On tullut taas kahden päivän aikana koettua paljon tunteita. Eilen tapasin taas sosiaalihoitajan, joka on oikeastaan täysin hyödytön tyyppi. Hänen on tarkoitus auttaa meitä hakemaan esim. sairauspäivärahaa, mutta hän vain antaa kaikki paperit täytettäväksi ja itse vain klikkailee tietokoneella jotain. Ajattelin, että sentään pääsi eroon siitä lomakkeen täyttämisestä kerralla, jolloin minua loppujen lopuksi siinä auttoi itse lääkäri ja siitä oli todella apua, mutta sitten tuli vielä sairausloman jatko, joten piti täyttää taas lisää.

Nyt sitten eilen piti taas mennä sosiaalihoitajalle, kun piti varmistaa, että kaikki on ok ja sitten vielä hakea asumistukea, koska nyt olenkin yhtäkkiä oikeutettu siihen. Ja se sosiaalihoitaja vain lykkäsi minulle sen täytettäväksi ja kääntyi itse pois. Kysyin suunnilleen jokaisesta kysymyksestä, että tarvitseeko siihen laittaa jotain. Osaan hän sanoi vielä, että laita raksi kumpaan tahansa. Sitten minä vaan olin ihan pihalla, että mikä se ero niissä on ja mitä tuo tarkoittaa ja mitä tuo tarkoittaa, jne. Ja sitten en tiennyt puoliakaan asioista, joten hän sitten sanoi, että nyt sun pitää hankkia kopio vuokrasopimuksesta, selvittää talon rakennusvuosi ja peruskorjausvuosi, tms. Ja sitten pitää ottaa kopioita tiliotteesta, jossa näkyy vuokran maksu. Sen lisäksi minun on etsittävä sen vuoden mittaisen säästötilini tiedot ja otettava kopio siitä jutusta.

Ensinnäkään en tiedä, missä on vuokrasopimus, eikä minulla taida olla siitä reilun vuoden takaisesta vuokrankorotuksestakaan muuta kuin tekstiviesti vanhassa kännykässä (ehkä). Enkä tiedä minä vuonna talo on rakennettu tai peruskorjattu, joten sosiaalihoitaja sanoi, että hanki taloyhtiön isännöitsijän tiedot ja soita. Vihaan soittamista puhelimella. Vihaan tätä Kela-paskaa ja sitä typerää sosiaalihoitajaa.

Aloin vain itkeä siellä kesken sen typerän lomakkeen täyttämisen, kun en tiennyt mitään ja sain vain kauhean kasan vaikeita tehtäviä.

Tänään meni muuten hyvin, mutta osaston jälkeen piti lopultakin mennä sinne töihin viemään sen helmikuun sairauslomatodistus. No, olin bussissa menossa töihin ja kun se työpaikan bussipysäkki lähestyi, yhtäkkiä minuun iski silmitön pakokauhu. Jähmetyin vain paikalleni ja melkein aloin itkeä. Ajattelin, että en nouse pois kyydistä, jatkan bussilla vain eteenpäin ja lähetän todistuksen vaikka postitse. Sitten kuitenkin päätin, että nyt nouset ja menet sinne. Se oli kauheaa, mutta tein sen. En tiedä tarkkaan, mikä siinä on niin kauheaa. Tunne on kuitenkin jokseenkin sama kuin silloin pienenä 9-vuotiaana, kun en uskaltanut mennä kouluun. Mielessäni pyöri vain, että kun menisin sinne, siellä olisivat ne kaikki tutut ja taatusti he mulkoilisivat minua kuin petturia ja ajattelisivat, että miksi tuokaan ei ole töissä, kun töitä on kyllä enemmän kuin tarpeeksi, eikä se edes näytä mitenkään sairaalta, vaan ihan normaalilta.

Kuitenkin heti ulko-ovella tuli se kaikkein kivoin pomo vastaan ja kysyi että ai tarvitsisitko jotain papereita. Sanoin, että olin tullut tuomaan vain helmikuun sairauslomatodistuksen. Hän sitten sanoi, että okei, se palkanlaskijapomo on juuri tullut lomalta eikä ole tänään töissä ja että hän on lähdössä kotiin, koska on kipeä. Neuvoi sitten vain viemään sen sinne hänen huoneeseensa pöydälle ja jättämään lapun päälle. Kaikki tutut tervehtivät ystävällisesti, eikä kukaan ollut mitenkään häijy. Silti minusta tuntui kauhealta ja halusin vain pois sieltä.

Sitten tietysti kävi niin, että kun olin kävelemässä kohti bussipysäkkiä, näin bussin kaartavan paikalle. Kirosin mielessäni, mutta päätin, että en yrittäisi turhaan juosta, koska en millään ehtisi. Sitten näin, miten punaisiin valoihin pysähtyneen bussin perään ajoi toinen bussi! Se olisi mahdollisesti tarkoittanut jopa 20 minuutin odotusta, jos en olisi ehtinyt. No, ei kun vain täysiä juoksemaan ja ehdin, mutta tietysti se kipeänä kotiin lähtenyt pomo oli samalla pysäkillä ja sanoi minulle, että ehditpäs. Tuli nolo olo. Sellainen fiilis, että jos pystyn kerran juoksemaan bussipysäkille, niin hän taatusti ajatteli, etten voinut olla kovin sairas.

No, menin bussilla keskustaan, koska minun piti ostaa junalippu huomiseksi, koska lähden viikonlopuksi kotiin. Sen lisäksi hunaja oli loppu, joten päätin mennä kauppahalliin ostamaan uutta. Olen kauhean niuho hunajastani. Minulla on tiettyjä teelaatuja, jotka juon hunajan kanssa ja tiettyjä jotka juon sokerin kanssa. Erikseen sitten vielä maidolliset, ym. No, olen tämän vuoden ollut helisemässä, koska äitini kanssa samalla työpaikalla oleva "hunajamies" on lopettanut mehiläisten pidon ja hunajan tuottamisen. Se hunaja oli täydellistä! Sellaista pehmeähköä ja vaaleaa, ei yhtään rakeista, vaan ihan täydellistä. Nyt sitten on ollut kauhea operaatio yrittää löytää mahdollisimman samanlaista hunajaa.

Olen ostanut ihan taviskaupasta paria, jotka olivat joko juoksevia epämiellyttäviä tai rakeisia ja voimakastuoksuisia. Viimeksi ostin ensimmäistä kertaa Kauppahallista ja se oli ensimmäinen hunaja, joka EI ollut rakeista, mutta ei myöskään juoksevaa, vaan ihanan pehmeää ja vaaleaa. Maku oli oikean tyyppinen, mutta jotenkin mauton. Sitten huomasin, että purkissa luki: "Enemmän makua, vähemmän kaloreita." Vaikka sanotaan, että light-tuotteet maistuvat samalta kuin varsinaiset tuotteet, olen eri mieltä. Ajattelinkin, että kun löytäisi samaa hunajaa sellaisena, jossa olisi ne täydet kalorit ja oikea maku.

Ei sitten onnistunut. Ostin luomuhunajaa, joka vaikutti lupaavalta ja oli kallista kuin mikä, mutta tuoksuu liian voimakkaalta ja nyt tarkemmin katsottuna siihen viittaa hunajan hieman ideaalista tummempi värikin. Ja se on aika pahaa, melkein pahinta hunajaa tähän mennessä. Mutta eiköhän se mene kuitenkin lopulta.

Tuo oli se iltapäivän tavoite. Jäin pois bussista ja näin, että tien yli menevällä suojatiellä oli vihreä valo. Kiristin askeliani, mutta myöhästyin. Vihaan sitä. Siinä vieressä kun on vaatekauppoja, päätin tyynesti mennä piipahtamaan yhteen. En yleensä vieraile siinä kaupassa, koska se on liian kallis minulle. Ei mikään hienostokauppa, mutta sellainen, että siellä on joukossa niitä vähän kalliimpiakin tuotteita, joiden hinta voi olla sitten esim. 100 euroa yhdestä paidasta. No, siinä katutasossa ei ollut muuta kuin laukkuja, joten mietin sitten, että menisinkö alas vaateosastolle vai palaisinko liikennevaloihin. Sitten mieleeni tuli, että voisihan sitä mennä katsomaan vaikka kenkiä, sillä juuri aikaisemmin tänään olin miettinyt, että pitäisi taas yrittää harjoitella sitä korkkareilla kävelyä.

No, silmäilin joitain kenkiä ja sitten silmiini osui pari, jonka tyyppisiä olen pitkään harkinnut. Ne ovat siis ihan talvikäyttöiset kengät, joissa on sellainen tasapaksu tolppakorko. Ei siis sellaista stilettimäistä kapoista korkoa, vaan sellainen vähän tukevampi. Minulla on sellaiset korot nykyisissä talvikengissäni, mutta huomattavasti matalammat. Olen oppinut kävelemään niillä yhtä hyvin kuin millä tahansa kengillä, joten ajattelin, että olisi ehkä suhteellisen helppoa hankkia seuraavaksi kengät, joissa olisi samantyyppinen korko, mutta korkeampi.

No, en kauheasti elätellyt toiveitani, koska kengät ovat kalliita. Olen sen tyyppistä korkoa nähnyt aika paljonkin koko talven ajan, mutta poikkeuksetta kaikki kengät ovat maksaneet paljon, kuten ne Suomessa aina maksavat. No, puolihuolimattomasti vilkaisin hintaa ja se näytti 69,90. Sitten sinä oli kuitenkin ale-tarra: -50%. Siis 35€. Se oli siinä ja siinä. Minulla on itse asiassa edelleen yllättävän hyvä rahatilanne. Ilmeisesti viime syksynä kuitenkin tein sen verran töitä, että rahaa on ihan kiitettävästi. Lisäksi olen vähentänyt syömistäni etenkin sieltä karkki ja suklaapuolelta ja jopa teen itse leipää.

Kuitenkin minulla on huono omatunto. Kaikki olettavat, että rahatilanteeni on suorastaan helvetillinen, joten tuntuu pahalta käyttää rahaa johonkin, joka ei ole täydellisen välttämätöntä. Äitikin on vaatimalla vaatinut saavansa maksaa sairaalalaskuni, vaikka hän sentään tietää todellisen rahatilanteeni.

Olen tehnyt viime aikoina sitä paitsi muitakin ostoksia. Olen viimeisen vuoden aikana käyttänyt vaatteisiin todella vähän rahaa. Se ei kylläkään ole mikään uusi juttu. En ole koskaan ollut mikään shoppailumaanikko ja käytän todellakin vaatteeni loppuun. Tälläkin hetkellä vakiovarustuksenani ovat n. 2 vuotta vanhat farkut, jotka olen paikannut 5-7 kertaa. Ne tarvitsisi muuten taas paikata. Toinen suosikkivaatteeni on huppari, joka on... Ostin sen silloin, kun olin pääkaupunkiseudulla sen yhden netti-ihmisen kanssa, jonka kanssa oli kaikkea draamaa. Taisi olla siis vuonna 2007. En siis tee sitä, että ostaisin kauheasti vaatteita ja käyttäisin kerran. Toisaalta minulla on vaatekaapissani paljon vaatteita, joita en ole koskaan käyttänyt, koska ne ovat aina olleet liian pieniä, mutta...

No, tein tammikuussa löydön UFF:sta, siis käytettyjen vaatteiden kaupasta. Sellainen mekkomainen pitempi kauluspaita, jossa on tummanturkooseja ja mustia ruutuja. Siinä on empire-vyötärö, eli sellainen todella korkea, mutta sellainen sopii minulle, koska on ne liian leveät lanteet. Se jopa sopii ja käytinkin sitä jo, kun kuvasin sen taustakuvan CV:heni. Maksoi 8 euroa ja on upea. Myöhemmin löysin upean hameen, myös UFF:sta. Minulla ei ole oikein yhtään hametta, vaikka tykkään niistä. Sitten löysin sellaisen A-tyyppisen hameen, joka oli aivan uniikin näköinen. Olen yrittänyt vähitellen lisätä pukeutumiseeni myös jotain muuta kuin pelkkää mustaa, mikä on todella hankalaa, koska sen värin on oltava sitten justiin sopiva eikä melkein. Mutta tämä hame on itse asiassa silkkiä ja siinä on mustan lisäksi sellaista kirkasta tummaa sinistä. Siis raitana. Tai sitten pääväri on sininen ja siinä on paksu musta raita. En muista. Se maksoi 17 euroa, mikä oli aika paljon, mutta se on niin voimakas vaatekappale, että sen kanssa voi käyttää periaatteessa mitä tahansa mustaa yläosaa.

Ja. On aina ja. Selailin aikani kuluksi EMPiä, josta olen todella usein ostanut upeita vaatteita. Lisäilen aina joitain erityisiä vaatteita toivelistalleni. Sitten tällä viikolla näin siellä sellainen aika perus t-paidan, jossa oli kuvana korsetti. Siis se on vain t-paita, mutta se oikeasti näyttää sellaiselta oikealta korsetilta nauhoineen, vaikka se onkin pelkkää mustetta. Ajattelin, että ehkä sitten keväämmällä, mutta sitten siitä tulikin supersuosittu, joten koko L myytiin loppuun parissa päivässä, kuten myös koko M - joka on minun kokoni. Päädyin kuitenkin sitten S-kokoon, joka menee minulle noin suurinpiirtein ja niiden sivuston mittojen mukaan sen pitäisi mennä, mutta heidän vaatteensa ovat keskivertoa pienempiä. Sieltä ovat muunmuassa ne L-kokoiset farkut, jotka eivät koskaan mahtuneet minulle. No, hintakin oli tippunut ja loppuhinta oli vain 11 euroa. Minimitilaus on 25, joten tilasin sitten samalla kaksi muuta yläosaa, jotka olivat n. 20€ kappale. Siis olen pelkästään tänä vuonna reilun kuukauden aikana käyttänyt jo vaatteisiin noin suunnilleen saman verran kuin koko viime vuonna. Ja nyt ostin kengät, vaikka minulla on kengät jo, minkä lisäksi en usko, että voin hyvällä tahdollakaan sanoa, että ne olisivat sellaiset mukavat ja hyvät kävelykengät, joiden ostamisen voisi paremmin perustella.

Joten nyt on todella häpeällinen fiilis. Pelkästään kun ajattelen, että menen huomenna osastolle uusissa kengissäni, hävettää. Aion kyllä käyttää niitä paljon, mutta kun menen kotiin, vaihdan kenkäni niihin vanhempiin, jotta äitini ei ensimmäisenä kommenttinaan kysyisi järkyttyneenä: "Mitä sä oot taas menny ostamaan?!"

Tämänpäiväisessä kirjoittajaryhmässä kirjoitettiin arvoista ja minä kirjoitin, että tiedän, että arvot voivat inspiroida, sillä tiedän, millaista on kun siihen ei pysty. Että uuvutin itseni liialla työllä ilman että sain siitä edes kunnollista korvausta ja nyt olen vain köyhä ja väsynyt; joudun ottamaan vastaan rahallista apua äidiltäni ja se on kuin myisin sieluani pienissä paloissa.

On niin syyllinen olo, vaikka periaatteessa raha on omaani. Ja siitäkin on syyllinen olo, että en ole töissä. En koe, että olisin kykenevä töihin vielä ja sitä mieltä ovat hoitajat osastollakin, mutta parempi olisi, jos olisi vain joku fyysinen sairaus. Ja se syyllinen olokin olisi jo tarpeeksi, mutta sitten kun tapaa joitain ihmisiä, jotka jollain lailla muistuttavat asiasta vaikka vain olemuksellaan, jolloin minuun hyökyy ihan järjetön häpeä, sellainen, että tekisi mieli vajota maan alle ja koska se ei onnistu, tuntuu, että on pakko yksinkertaisesti jättää kaikki vanha taakseen ja paeta niin kovaa kuin vain pystyy, jotta pääsee uuteen paikkaan, jossa kukaan ei tiedä minusta mitään ja voin olla kuten kaikki muutkin, sellainen puurtaja, ihan ok, ei huippu, mutta ei huonokaan. Silloin kukaan ei sentään tietäisi, että olen heikko ja epäonnistuja.

Viikko on ollut huono.