Jaahas. Teloin taas jalkani. En ymmärrä, miten jalat vaan välillä hajoaa sellaisessa kevyessäkin haastavahkossa liikunnallisessa jutussa. Tällä kertaa oli eri jalka kuin kesällä, ei myöskään nilkka, vaan jalkaterä. En pysty lainkaan varaamaan painoa ja Alisan ja Leevin avustuksella pääsin sentään sieltä tapahtumapaikalta sinne, missä Jaska oli autonsa kanssa odottamassa.

Juuri eilen Leevin ja Alisan kanssa puhuttiin siitä, miten minä en luota ihmisiin ja että odotan aina pahinta heiltä. Tänään sitten kun istuskeltiin jossain, jonne pääsin raahautumaan, manasin, että miten minä muka pääsen edes terveysasemalle, kun pitäisi kävellä kuitenkin jotain, ja pelkästään se, että jalka lepää maassa, ottaa pirusti kipeää. Harmittelin, että hitsit kun ei ole ketään tuttua, jolla olisi auto, johon sitten Alisa ja Leevi sanoivat melkein yhdestä suusta, että onhan Jaskalla. Siihen sanoin, että no ei Jaska kyllä tasan tarkkaan tule minua minnekään heittämään. Selitin oikein, että lyödään vaikka vetoa, että sanoo vain, että en mä jaksa nyt, sori vaan.

No, sitten hän kuitenkin oli heti, että okei, ja tuli viemään minut terveysasemalle. Sanoin, että pääsen kyllä jotenkin klenkkaamaan tai vaikka ryömimään hissille, ei hänen tarvitse vaivautua, mutta tuli silti auttamaan. Aulassakin tyyppi sanoi, että ottakaa nyt tuosta oven vierestä tuo pyörätuoli, niin sujuu paremmin. Jaska tuli tuomaan minut oikeaan kerrokseen asti ja siihen vastaanottotiskille.

Pääsin jopa heti sairaanhoitajalle. Kai siellä oli vain tyhjää tai sitten asiaan vaikutti se, että minut rullattiin sinne pyörätuolilla. Aluksi siinä jalan ulkosyrjän tuntumassa oli vain kova ehkä rypäleen kokoinen patti, mutta siinä vaiheessa kun se sairaanhoitaja sitä katsoi, se jalka oli jo kokonaan turvonnut siltä ulkosyrjältä. Katselin ihan ihmeissäni, kun minulla on sellainen pitkä ja kapea jalkaterä, niin se toinen puoli on sellainen normaali, mutta toiselta puolelta jalkani näytti joltain elefanttimiehen jalalta.

Lääkäri ei ehtinyt ja viitsinyt kuvata jalkaa tänään. Sanoi hoitajalle puhelimessa, että nyt on jo niin myöhä, vajaan tunnin päästä menee asema kiinni, niin ei nyt enää uusia potilaita. Sanoi myös, että kun se vaiva on tällainen, niin eipä sillä kauheasti väliä ole että kuvataanko se tänään vai huomenna. Sain taas sauvat, mutta kävely on hankalampaa, sillä en saa edes kenkää jalkaan ja en pysty enkä edes saa varata jalalle lainkaan painoa. Alisa tuli auttamaan minut kotiin, kun eivät halunneet sieltä terveysasemalta päästää minua yksin klenkkailemaan kotiin.

Huomenna pitäisi jotenkin päästä sinne terveysasemalle taas. En vain tiedä miten se muka onnistuu, kun se klenkkailu ja hyppiminen on niin raskasta fyysisesti, että en vain jaksa montaa metriä kerralla ennen kuin minun pitää levätä hetki. Perjantaina Alisa lupasi käydä puolestani kaupassa, koska minulla ei oikein ole mitään ruokaa.

Alisa ja Leevi sanoivat minua pöhköksi, kun ajattelen vain niin pahaa muista. Leevi sanoi sen niin, että hän tuntee ainakin epäonnistuneensa kaverinani, kun en luota oikeasti häneen tai Alisaankaan, vaan ajattelen, että jos oikeasti tarvitsisin apua jossain, niin ei olisi ketään ja että ylipäätään ihmiset ovat seurassani vain, koska käyn ylikierroksilla ja puhun koko ajan, niin olen helppo lähestyttävä, minulla ei ole omaa elämää, vaan nämä keskuksen ihmiset ovat jotakuinkin ainoa sosiaalinen kontaktini.

No joo, ei enempää tällä kertaa, kun kirjoitusasento on hankala ja jalkaa alkaa särkeä.