Syvä huokaus. Kirjoitan vaihteeksi osastolta, koska kotona en saa vain järjestettyä aikaa siihen. Kaikki on okei, ainakin suunnilleen. Hampaiden paikkoja särkee ja paino nousee, mutta muuten asiat ovat suhteellisen siedettävästi. Nukuin jopa yöllä hyvin, vaikka oli siirretty kelloja ja kaikkea.

Sain fysioterapeutilta lainaksi kirjan, joka käsittelee syömishäiriöitä. Sen nimi on "Lupa syödä" ja se on varmaan maailman paras kirja aiheesta! En kyllä ole lukenut kauheasti asiakirjoja tuosta aiheesta, mutta en keksi, miten mikään kirja voisi ilmaista asioita paremmin kuin tuo. Siinä käsitellään ihan ihmisen fysiologiaa ja ruoansulatusta ja erikseen vielä rasvoja, hiilihydraatteja, proteiineja, vitamiineja ja kaikkea. Näkökulma on hieman syömishäiriöön kallellaan, mutta ei syyllistävällä tavalla, mutta ei myöskään sellaisella tavalla, että ei-syömishäiriöinen jäisi jotenkin tekstin ulkopuolelle. Olen saanut luettua siitä suunnilleen puolet jo (hyppien välillä joidenkin puuduttavien kappaleiden yli keskittymisen herpaantuessa) ja se on onnistunut jo nyt muuttamaan suhtautumistani ruokaan ja syömiseen. Olen syönyt enemmän päivisin - myös pelottavia hiilihydraatteja - ja sillä tavoin myös iltaisin esiintyvä järjetön ahmiminen on muuttanut hieman muotoaan, eikä ahdista enää sillä lailla kuin ennen.

Paino on viikon aikana välillä laskenut, mutta nyt taas noussut. Tänään aamulla se oli huikeat +8,5 kiloa. Lähestyn jopa ylipainoisen rajaa ja se ahdistaa. Uskon kuitenkin, että osa painonnoususta liittyy myös lihasten kasvuun. Jumppaan useana päivänä viikossa ja minusta tuntuu, että olen ehkä fyysisesti parhaassa kunnossa ikinä. Se tuntuu sentään lohduttavalta. Mutta painon haluan alas. Toivon edelleen, että kun muutaman päivän päästä alan laskea Lyrican annostusta, sekä paino että ruokahalu lähtisivät laskuun.

Vatsani, se joka tuntui paisuneelta ja turvonneelta ja pömpöttävältä, on ainakin parempi jo. Välillä peilailen itseäni ja olen melkein jopa tyytyväinen. Perjantaina olin etsimässä taas uusia farkkuja ja katsoin itseäni peilistä sillä lailla kahden peilin kautta, jolloin näin itseni sillä lailla kuin muut näkevät. Se oli aika jännää. Ei se tyttö, joka sieltä näkyi, ollut mikään mallimaisen kaunis, mutta hänessä oli silti jotain jännittävän kiehtovaa. Sillä lailla asenteellista näköä, ja kun oikein yritin ajatella sitä näkemääni jonain muuna ihmisenä, tunsin, että se tyttö näytti hyvältä ja kiinnostavalta ja aika siistiltä tyypiltä. Tosi jännää, että vaikka paino on näinkin korkea, olen etäisesti aika tyytyväinen ulkonäkööni.

Olen kuitenkin ollut hiukan alamaissa koko viikon. Turrutan itseäni edelleen telkkarilla, mutta nyt kuvioihin on tullut mukaan myös The Sims 2:n pelaaminen. Toivon, että tämä olisi merkki siitä, että pikkuhiljaa olen kyllästymässä telkkariin, jonka jälkeen kyllästyn aika nopeasti The Simsin pelaamisen, jonka jälkeen alkaisin taas kirjoitella enemmän ja olla sosiaalisesti aktiivisempi. No, lauantaina lähden sinne aveciksi sen netti-ihmisen luo ja odotan sitä aika törkeän innoissani. Korkeasta painosta huolimatta.

Mutta asiat ovat ihan kohtalaisesti. Sain viikonloppuna jopa kevytsiivottua rottien häkin ihan itse! Kevytsiivous oli ihan uusi keksintö, joka tarkoittaa sitä, että poistan kaikki vanhat purut häkistä, mutta en pura häkkiä ja pese sitä pesuhuoneessa. Sen sijaan pyyhin häkin tasot ja alalaatikot vain kostealla rätillä ja yritän saada enimmät likaisuudet pois. Sen lisäksi pesen pesukoneessa myös kaikki lakananpalaset. Ja ruokakipot, savimaja ja kivet pestään myös. Ja sain sen tehtyä ihan itse, vaikka loppupuolella tuntuikin jo niin heikottavalta, että pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan.

Tulevaisuus pelottaa hiukan. Torstai-perjantai meni hieman pieleen sen takia, kun omahoitajan kanssa puhuttiin tulevaisuudestani, jota yritän kaikin mahdollisin keinoin olla ajattelematta. Sillä aina kun ajattelen sitä, tulen niin kauhean surulliseksi, koska en usko, että mistään tulee mitään. En tiedä yhtään, mitä haluan tai mitä minun pitäisi tehdä. Minulla on suunnitelmat, mutta nekin on tehty lähinnä muiden takia, ei itseni. Minun täytyy osoittaa, että yritän kaikkeni parantuakseni ja tullakseni hyödylliseksi osaksi yhteiskuntaa.

En viime keskiviikkona mennyt keramiikkaan, koska olin liian väsynyt alkaakseni henkisen taistelun sitä uutta naista vastaan. Kun siis se nainen ei anna tehdä mitään itse, vaan hän tekee siellä käyvien tekeleet melkein kokonaan yksin. Kaikessa kuulemma menee niin kauan, jos teemme ne itse, ja lasittaminenkin on kuulemma niin vaarallista, että me emme saa tehdä sitä. Ja kun hän lasitti sen uuden rottien savimajani ihan päin helvettiä, niin minun mittani täyttyi.

Olen nyt etsinyt Kuopion kamojani ja niiden joukosta sen valkoisen labratakkini, suojalasit ja kumihanskapaketin. Aion hankkia vielä hengityssuojaimen ja raahata ne sitten mukanani sinne keramiikkaan ja sanoa sille naiselle, että edellisen ohjaajan aikana kaikki saivat tehdä työnsä itse, ja että jos joku oli kerran niin vaarallista, niin toin suojavarusteet mukana ja että jos minä olen yliopiston laboratoriossa käsitellyt kloroformia ja törkeän vahvoja ja vaarallisia happoja, niin enköhän selviäisi hengissä savikipon lasittamisestakin. Joo, olen suunnitellut kaiken valmiiksi, mutta se nainen on sellainen vähän pelottava auktoriteetti, että tulee vaatimaan minulta paljon, että saan pidettyä pintani.

Mutta joo, voisin ehkä mennä syömään sen evässalaattini ja juomaan kupillisen Earl Greytä kahden sokeripalan ja maidon kanssa. Osastolle on vihdoinkin saatu tuota Earl Greytä. Kyllä se marjainen teekin on ihan hyvää, mutta siihen ei voi sekoittaa maitoa, joten loppujen lopuksi se alkaa hieman tympiä.