27 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

29 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

31 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

34 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

43 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Siinä se sitten oli. Tuo otsikko on sana, jonka minä tiesin olevan keskeinen yhdessä avokysymyksessä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se tarkoitti. Kysymys kuului, että mikä oli ongelma. Tiesin kyllä, että ongelma oli siinä, että eri sukupuolia olevat ihmiset ”share the same wards” sairaaloissa ja että siitä tuli kaikkea ahdistelujuttuja ja vaikka mitä, ja että terveysministeriö mietti, mitä tehdä asialle ja että monissa sairaaloissa eri sukupuolille on jo ”separate wards”. Mitä kirjoitat sitten siihen, kun et tiedä sanaa ”ward”? Toinen avo oli sellainen, jossa tajusin oikeastaan kaiken, mitä se tyyppi selitti, mutta en tajunnut sitä kysymystä. Kysymys oli suomeksi ja se oli: ”Minkä periaatteellisen kommentin John Brown lausuu?” (tai jotain tuonnepäin) Mikä on ensinnäkin ”periaatteellinen kommentti”? Häh? Tyyppi selitti pitkät pätkät golfvirrasta ja että aikaisemmin ajateltiin näin, mutta että nykyään on myös tämä kanta. Hemmetti. ”Periaatteellinen kommentti”... Laittaisivat edes suomenkieliset kysymykset niin, että ne ymmärtää.

 

Muutenkin se oli kauhean vaikea. Ei niinkään ne kuunteluosuudet, mutta ne kysymykset ja vaihtoehdot. Koen, että minulla on suhteellisen hyvä sanavarasto englannissa ja vaikka joskus on kuunteluissa ollut vähän sellaista, että ei tiedä kaikkia sanoja, ne on pystynyt arvaamaan, kun on tiennyt kaikkien muiden vaihtoehtojen sisällön. Nyt se oli kuitenkin niin, että välillä ne kaikki vaihtoehdot olivat sellaisia, että en tiennyt, mitä ne täsmälleen tarkoittivat.

 

”Mitä ihmiset tekevät huijauksen suhteen? a) Let it ride, b) complain about it, c) go for it.” Reilua. Okei, tuon uskon osanneeni, mutta kuitenkin. Tuo oli muuten ensimmäisen osion... kolmas kysymys. Sarjassamme ”Amia muistaa maailman turhimpia asioita”. Ja yksi kysymys, jota mietin suunnilleen ikuisuuden, oli se, että mitä pitäisi kuulua luomuviljelyyn: paljon auraamista, kuparia hyönteisten torjumiseen vai kemikaaleja ei-haluttujen kasvien tappamiseen. Periaatteessa tuohon olisi törkeän helppo heittää vastaus (tuo ensimmäinen), koska se kuulostaa loogisimmalta. Se nainen kuitenkin (joka huusi niin kovaa, että tuon osion alussa minun piti laittaa volyymiä pienemmälle) huusi selkeästi: ”No ploughing with tractors! No ploughing with tractors!” Mutta laitoin kuitenkin sen sitten, kun eihän tuossa vastausvaihtoehdossa puhuttu mitään traktoreista. Okei, kokonaisuudessaan kuuntelu meni ihan hyvin. Ei kuitenkaan tarpeeksi hyvin.

 

Oli taas tarkoituksena heittää joku kommentti NN:lle. Tuon blogitekstien ja itseni analysoimisen jälkeen se tuntui vain jotenkin niin helpolta. Muutenkin tuo henkilökuva-analyysi nostatti paljon ajatuksia. Ehkä oudointa oli tajuta, että tämä blogi on todellakin minusta. Tai siis, olen aina ajatellut, että tämä on ”NN-blogi”, että NN on oikeastaan suuremmassa asemassa kuin minä itse ja että minä selitän vain asioita, mutta olen itse taustalla. Mutta ei! Ajattelin jopa, että ehkä saisin jotain selkoa NN:n käytöksestä tuon analyysin avulla, mutta hänestä ei muodostunut niin minkäänlaista kuvaa. Okei, jonkinlainen, mutta ei mitään konkreettista tai mitään. Se oli outoa. Ja oma käytökseni... Se oli niin outoa lukea ja miettiä objektiivisesti ja tutkailla niitä tekstejä.

 

Mutta. Ei, minä en sanonut hänelle taaskaan mitään. Minä aina suunnittelen sitä itsekseni ja salaa, mutta kun se ei onnistu, en pidä sitä salassa, vaan tulen hehkuttamaan, että epäonnistuin taas. Hän tuli myöhemmin kuin minä, joten en voinut tehdä niin, että tullessani olisin kävellyt heti jonnekin hänen lähelleen. Hän tuli lisäksi herra JuT:n kanssa ja asettui hänen kanssaan täsmälleen käytävän toiseen päähän. Kiva. Sitten meidät jaettiin ryhmiin. Se oli sittenkin laitettu aakkosjärjestyksen mukaan kahtia, vaikka olikin sanottu, että se arvottaisiin. No, oli paikat arvottu, mutta muuten ei. Tai ainakin päättelin niin siitä, että minun kanssani samaan luokkaan tulivat... Herra JE (taas minun vasemmalle puolelleni!), neiti KK, Jumpula (jonka nimikirjaimet ovat JE (myös)), herra Aksu (AH), herra AL, herra Tumppi (TJ), Salainen ystävä (PL), neiti M (MM), neiti AL (sukunimi alkaa kirjaimella M), herra JK... Ja vielä kuusi, koska meitä oli seitsemäntoista. Pahus. Varmaan minä olen tulossa vanhaksi tai jotain, kun en muista kaikkia. Mutta pointti on se, että kaikkien luokassa olevien sukunimet alkoivat kirjaimilla E-M.

 

Laitoin tuon tietysti merkille siksi, että NN ei ollut samassa ryhmässä, eikä edes samassa lähdössä, vaan hänet sinetöitiin sen toisen puoliskon kanssa toisella puolella käytävää olevaan luokkaan. Tuo ärsyttää aakkosjärjestyksissä. Minulla on kai jokin kauhea tapa ihastua tyyppeihin, jotka ovat aakkosjärjestyksen jälkipäässä, vaikka minä itse olen alkupäässä. Se ärsytti Tiedät-kai-kenen suhteen (hänen sukunimensä ensimmäinen kirjain on T) ja se ärsyttää NN:nkin kanssa (jonka sukunimen ensimmäinen kirjain on R (huu, huikea paljastus...)). Joten periaatteessa, kun meidät oli jaettu noihin ryhmiin, pidettiin hyvin tarkkaan huolta siitä, että me ei nähty vilaustakaan siitä toisen lähdön porukasta. Eli ei paljon ollut mahdollisuuksia NN:n kanssa rupatteluun. Niin kuin ei ole koskaan eikä taatusti tule koskaan olemaankaan enää, kun kerran olen jahkaillut näin myöhälle.

 

En ole romahtanut. Pääasiassa kai sen analyysin takia. Jotenkin se sai minut näkemään itseni ihan erilailla. Enkä minä tiedä vastausta niihin kysymyksiinkään. Onko minulla jotain tunteita vastaan? Se voisi periaatteessa olla hyvin mahdollista, mutta kauhean vaikea sanoa. Olisiko se paha asia? Enkä tiedä myöskään, miksi aloin käyttää ”r-sana” ilmausta. Siitä tulee vain sellainen fiilis, kun sitä aikoo kirjoittaa, että ei oikein tee mieli. Se on vähän sama sanojen ”viiltely” ja ”itsemurha” kanssa. Minä en vain tykkää niiden sanomisesta/kirjoittamisesta. Tulee epämukava olo. Mieluummin kierrän ne vaikka mitä kautta (tyyliin: ”itsensä satuttaminen”, ”oman hengen riistäminen”, ”täältä lähteminen”, jne.), mutta en tykkää vain sanoa niitä sanoja.

 

Ja kaikki vähättely... En minä tiedä. Se vain tulee jotenkin luonnostaan. Minä en ole koskaan edes tajunnut, että tungen sitä noin moneen paikkaan koko ajan. En halua ihmisten ainakaan ajattelevan, että olisin leuhka. En halua antaa kuvaa, että ajattelin olevani hieno ihminen, joka tuntee ja ajattelee vain oikeita asioita. Tai silleen. Ja tunteista puhuminen on jotenkin inhottavaa. Ne ovat tunteita, joten ne voivat olla muiden mielestä ihan tyhmiä ja lapsellisia ja vaikka mitä, ja jos en osaa edes perustella niitä enkä sanoa, että miksi tuntuu tältä, se ei ole lainkaan olemassa. Tunteet eivät ole mitään konkreettista, mitä voisi nähdä tai aistia muutenkaan. Voin selittää tunteistani NN:ää kohtaan, mutta sehän on yhtä tyhjän kanssa, koska tunteet eivät ole mitään konkreettista, vaan 100%:sti minun omaa tuotostani ja kun ne eivät ole mitään konkreettista, minä en pysty todistamaan sitä kenellekään.

 

Voin sanoa: ”Minua pelottaa.” Sekin tuntuu aika tyhmältä ja mitättömältä. Minä en voi näyttää, miltä se tuntuu, enkä voi saada muita tuntemaan sitä, enkä muutenkaan osoittaa todeksi, että minua oikeasti pelottaa kauheasti. Se ei olekaan enää mitään muuta kuin pelkkä sana. Tai sitten se r-juttu. Se on minulle merkittävä asia, mutta kun sen sanoo, niin se ei tunnu lainkaan niin suurelta kuin sen pitäisi. Sen pitäisi suunnilleen räjäyttää koko tajunta ja saada olo tuntumaan siltä kuin perhosia lentelisi vatsassa ja yhtäkkiä aurinko tulisi pilven takaa ja paistaisi ensimmäistä kertaa miljoonaan vuoteen ja kuin hengitys olisikin sellaista vaaleanpunaista ja kimaltelevaa ja koko maailma tuntuisi yhtäkkiä täydellisen erilaiselta kuin ennen. Mutta se ei tee sitä! Jos minä kirjoitan: ”Minä rakastan NN:ää”, niin se ei ole mitään muuta kuin kolme sanaa paperilla. Kirjaimia peräkkäin. Se ei kerro asiasta yhtään mitään niin kuin sen pitäisi, vaan on pelkkä typerä ylikulutettu fraasi. Enkä pysty edes todistamaan sitä. Joku muu voisi tulla sanomaan: ”Etkä rakasta. Olet liian nuori / sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta / sinä et edes tunne häntä tarpeeksi hyvin / tuo on vain ohimenevä tunne / kuvittelet vain, koska haluaisit sen olevan niin / et tiedä, mitä rakkaus on, joten kuvittelet, että tämä on sitä, vaikka se ei ole.” Ja mitä minulla olisi siihen sanomista? Ei niin yhtään mitään! Minä en voisi sanoa yhtään mitään sitä vastaan! Tuossa olisi paljon enemmän todisteita sen kiistämiselle, mutta asian puolustamiselle ei ole mitään järkeviä perusteita.

 

Mutta siitä, miksi suhtautumiseni NN:ään vaihtelee niin kauheasti ja saan kauheita epäluulokohtauksia, en osaa sanoa niin yhtään mitään.

 

En tiedä myöskään tuosta viiltelyjutusta. Kuulostaisi ainakin äärettömän tyhmältä sanoa, että teki sen jonkun pojan takia. Yh. Mutta se oli aika pintanaarmu. Se on nyt jo aika hyvä. Veikkaisin, että se näyttää viikon päästä suunnilleen samalta kuin se edellinen. Se näkyy vielä törkeän selkeästi sellaisena tummempana kohtana. Kaikki muutkin näkyvät jotenkuten (paitsi yksi), mutta oikeastaan vain oikeassa valaistuksessa ja silloinkin vain sellaisina pieninä ja ohuina melkein näkymättöminä valkoisina viiruina. Näköjään vuosi sitten painoin vain niin kauhean kovaa verrattuna esimerkiksi tähän kertaan.

 

Mitä tulee NN:ään ja siihen, oliko hän satuttanut itseään vai ei... En tiedä. Minun piti yrittää nähdä se, mutta minä unohdin sen aina. Muistin aina vasta jälkeenpäin, että hitto, piti katsoa, oliko hänellä joitain epäilyttävän näköisiä jälkiä kädessä. Jotenkin se kuitenkin aina unohtui. Mutta. Viimein, tiistaina, kun oli matikankoe (siis päivä minun oman episodini jälkeen), minä muistin asian. Ja kun NN istui sopivalla paikalla, niin tietysti yritin tarkistaa asian. Tämän asian suhteen meillä on kuitenkin huomattava (huomattava ja huomattava) ero. NN:n jäljet ilmestyvät aina oikeaan käteen, kun taas minä teen niitä vasempaan käteen (ja ei, NN ei ole vasenkätinen). Se oli tosin vain otollisempaa, koska NN istui niin, että hänen oikean kätensä alapuoli näkyi täydellisesti juuri sinne, missä minä istuin.

 

En kuitenkaan tiedä. Ei oikein kehdannut kauheasti tuijottaakaan, mutta muutenkaan en tiedä. Hänen kädessään, ihan yläranteessa (järkevä ilmaus...), oli selkeä tummempi jälki. Ei koko ranteen mittainen, vaan ehkä... *hakee viivoittimen* Suunnilleen kolmen sentin mittainen täysin vaakasuora jälki melkein keskellä rannetta (ja tuo on kaiketi aika standardi: minun nykyinen haavani on suunnilleen... *mittaa* 2,5 senttiä). Mutta siitä on paha sanoa. Heti parin ensimmäisen päivän ajan teon jälkeen siitä on aika hankala erehtyä (vaikka kyllä sekin on mahdollista, ihmiset kun saavat haavoja ihan vahingossakin), mutta kun on kulunut yli viikko... Jos sen näkee vain hetken ajan, niin se voisi olla mikä tahansa. Jos pitää vaikka kelloa kädessä ja se painaa hieman jostain kohtaa, niin kun sen ottaa pois, siihen jää sellainen hienoinen jälki. Sellainen voi tulla melkein mistä tahansa. Ja jos NN:lle heitettiin tuo kommentti maanantaina (siis yli viikkoa ennen kuin minä näin hänen kätensä), jälki ei olisi ollut enää tunnistettavissa. Jos NN olisi tehnyt jotain, niin olisi hyvin todennäköistä, että hän olisi tehnyt sen viikonloppuna, mahdollisesti jopa perjantaina koulun jälkeen. Siitä tulisi jopa puolitoista viikkoa. Sellaisen ajan jälkeen on paha sanoa, etenkin kun näkee käden vain hetken ajan ja melkein viiden metrin päästä.

 

Joten en tiedä. En vain tiedä. Toivoisin, että tietäisin, mutta en kuitenkaan tiedä. Toivoisin, että se jälki olisi tullut siitä. En tiedä sitäkään miksi. Aika alhaista kuitenkin. Enkä tiedä, satutinko minä itseäni sen takia, että oli mahdollista, että NN oli satuttanut itseään. No, sen voin sanoa ainakin, että ei sen ajatteleminen ainakaan kauheasti helpottanut niiden ajatusten suhteen, vaan tuntui pikemminkin joltain painostavalta tekijältä.

 

Jos hän ei tehnyt, niin sitten minä olen vain ainoa epätoivoinen ja säälittävä hölmö. Jos hän teki, niin sitten häneen sattui kauheasti. Minä olen kokeillut tuota kohtaa itsekin. Se on se ainoa kohta, josta ei näy arpea. Tai hetkinen... *katselee kättään eri kulmissa* Saattaa olla että onkin. Tai sitten se on jokin muu uurre. En tiedä. Kuitenkin. Se sattui ihan hitosti. Vähiten kivuliaimmat kohdat ovat lähempänä kyynärpäätä siten, että jos käsi on kämmen ylöspäin, niin se vähiten kivuliain kohta on siinä oikeassa reunassa. Iho on jotenkin pehmeämpää ja tarvitsee nirhaista vain vähän, niin sitten jo pelkää kuolevansa verenhukkaan. Hankalin ja kivuliain kohta on ihan ylhäällä. Siinä on myös lähellä se suuri valtimo, josta otetaan pulssi joskus. Ja kaikki käden hermot tulevat jotenkin siihen ja ovat kauhean pinnassa, niin se ottaa ihan törkeän kipeää tehdä siihen yhtään mitään. Ja kun sormia liikuttaa, niin se iho siitä liikkuu, niin se on sitten jälkeenpäinkin ihan törkeän tuskallista.

 

Joten jos se punainen jälki NN:n kädessä oli itseaiheutetusta haavasta, se on paha. Paitsi että sen tekemisen on täytynyt olla törkeän hankalaa ja tuskallista (ei, tällaisia toimenpiteitä ei suoriteta niin, että vedetään kerran ja se on siinä, vaan minulla se menee ainakin niin, että aluksi ei uskalla painaa tarpeeksi kovaa, joten pitää vetää uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...), mikä tarkoittaa, että olo on kauhea (muuten tulee vain fiilis: ”Ai! No antaa olla.”), niin sen lisäksi se tarkoittaa myös sitä, että tyyppi on ottanut myös valtimoon osumisen riskin. Jos joku satuttaa itseään jonnekin ns. helppoon kohtaan, niin tarkoitus on vain haavan tekeminen ja kivun aiheuttaminen. Mutta jos sen tekee tuollaiseen paikkaan, se on sellainen, että siinä tekemisen yhteydessä ei voi olla miettimättä ”mitä jos”. Eikä siihen välttämättä edes vastaa, vaan menee fiiliksellä ja katsoo miten käy. Se ei välttämättä ole pelkästään haavan tekemistä, vaan myös kuoleman hakemista ja ”kokeilemista”.

 

Joo, subjektiiviset analyysit by Amia. Mutta noin minä sen näen. Ehkä se ei tunnu kauhean järkevältä, mutta minusta tuo tuntuu kauhean paljon huolestuttavammalta kuin että tuollainen jälki olisi jossain muualla. Ei sillä, minua huolestuttaa aina, jos näen tuollaisen epämääräisen jäljen yhtään missään NN:n kädessä. Eivät ne jäljet omassa kädessä huolestuta yhtään, enkä oikeastaan näe mitään syytä, miksi ne huolestuttaisivat yhtään ketään, mutta kun näen NN:n kädessä sellaisen, niin se sattuu minuunkin. Minä en erityisemmin pelkää kuolemaa. Tai siis niin, että ajattelisin, että jos surmaisin itseni, niin se ei olisi kauhean iso juttu yhtään kenellekään. Ihmiset voisivat vain ajatella, että se oli minun ratkaisuni ja että parempi niin. Mutta kun joutuu ajattelemaan, että vaikka NN tekisi tuollaista...

 

Minä pelkään sitä kamalasti. NN:stä on niin vaikea saada selkoa yhtään minkään suhteen. Joskus hän vitsailee paljon ja on yliaktiivinen ja käyttäytyy sosiaalisesti ja on koko ajan äänessä, mutta toisaalta hän on joskus taas sellainen, että on ihan hiljaa ja seisoo jossain yksikseen ja tuijottaa samaa kohtaa pitkän aikaa liikahtamatta lainkaan. Minulle on ylipäänsä hankala miettiä, että joku IRL-ihmisistä ajattelisi jotain sellaista kuin minä. Että joku heistä ajattelisi omasta kuolemastaan kuin minä. Se on vain jotenkin niin eri asia minullekin.

 

Jos yhtenä päivänä kävisikin vain ilmi, että NN olisi kuollut oman kätensä kautta, minä en ymmärtäisi sitä. Minä ymmärrän tuota omasta mielestäni ihan hyvin – kaikkia itsemurhia ja kaikkea – mutta jos se olisi vaikka juuri NN... Minä en vain ymmärtäisi sitä, miten hän saattoi haluta kuolla. Tai kuka tahansa muukin meidän koulun abeista. Okei, muutamasta voisin hämärästi ymmärtääkin sen (Merry ja herra Näppis (ei, en sano, että heillä olisi jotain syytä siihen, mutta heidän suhteensa en jostain syystä yllättyisi, en tosin tiedä miksi en... paitsi että en ole kuullut heidän kauheasti puhuvan (Merryä on tosin tullut aika paljon välteltyäkin, mutta Näppis on aina hiljaa))), mutta suurin osa on vain... Sellaisetkin, joilla periaatteessa olisi taipumusta sellaiseen ja olisi joitain syitä, niin... Minä en tajuaisi. Jos olisi mahdollisuus, voisin mennä hakemaan heidät takaisin ja kirkuisin: ”Ei sun kuulu tehdä noin! No kun ei kuulu! Sä et vaan tajua!”

 

En tiedä, miten minusta ajatellaan. Sanottaisiinko vain: ”No tuon näkikin olevan tulossa” vai olisiko porukka kuin puulla päähän lyöty. Varmaan se olisi ainakin Nanille aika shokki. Tai siis, kun me jutellaan, niin minä vitsailen melkein koko ajan jostain ja hymyilen ja nauran ja tunnun suhtautuvan asioihin yleensä aika kevyesti. Ehkä jotkut, jotka eivät ole koskaan nähneet minua sellaisena, ymmärtäisivätkin sitä, mutta vaikka meidän luokkalaisetkin... Tunneillakin minä aina katselen ympärilleni uteliaana ja kiinnitän ihmisiin huomiota ja virnistelen muiden jutuille. Ymmärtäisivätkö he? Jos he lukisivat tätä blogia, pystyisivätkö he uskomaan, että se on minun?

 

Kun ajattelen tätä, minulle tulee mieleen Nightwishin biisi ”Angels fall first”. Minä en kuuntele sitä nykyisin enää niin paljon kuin ennen. Ennen se oli vain sellainen kiva ja nätti biisi. Nykyisin se saa minut vain kauhean surulliseksi. Silloin alkaa pelottaa. Mitä jos NN:lle kävisi niin kuin siinä laulussa on käynyt jollekin? Mitä jos minulle kävisi niin kuin sille puhujalle? Kaikki ne positiiviset asiat NN:stä... Ja sitten ajattelisinkin, että hän olisi kuollut. Se on kauheaa. Vain kauheaa. Kaikki olisi niin tyhjää. Enkä minä ymmärtäisi, että miksi hän. Miksi hän? Ja mitä minä muka tekisin sitten?

 

***

 

An angelface smiles to me

under a headline of tragedy

That smile used to give me warmth

Farewell – no words to say

beside the cross on your grave

and those forever burning candles

 

Needed elsewhere

to remind us of the shortness of our time

Tears laid for them

Tears of love, tears of fear

Bury my dreams, dig up my sorrows

Oh, Lord why

the angels fall first?

 

***

 

Ai niin joo, täällä on kauhea sumu. Kun ajoin pyörällä kotiin, oli kuin pilvessä olisi ajanut. Oli kauhean viileä ja tuntui melkein yliaikaiselta kesäaamulta (lumen ja jään kanssa tosin, mutta kuitenkin). Ja kun ajoi pyörällä, niin sitä sumua tiivistyi kasvoille ja ripsiin. Piti vain kertoa, kun se tuntui aika hienolta ja jännältä.