Vaihteeksi yritin väkisin nukkua yli 12 tuntia, kun nukkuessa on yleensä edes vähemmän paha olo kuin hereillä. Ja eilen kun en sitten mennytkään mihinkään ja tukka oli puhdas, niin jossain vaiheessa illalla otin sitten kuvia itsestäni että miltä näytän (kaikkihan tekevät sitä, eikö?) ja tulin tulokseen, että hei, ihan kelvollisia kuvia, yhden niistä voisi vaihtaa uudeksi Facebookin profiilikuvaksi, kun hiustenvärini on muuttunut siitä vanhasta profiilikuvasta, joka on sitä paitsi yli vuoden vanha, niin kirjoitinkin sitten siihen uuteen profiilikuvajuttuun että kai sitä pitää kerran vuodessa profiilikuva vaihtaa.

Ilmeisesti tämä profiilikuvan vaihto -operaatio ei kuitenkaan ollut onnistunut, tai siihen ei reagoitu kuten ajattelin. En laitan kovin paljon kuvia itsestäni Faceen, koen sen vain epämukavaksi ja sellaiseksi, että okei, pitäisi olla joku syy. Profiilissani onkin paljon enemmän kuvia rotistani kuin minusta. Ja varmaan yli puolet omista kuvistani on jonkun muun ottamia. Mutta niin, tämä epäonnistunut profiilikuva ei saanut tykkäyksiä (mikä sinänsä ei haittaa, mutta yleensä aina joku tykkää jos vaihtaa profiilikuvan), ja sitten Natalia kommentoi kuvaan, että mitä jos hän soittaisi minulle huomenna. Nyt aamulla sitten huomasin, että vieläkään kukaan ei ole tykännyt siitä uudesta profiilikuvasta ja Marionilta oli tullut viesti: "Heips särkynyt sielu kuinka voitte".

Yritin sitten uudestaan katsoa sitä profiilikuvaani ja ei se minusta ole mitenkään ankea tai surullinen. Minulla on neutraali ilme, nojaan käteeni, katson kameraan. Ehkä se on IHAN VÄHÄN melankolihtava (onko tuo sana?), mutta ne muutkin kuvat joita minulla on Facebookissa, hymyilen varmaan alle puolessa, koska jotenkin ehkä koen sen teennäisenä tai jotain. Muutama kuva kuitenkin on jossa hymyilen sillä lailla kuin yleensäkin hymyilen iloisena: vähän liian leveästi ja hampaita näkyy vähän liikaa. Ja nyt tulee mieleen edellinen kuva minusta Facebookiin, ja siinä hymyilen juuri niin. Se sai jotain 20 tykkäystä, mikä on todella paljon, kun minulla on alle sata kaveria. Se kuva oli sieltä matkalta, kun Jaskan kanssa käytiin siellä kotiseudullani ja sitten yhdessä kohtaa otettiin meidän ensimmäinen yhteiskuva ikinä. Otettiin se ajastimella, minä vain istuin siellä kivellä ja Jaska sääti kameraa ja sitten säntäsi sinne viereeni. Se on aika klisee kuva, istutaan kivellä, taustalla näkyy meri ja sininen taivas, nojaan Jaskaan päin, aurinko itse asiassa heijastuu hiuksistani, ja minä hymyilen niin kuin en olisi ikinä ennen hymyillytkään.

Ei se koskaan ollut profiilikuvani, mutta ehkä siihen verrattuna tämä nykyinen kuvani on jotenkin ankea. Enkä tiedä, ei minulla ole surullista ilmettä, ei sellaista, josta voisi sanoa, että katso nyt, kulmakarvat ovat surullisessa asennossa tai suu on surusta mutrussa. Ehkä silmissäni on jotain vikaa. En tiedä. Miten muka pelkät silmät neutraaleissa kasvoissa voisivat yksinään näyttää surullisilta? Tai ehkä ylireagoin asiaan ja kuvassa ei olekaan mitään vikaa. Mutta minusta se on suht neutraali, enkä ymmärrä, että miksi muut käyttäytyvät niin kuin olisin vaihtanut profiilikuvakseni vaikka kuvan jossa itken tai vaikutan itsetuhoiselta tai jotain. Tai ehkä se johtuu siitä että kuvassa on kaksi valolähdettä, telkkari ja tietokoneen näyttö (käytän kyllä telkkaria lähinnä näyttönä, muta kun tulee Sinkkuelämää telkkarista, pitää laittaa se pikkunäyttökin päälle) ja siksi silmissäni näkyy niitä valkoisia heijastusjuttuja yhden sijaan kaksi ja ehkä se näyttää siltä että silmissäni olisi jotain (esim. kyynel) joka näkyisi toisena heijastuksena.

En minä piru vieköön tiedä, kun se kuva ON neutraali! Piste! Mutta nyt pitää alkaa valmistumaan kun pitää lähteä terapiaan ihan kohta. Ja pitäisi mennä pyörällä, kun terapeuttinikin sanoo, että jos liikkuisin pyörällä bussin sijaan, sen voisi laskea liikunnaksi ja sitten riittäisi jos sen lisäksi kävisin vain kerran viikossa uimassa tai kuntosalilla tai jotain. Mutta menen bussilla.