Minä tunnen olevani juuri nyt hieman poissa tolaltani. Olin viikonlopun mökillä. Tähän väliin voisi luultavasti kertoa jotain siitä paikasta, jossa mökkimme on.

Mökkimme on perintöä, minun vaarini asui siellä ennen kuin kuoli. Meillä oli sitä ennen toinen mökki. Se oli lähempänä, mutta vaarin kuoleman jälkeen me myimme sen. Nykyinen mökki on liian kaukana minun mielestäni. Tontti on aika iso, eikä se ole mitään perusloma-aluetta. Se on tietysti meren rannassa. Paljon nurmikkoa. Ja metsä alkaa sitten vähän matkan päästä meidän pihastamme. Siellä on paljon lintuja. Minä pidän linnuista, niitä on ihana seurata. Siellä on merta. Minä pidän merestäkin. Se on myös kesäisin ainoa paikka, jossa voin tienata rahaa muuten kuin kesätöissä. Siellä on rauhallista ja minulla on siellä oma huonekin, joka on suunnilleen kaksi kertaa isompi kuin huoneeni täällä. Plus minun huoneestani pääsee parvekkeelle. Ja minulla on tietokone omassa huoneessani. Ja minulla on siellä oma soutuvene. Sellainen räikeän keltainen pikkuinen ja kiikkerä, mutta sillä on joskus kiva soudella.

Mutta silti minä vihaan sitä paikkaa. En minä tiedä edes miksi, se on ihan järjenvastaista. Minullahan on siellä vaikka mitä, vähän niin kuin minut olisi hemmoteltu piloille. Ja siellä on kaunista ja siellä on meri ja lintuja ja kaikkea. Silti minä vihaan sitä paikkaa. Minä käyn siellä vain ja ainoastaan silloin, kun nurmikko pitää leikata. Muuten jään yksin kotiin, koska en vain siedä olla siellä. En minä nuku edes hienossa huoneessani. En voi. Kun se oli juuri saatu tehtyä ja nukuin siellä ensimmäisiä kertoja, sinne ilmaantui kaikista rakosista sellaisia suunnattomia mustia hämähäkkejä. Eikä siinä vielä kaikki. Yhtenä kertana huomasin, että sänkyni yläpuolella olevasta raosta tuli muurahaisia. Ne vain tulivat raosta ja tippuivat sitten suoraan kasvoilleni. Minä tietysti sain sätkyn, enkä sen jälkeen suostunut enää nukkumaan missään muualla kuin alakerrassa olohuoneessa siten, että sänky on keskellä huonetta, eikä mistään pääse ryömimään siihen hirviö-ötököitä. Eikä sekään onnistu kauhean hyvin.

Ja meri on siisti juttu, mutta välillä vähän pelottava. En minä sinänsä pelkää vettä, koska minua on raahattu merelle ihan pienestä asti. Mutta silti se välillä tuntuu sellaiselta ahdistavalta. Tekisi mieli linkittää taas kuva siitä, mutta jotenkin tuntuu, että olen linkittänyt viime aikoina ihan liikaa... No, laitan linkin, niin ei tarvitse turhaan liittää sitä isoa kuvaa tähän. http://img.photobucket.com/albums/v645/Amiale/meri.jpg

Tuo on minun ottamani kuva omasta pikku soutuveneestäni. Se on välillä inhottavaa. Kun katsoo merelle ja näkee tuollaisen näkymän. Ja mitä kauemmas merelle soutaa, sitä suurempia aallot ovat ja sitä enemmän ne keikuttavat venettä. Aallot ovat okei. Kerran olin merellä suunnilleen myrskyssä (en yksin tietenkään) ja ne aallot olivat ihan suunnattomia. Ihme että vene pysyi pystyssä. Mutta kun tulee vähänkin (merellä tulee aina, lisäksi yleensä mereltä, niin takaisin on helppo päästä), niin ne allot muuttuvat sellaisiksi harmaammiksi. Sellaisiksi vähän ahdistaviksi. Tuo saari tuossa kuvassa on ainoa saari ennen kuin edessä on suunnilleen avomeri. On jossain 10 kilometrin päässä saari, jossa on majakkakin, mutta minä en ole ikinä käynyt siellä. Minua pelottaa mennä kauhean kauaksi merelle.

Minun piti varmaan sanoa jotain vielä mökistä, mutta ei tule nyt mitään mieleen. Hmhp. Siellä on ainakin liikaa aikaa ajatella. Olen ajatellut koko viikonlopun suunnilleen täydellä teholla. Ja kuten olette saattaneet huomatakin, kontrolloimaton jatkuva ajattelu ei ole minulle erityisen hyvästä. Koko viikonlopun olen vain halunut itkeä. En tiedä tarkkaan edes miksi. Tiedän mihin se liittyy, mutta en tiedä tarkkaan, mikä siinä aiheessa saa minut niin surulliseksi. Varmaan pitäisi nyt yrittää miettiä sitä, kun kerran voin hillita ajatteluani hieman ja saada sen etenemään vain sillä nopeudella, mitä ehdin kirjoittaa.

Asia on vain siinä... Minä en usko, että ihmiset ovat hyviä. Tuo kuulostaa ihan kummalliselta, kun sen sanoo noin, mutta se se perusasia on. Minä ajattelin ennen, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Kaikki. Ne koulun kiusaajatkin. Nyt sitten tuntuu aika kauhealta, kun en pystykään uskomaan siihen enää.

Viikonloppuna teki mieleni taas päättää, että lopetan tämän blogini. Minä haluan taas eristäytyä muista ihmisistä. Eikä tämä blogi todellakaan auta siinä. Ja jotenkin tuntuu, että löydän vain lisää ongelmia, vaikka yritän selvittää niitä jo olemassa olevia. Niin ja niitäkin tuloksetta. Ja sitten niitä selvittäessäni uudet asiat alkavat vaivata minua. Niin kuin se, mistä olen jauhanut ties miten kauan, mutta en vain ole kertonut mitä se koskee.

Enkä minä voikaan kertoa, vaikka miten haluaisin. Ei kukaan ymmärtäisi sitä. En minä ymmärrä sitä ihan itsekään. Kuitenkin jos kirjoittaisin sen tähän, joku tulisi sanomaan, että tuohan on positiivinen tapahtuma! Siis siinä ei ole mitään negatiivista! Näin kaikki sanoisivat, olen siitä ihan varma. Tämä ei ole mitään niitä "olen varma että kaikki vihaavat minua", vaan tämä on äärimmäisen varma asia. Ja sitten he suuttuisivat minulle, koska en suhtautunut siihen asiaan oikein. Suhtauduin siihen kuin kamalimpaan rikokseen mitä maa päällään kantaa. Kaikki sanoisivat, että minulla heittää päässä oikein kunnolla, koska ajattelen siitä niin. He hyväksyisivät sen, että olen vain jotain huonompaa kuin kaikki muut ja toivoisivat silti säälien, että päättäisin päiväni, ettei minun tarvitsisi enää elää näiden "harhojeni" vankina.

Näettekös, minun ei tarvitse kertoa sitä kenellekään, kun tiedän jo, mitä kaikki sanoisivat. Hah! Nyt lisäksi olen ihan varma, että jotkut tätä lukevat ajattelevat, että en takuulla ajattelisi noin, tuo taas luulee tietävänsä, mitä muut ajattelevat. Mutta tässä tapauksessa minä tiedän.

Siksi en kerro yksityiskohtia. En kerro, mitä se ihminen teki; se, jonka olin unohtanut. Sen kuitenkin sanon, että vaikka se olisi muiden mielestä miten positiivinen ja kiva asia, niin minulle se on vain petos. Pahin petos, mitä kukaan voi toiselle ihmiselle tehdä. Se on niin paha petos, että kun se osuu minun kohdalleni, en ala edes itkeä, vaan pimahdan ihan tyystin. Pimahdan ja alan vihata tätä toista ihmistä. Vasta jälkeenpäin pystyn itkemään.

Eikä se ole oikein, mitä minä teen, mutta en voi sille mitään. Lisäksi tajuan, että se on taas yksi ongelma, joka minun pitäisi ratkaista, mutta vaikka osaisinkin ratkaista sen, en halua. Se ongelma saa minut menettämään kaiken. Silti minä en halua ratkaista sitä. Minä en ole tarpeeksi mitään ratkaistakseni sen ongelman. Minä en ansaitse sitä ratkaisemista. Se on päinvastoin kuin kiusaamisjutussa. Kiusaamistapauksissa ajattelen, että minussa on jotain, millä ansaitsen sen kiusaamisen. Mutta tässä tapauksessa, jota joku voisi nimittää positiiviseksi asiaksi, minä olen vain vakuuttunut siitä, että se toinen ihminen on väärässä.

Kiusaajani ovat oikeassa tehdessään pahaa minulle, mutta jos joku läheinen ja hyvä ystäväni tekee tämän petoksen, he eivät ole oikeassa. Silloin se asia ei ole lähtöisin minusta, eikä minussa ole mitään, joka oikeuttaisi heitä tekemään niin. Kiusaajille en kanna kaunaa. Näille ystäville sen sijaan kannan. Tai entisille ystäville. Minä laitan välit poikki. Heti, nopeasti ja lopullisesti. Minä en voi vain hyväksyä sitä, mitä he tekevät. Se on vain joko vääryyttä tai sääliä, enkä minä hyväksy kumpaakaan.

Voihan pahus. Minusta tuntuu, että vaikka miten yritin selittää sen asian kierrellen ja kaarrellen, olen jotenkin ilmiselvä. Nyt sitten tuskailen, että pitäisikö lyödä viimeinen naula arkkuun ja sanoa se vain. Ihmiset eivät ymmärtäisi. Ja melkein vielä pahempaa olisi, jos joku ymmärtäisi. Ymmärrettäessä tämä asia luultavasti selittäisi aika paljon minun käytöksestäni. Siitä, miksi käyttäydyn joskus niin kuin käyttäydyn. Ei. En minä voi kertoa. Minä en vain pysty. En halua kertoa, vaikka haluankin. Minä haluan vain eristäytyä. En halua, että kukaan puhuu minulle. En halua, että kukaan on minulle ystävällinen. En halua, että kukaan pitää minusta, enkä varsinkaan halua, että kukaan rakastaisi minua.

Ja siitä tässä kaikessa olikin kyse. No niin, haukkukaa minut vain lyttyyn, tiedän että kuitenkin haluatte tehdä niin.