vuoron perjantaina, eli tämän viikon "viikonloppu" joka on huomenna ja ylihuomenna kutistuisi yhteen päivään, minkä jälkeen minun pitäisi tehdä kuuden päivän työputki, jonka jälkeen olisi yksi päivä vapaata, minkä jälkeen olisi taas viisi päivää töitä. En ensinnäkään halua tehdä noin paljon, ja toiseksi, en edes pysty tekemään sitä, ja kolmanneksi, minun pitäisi saada vielä tehtyä kirjatentit (eli luettava seitsemän kirjaa) ja viimeisteltyä latinan käännös - ja siis nämä kaikki vielä tämän vuoden aikana, ja neljänneksi, olin juuri tänään lääkärissä, joka toisti painokkaasti sitä samaa kuin terapeuttinikin, eli että minun on otettava vapaata töistä.

Mutta silti, kun kieltäydyin noista ylimääräisistä tunneista/päivistä, melkein tunsin kaikkien tuomitsevan sen, koska tokihan kieltäytymällä lisävuoroista jätän muita pulaan. Ihan siis huomioimatta sitä, että eihän minun olisi pitänyt olla tänäänkään töissä jos en olisi suostunut ylimääräiseen vuoroon. Tiedän että tämä on todennäköisesti sitä että "ulkoistan vaativan puoleni", mutta se ei saa sitä tuntumaan paljon paremmalta. Ajattelen vain, että se maailma missä nämä muut ihmiset tuntuvat elävän, vaikuttaa niin paljon kivemmalta.

Viimeksi oli terapiassa puhetta, että joku positiivisuusmediatio on todettu erittäin hyväksi keinoksi poikkeuksellisen kriittisiä vaativia puolia vastaan. Minä tyrmäsin sen melkein heti. Sanoin, että se tuntuisi jotenkin huijaukselta, mieluummin vain järkeilisin sen vaativan puolen pois. Tiedän kyllä että on ihan tieteellisiä tutkimuksia, joissa on todettu, että meditaatio auttaa, mutta silti. Terapeuttini sanoi sitten, että ehkä se tuntuu minusta myös vähän pelottavalta ajatukselta. En ollut ihan samaa mieltä, mutta nyt olen jälkeenpäin miettinyt, että ehkä se on juuri niin. Tuntuu, että käyn jatkuvaa sotaa vaativaa puoltani vastaan, koska se on niin voimakkaana kaikessa. Mikään ei ole tarpeeksi, vaativa puoleni tuntuu myrkyttävän koko ajatusmaaillmani ja saavan minut vain vihaamaan itseäni. Mutta jos mietin että olisi joku jippo, jolla sen saisi yhtäkkiä hiljenemään tai katoamaan, se olisi jotenkin vaikeaa. Se tuntuisi... tyhjältä.

Kai jotenkin vieläkin ajattelen, että se vaativa puoleni on jotenkin riippumaton ja absoluuttinen arvioija, ja jos saan sen tyytyväiseksi, silloin voin oikeasti hyvillä mielin olla tyytyväinen itseeni. Terapeuttini toistaa sitä, että se ei mene niin, vaan että mikään ei koskaan tule olemaan tarpeeksi. Ja kai minä jotenkin tiedän sen itsekin. Jos mietin mitä tahansa, minkä ajattelen hienoksi saavutukseksi, niin vaativa puoli löytää siitä silti jotain mikä kääntää sen vain suureksi tappioksi. Niin kuin vaikka se, että pääsin yliopistoon opiskelemaan suosittua ainetta suosittuun yliopistoon. Vaativa puoleni sanoo, että no pääsin vasta kolmannella yrittämällä ja pelkän valintakokeen perusteella, joka tarkoittaa tietysti sitä, että yo-todistukseni oli huono ja kaikki muut yliopistolla ovat fiksumpia kuin minä - minä olen vain apina joka on ulkoaoppinut kirjat, joista kaksi oli vielä samoja kaikkina vuosina.

No. Kohta pitää lähteä leffaan. On vain huono omatunto noista töistä kieltäytymisistä. Ja tunnen itseni edelleen tyhmäksi siitä lääkärijutusta, ja ylipäätään mietin että sattui varmaan huonoimpaan kohtaan sekin, kun tässä kohtaa nyt on ainakin ihan idioottimaista että nyt lääkärini (eikä edes psykiatri, koska psykiatria voin kuulemma konsultoida siellä entisessä paikassa) on joku, jonka antamaa BDI-lomakettakaan en voi täyttää kaunistelematta, koska päällimmäisenä on se että mitä hän siitä ajattelisi.

Ehkä lopetan nyt tämän, pitäisi syödä vielä jotain ennen kuin lähden leffaan. Ehkä Star Wars  on hyvä, vaikka se ei olekaan oikea Star Wars, vaan joku extra sivujuoni.