Minulla on taas joku vaihe meneillään. No okei, olen tehnyt vähän biologiantehtäviä ja vähän suunnitellut mielessäni jotain aikataulua, millä luen koeviikon jäljellä oleviin kokeisiin, mutta muuten minulla on pyörinyt koko päivän mielessä melkein vain ja ainoastaan SHIT (Se Hieno Iso Tarina). Olen tullut tulokseen, että minä toimin paljon enemmän impulsiivisesti mitä olen kuvitellut. Joskus ei huvita kirjoittaa, ei niin yhtään, enkä minä silloin näe mitään järkeä pakottaa itseäni moiseen. Joskus sitten tulee yhtäkkiä sellainen valtava inspiraatio ja tekstiä syntyy sivukaupalla ihan yhtäkkiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt on siis sitten tuollainen inspiraatiovaihe. Minusta tuntuu, että se johtuu siitä Kaunottaresta ja Hirviöstä. Vähän niin kuin se The Poet and the Pendulum sai minut aloittamaan tämän SHIT vol. 2:n. Jokin teos, joka pystyy liikuttamaan minua... Ne teokset eivät vain liikuta minua, vaan minulle tulee sellainen outo olo. Sellainen... sellainen kuin olisi jokin sana kielenpäällä, mutta ei vain saisi muistettua sitä. Minulle tulee kauhea tarve sitten ylikuluttaa sitä teosta, joka sen olon on synnyttänyt, jotta saisin mieleeni sen asian.

 

Ja kun se teoksen ylikuluttaminen ei auta, niin sitten seuraava vaihe on se, että minä haluan itse kirjoittaa jotain. Se on melkein pakkomielteistä, välillä tuntuu aika maaniselta ajoittain ja sellaiselta, että on menettämässä järkensä, mutta kirjoitusta vain tulee. Minä pystyn täysin laittamaan itseni siihen tarinaan, minä elän sitä tarinaa, enkä kirjoita. Sormet vain liikkuvat luoden sanoja tapahtuvasta, vaikka minä itse elän tarinassa mukana.

 

Nyt tuo alkaa jo laantua hieman. Olen tämän päivän aikana saanut kirjoitettua viisi sivua lisäystä tarinaan. Joo, ei niin paljon, mitä luulisi, mutta olen kuitenkin katsonut televisiota, tehnyt biologiantehtäviä, soittanut pianoa ja heräsinkin vasta puoliltapäivin, joten minulle itselleni tämä tuntuu paljolta.

 

Kummallista on myös se, että minä en kirjoita sitä tarinaa lainkaan loogisesti. Minä olen kirjoittanut alun (joka kyllä vaatii kauheasti muuttamista, mitä nyt sitä luin läpi), mutta sitten se toinen luku loppu vain kesken. Nyt sitten olen kirjoittanut yhden viiden rivin ajatuskuvauksen. Sen lisäksi olen kirjoittanut sitten sen viiden sivun tekstin, joka sijoittuu hyvin loppuun tässä tarinassa. Se on The Käännekohta. Se ei ala edes luvun alusta, vaan ihan keskeltä tapahtumaa hetken hiljaisuuden jälkeen.

 

Minulla ei ole aavistustakaan, miten siihen tilanteeseen on päädytty, enkä että mitä sitä aikaisemmin on tapahtunut. Luulisi, että tuollaisesta ei voi kirjoittaa, mutta nähtävästi siitä voi. Ja olen vielä hyvin tyytyväinen siihen tekstiin. Sitä tulee vielä jonkin verran. Ehkä sivun tai pari.

 

Itse asiassa tuossa kirjoittamassa tekstissäni onkin yhden luvun loppu ja sitten toisen luvun alku. Paitsi jos kirjoitan sen toisen loppuun, en tiedä vielä. Ja siitä lukujen välistä puuttuu kokonaan yksi välikohta. Olen laittanut siihen vain hakasulkeisiin välikohdan nimen ja ajatellut, että kirjoitan sen myöhemmin. Yleensä minä kirjoitan loogisesti ja suoraviivaisesti tarinan alusta loppuun, mutta tämä näköjään syntyy tällä lailla pirstaleisesti.

 

Minä en pysty keskittymään kauan mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen. Ja nyt muu perhe alkaa mennä nukkumaan, niin minulla on aikaa kirjoittaa rauhassa. Joka välissä on tullut joitain keskeytyksiä, enkä minä ole voinut kunnolla antaa itseni syventyä tarinaan, koska olen tiennyt, että kohta on ruoka tai tulee joku telkkariohjelma tai jotain, minkä takia pitäisi raahata itsensä pois koneen äärestä ja olisi vielä jotenkin järkevää, että ei olisi sellaista lasittunutta katsetta, joka joskus on kun en saa ajatuksiani heti irti tarinasta.

 

Kirjoittaa! Kirjoittaa! Kirjoittaa! Onneksi minulla ei ole huomenna koulua, niin minulla on vielä yksi päivä aikaa tuhota tätä maanista oloani kirjoittamiseen. Toisaalta se on hieman pelottavaa.  Kun katsoo ympärilleen, tulee sellainen olo kuin näkisi unta. Sellainen: ”Missä minä olen?” –olo. Tämä maailma ei ole niinä hetkinä lainkaan todellinen. Sitä ei ole edes olemassa. Onneksi nämä vaiheet menee aika pian ohi. Ja mikäs tässä kärsiessä. Antaa mielen vain sujahtaa tarinaan. Antaa käsien kertoa, mitä silmät näkevät, mitä sormet koskevat, mitä sydän tuntee.

 

Se on kuin olisi Lucid-unessa. Minä en ole ikinä onnistunut Lucid-unessa, vaikka olen miten yrittänyt. Minä en pysty kontrolloimaan uniani. Mutta kun kirjoittaa tällaisessa olotilassa... Se on kuin unta. Paikat tuntuvat kauhean todellisilta, sellaisilta, että niitä ei olisi ikimaailmassa keksinyt, jos niitä ei olisi nähnyt unessa. Ihmiset sanovat asioita melkein itsekseen. Minä en tee mitään, korkeintaan kuljen vain ympäriinsä katselemassa ja laitan päähenkilöt toimimaan jollain tapaa. Mutta vaikka he tekevätkin, mitä käsken, he tekevät sen omalla tavallaan, tavalla, joka ei olisi tullut minulle välttämättä mieleenikään.

 

Pakko kiskaista itsensä irti tästä harhaunesta. Lopulta. Mutta ei vielä. Ei tänään. Kirjoitan vain vielä vähän enemmän.