Ja taas itketään yömyöhään. Olen menossa Rock Perryyn lauantaina. Nan ei tule, Alfin kanssa oltiin sovittu alustavasti, että mentäisiin sinne yhdessä, olin saanut äidiltä luvan lainata autoa jo monta viikkoa sitten. Mutta ei Alf tulekaan. Häntä epäilyttää se, että siellä on niin paljon ihmisiä ja paljon mökää. Kysyi, että olisiko ihan kauheaa, jos hän ei tulisi.

Joten minä menen sinne yksin. Ihan yksin. Mahdolliseen paikkaan, jossa nähdä NN. Ja tietysti kasa muita vanhoja tuttuja. Ja olisin yksin ja kaikki näkisivät taas, että ei mikään ole muuttunut, minä olen yhä pelkkä epäonnistuja, joka menee festareillekin yksin, koska ei ole ketään, jonka kanssa mennä. Ja minä ostin lipunkin jo. Muuten olisin melkein voinut harkita erittäin vakavasti sitä, että olisin jättänyt kokonaan väliin.

Tänään tuntui aikaisemmin illasta siltä, että olisi ollut iso möykky rintakehän sisällä. Taas se sama paha möykky. Kävin katsomassa Naniakin hänen työpaikallaan, mutta ei se parantanut yhtään sitä surullista oloani. Ei mikään paranna sitä enää nykyään. Pelkäsin, että olisin taas joutunut tekemään kauhean vaikean valinnan elämän ja kuoleman väliltä, joten lähdin ulos juoksemaan. Juoksin niin lujaa ja niin pitkään kuin jaksoin. Välillä hidastin kävelyksi, mutta kun hengitys oli tasaantunut tarpeeksi, juoksin lisää. Kun olin tulossa takaisin kotiin päin, maailma näytti sumuiselta, eikä se pysynyt paikoillaan. Juoksin kuitenkin vielä lisää. Juoksin niin kauan kuin pystyin. Ihan oikeasti. Lopetin juoksemisen siihen, kun jalat petti alta ja hiekkatie tuli vastaan liian nopeasti. Sen jälkeen kävelin melkein kotiin asti, mutta otin vielä pienen spurtin lopuksi (ja jalat kestivät).

Ja olo on paha. Paha paha paha paha paha paha paha paha paha. Päätä on särkenyt viikonlopusta asti. En tiedä, onko se jäännöstä siitä yliannostuksesta, vai johtuuko se jostain muusta. Mikään lääke ei saa sitä kipua kuitenkaan edes lieventymään. Minulle on tullut uneliaisuuskohtauksiakin, joiden arvelen johtuvan melkovarmasti nimenomaan siitä suht lievästä yliannostuksesta niitä iltalääkkeitä.

Maailma tuntuu synkeältä. En oikeastaan enää edes tiedä, miksi odotan osaston alkamista. Tai että odotanko sitä edes. Mitä se muuttaisi? Ei se auttanut minua ennen, niin miten se nytkään saisi mitään paremmaksi? Miten mikään lääke auttaisi tuskaan, kun olen popsinut kaikkea jo yli puoli vuotta, mutta mikään ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, korkeintaan pahemmaksi. Enkä minä itsekseenkään parane. Kun vain voisi lakata olemasta. Kytkeä tietoisuuden pois ja palata maailmaan vasta sitten kun jotkut lääkärit ovat korjanneet vian minussa ja voin alkaa elää ihan oikeasti. Mutta ei noin voi oikeasti tehdä.

Sattuu vain niin paljon. Sitä tuskaa ei voi kuvailla sanoin. Olisipa jonkinlainen laite, jolla voisi mitata tällaista kipua. Sitten se voitaisiin suhteuttaa fyysiseen kipuun, ja sitten kaikki tajuaisivat, miten paljon pelkät ajatukset voivat sattua.

Maailma on ihan tyhmä. Huomiset ovat ihan tyhmiä. Aina ne tulevat, kauhea kasa niitä tulee, vaikka miten haluaisi, että ne loppuisivat. Ja huomenna poliklinikalle. Pitäisi kai lukea yksi paperinippu, jonka sain sieltä... No, joskus. Se käsittelee itsensä vahingoittamista, niin sitä kai käsitellään huomenna. Jos saisi jotenkin sujautettua sivulauseeseen tuon lauantain "yliannostus"-jutun. Voisi todistaa, että niin paljon minuun sattuu, niin paljon sattuu, auta minua, auta, apua, apua.

Alfkaan ei tiedä. Eikä Nan, tietenkään. Alfille voisi ehkä kertoakin, mutta ei Nanille. Ei ikinä. Kai. En minä tiedä mitään.