Minä en pidä musiikintunneista. Se piti sanoa heti aluksi, sillä tajusin sen juuri tänään. Minä vain vihaan niitä nykyisiä musiikintunteja. Viime vuonna se oli oikeasti kivaa, kun meillä oli eri opettaja, joka oli opettanut minuakin ala-asteella. Hän oli sellainen ylipirteä tapaus ja onnistui innostamaan kaikkia oppilaita. Silloin soitettiin kannelta, kitaraa, tsembe-rumpua, jne. ja jokaisella oli aina jokin soitin. Ei se ollut tärkeää, millainen meteli siitä lähti, kunhan vain jokainen soitti jotain. Se oli minun mielestäni kivaa.

Nyt sitten on se uusi opettaja, joka on jostain bändistä joku tyyppi. Hän puhuu slangia ja lisäksi kiroilee ja käyttää muutenkin melko kyseenalaisia ilmauksia. Ja niillä tunneilla ei ole pääasia, että oppii jotain vaan että soitetaan vain mahdollisimman hyvin. Kaikki eivät tietenkään soita, koska eihän siitä tulisi mitään, että jokaisella olisi jokin soitin (oli se sitten vaikka marakassi tai triangeli). Vain ne, jotka osaavat asiansa, saavat soittaa ja siksi perussoittimissa (= rummuissa, sähköbassossa, sähkökitarassa, syntikassa) on usein aina sama tyyppi. Okei, rumpalistit ja basistit vaihtuvat välillä, mutta eivät mitenkään merkittävästi. Ne, jotka eivät tähän perusjoukkoon kuulu, a) laulavat tai b) ovat soittavinaan kitaralla (soittavinaan siksi, että niitä sointuja ei voi osata, jos ei ole harrastanut joskus kitaransoittoa) tai c) istuvat tyhjänpanttina tekemättä mitään.

Minä kuulun tuohon viimeiseen ryhmään ja se häiritsee minua suunnattomasti. Ala-asteella olin musiikkipainotteisessa koulussa, joten osaan perusteet akustisesta kitarasta, rummuista ja bassosta. Kyllä minusta olisi hauska kokeilla vaikka mitä, mutta se ei ole musiikintuntien idea; idea on se, että ne biisit kuulostavat oikeilta ja tyylikkäiltä. Se sitten menee niin, että se eliittisakki - johon kuuluvat vakituisesti Jumpula (sähkökitara) ja T. Toukka (syntikka), sekä joko hra MO, hra VL, hra Entti tai hra JuK (basso) ja hra MO tai hra VL (rummut). Yleensä neiti R ja M laulavat mikrofoniin. Neiti ST leikkii soittavansa kitaraa (kun soinnut menevät ihan yli, hän vetää yliampuvan kitarashow'n, jossa ei kuitenkaan tuota ääntäkään) ja me loput istumme paikoillamme tekemättä mitään. Eikä opettajalla ilmeisesti ole mitään sitä vastaan.

Se taas sitten luultavasti tarkoitaa sitä, että minun musiikinnumeroni laskee. Minun piti valita joko musiikista tai kuvaamataidosta toinen pakollinen ja valitsin musiikin siitä yksinkertaisesta syystä, että sain siitä paremman numeron (musiikki 10, kuvis 9), mutta nyt minua oikein kauhistuttaa tuo tuleva numero. Sanoinkin Nanille, että saan olla tyytyväinen, jos pääsen ylipäänsä koko kurssista läpi. Miten minä voisin muka saada jonkun hyvän numeron, kun en ole soittanut oikeastaan mitään. Muutamalla tunnilla yritin sentään, mutta jotenkin se innostus laskee, kun saa käteensä epävireisen kitaran (yläastelaiset tykkäävät viritellä niitä uuteen uskoon), ja opettaja tuhertaa taululle soinnun, jota minun on fyysisesti mahdoton ottaa. Kun yritän sitä, niin siitä kuuluu yleensä blank - blank - blank, vaikka pitäisi kuulua bling - bling - bling (ymmärtänette mitä tarkoitan (kielet eivät siis soi). Sitten yritän painaa niitä kieliä kovemmin ja kun kaksi tuntia yrittää räpeltää siinä jotain, niin sitten on koko loppupäivän sormet kipeät, vaikka soittamisesta ei ole tullut yhtään mitään.

Nan sanoo minulle aina, että minun pitäisi vain tokaista sille opettajalle, että minä haluan soittaa nyt vuorostani syntikkaa, mutta en minä voi tehdä niin. Okei, kyllä haluaisin soittaa syntikkaa, koska se on sentään soitin, jota osaan soittaa, mutta en halua olla se ruikuttava ihminen, joka haluaa, että kaikki pitää tehdä juuri niin kuin minä haluan.

Tämä kuulostaa nyt tyhmältä ja jotenkin törkeän itsekkäältä, mutta minun on vaikea olla huono missään. Tai siis en tarkoita, ettäkö en voisi olla huono, vaan sitä, että minä itse olen luonteeltani sellainen, että minun on pakko pärjätä kaikessa. Sitten, kun tulee jokin asia, jota en vain pysty oppimaan, on se minulle kauhean raskas asia. Kirjoittaminen, soittaminen, esiintyminen, kielet, piirtäminen... Ne sujuvat ihan hyvin. Mutta sitten on niitä asioita, jotka eivät luonnistu vaikka miten yrittäisin. Telinevoimistelu (ja kärrynpyörät), joskus matikka ja sitten kitaran soitto. Matikkatyhmyyteen olen joutunut jo tottumaaan, joten se ei ole enää niin kauheaa (kun niin monet muutkin ovat huonoja siinä), eikä kärrynpyöriä enää tarvitse juuri osata. Nyt on enää ärsyttämässä tuo kitaran soitto. Osaan soittaa kitaraa kyllä periaatteessa, mutta se sointujen löytäminen ja soivaksi saaminen eivät onnistu ainakaan niin nopeissa biiseissä mitä me musiikintunneilla nykyisin soitetaan. Ja kun opettaja päättää tehdä jonkun teoriaosuuden (kurssin aihe suomalainen musiikki), olen ihan ulalla, koska en tiedä suomalaisesta musiikista suunnilleen mitään (kun en kuuntele edes radiota koskaan ja vihaan pop&rock&heavymusiikkia).

Hah, hain juuri tietoa siitä nykyisestä musiikinopettajastani. Hän oli bändissä, joka hajosi ihan vähän aikaa sitten. En ihmettele. Hän näyttää perusbändäriltä. Kauhean moni lukiolaistyttö valitsi musiikin, kun hän tuli opettajaksi, sillä kaikki ajattelivat, että hän oli niin hyvännäköinen jne. jne. Mutta minä en pidä hänestä. Kai häntä voisi sanoa hauskaksikin, mutta minä en silti pidä hänestä. Slangi menettelee, minulla ei ole tapana tuomita ihmisiä heidän puhetyylinsä perusteella. Kiroilu ja näiden arveluttavien ilmaisujen (ihmisen anatomia alkaa molempien sukupuolten osalta olla jo aika tarkkaan läpikäytyä) on jotain, mikä on minun mielestäni kuulunut aina niille perusmiehille, joista minä en pidä. Okei, minulla ei ole sinänsä mitään kiroilua vastaan, ja saatan itsekin olla joskus kaksimielinen. Mutta en silti näe kovinkaan paljon järkeä siinä, että meillä laulatetaan niitä varhaisen suomimusiikin arveluttavimpia biisejä ja selitetään erilaisia soitinten käyttötapoja sukupuolielin-vertausten kautta.

Joo, no, varmaan teille meni jo perille, että minä en pidä siitä opettajastamme. Voisi edes kannustaa oppilaita soittamaan, eikä vain soitattaisi sitä sakkia, joka osaa jo soittaa. Hän saa musiikin tuntumaan niin kauhean vakavalta asialta, eikä lainkaan miltään kivalta ja hauskalta. Kaikki pitää tehdä tosissaan ja jos jotain biisiä soitetaan, se pitää soittaa oikein, eikä niin, että kaikki saavat tehtyä jotain ja että on hauskaa.

Nyt Nan on jo matkalla kohti Tamperetta, josta hänen (ja samalla melkein kaikkien ykkösten) kone Lontooseen lähtee joskus yhdentoista kieppeillä. Ja mitähän vielä voisin selittää... Niin, NN lähti kesken päivän, koska hänelle nousi kuume. Ja... Niin, olen taas yksin kotona. Ja olen angst.

Pakko palata tuohon musiikintuntiin vielä. Se, kun minä en tee siellä mitään, saa minut tuntemaan itseni jollain oudolla tavalla taas ulkopuoliseksi. Okei, neiti M ja R ovat mahtavia, mutta he sentään laulavat usein mikrofoniin. Aina kun jään tuijottomaan yhteen kohtaan ja vaivun angstisiin ajatuksiini, niin ennen kuin pääsen vauhtiin itseinhossani, jompikumpi heistä sanoo minulle jotain. Se on outoa. Tavallaan haluaisin uskoa, että he ovat oppineet näkemään sen, että joskus olen surullisempi, ja he haluavat estää minua tulemasta entistä angstimmaksi palauttamalla minut nykyhetkeen. Usein se on neiti R, joka kysyy minulta mitä kello on.

Tänäänkin olin taas siirtymässä ärsyttävästä angstista tuskaiseen angstiin, kun joku yhtäkkiä tökkäsi minua olkapäähän. Joo, olin tietysti jo jossain oikean maailman liepeillä ajatuksiini vaipuneena, niin tietysti säpsähdin törkeästi, kun joku yhtäkkiä koskee minuun. Se oli neiti R, joka kysyi, mitä kello oli. Minä en pidä siitä, että ihmiset koskevat minuun. Minun äitinikään ei saa koskea minuun. Silti joskus tuntuu jotenkin niin paljon turvallisemmalta, kun joku rikkoo sitä minun suojamuuriani. Se ei käy oikein järkeen, mutta niin se silti on. Se on vähän sama kuin puhumisen kanssa. Vaikka se hermostuttaa minua ja tuntuu kauhean pelottavalta ja vaikealta, niin jos joku puhuu minulle, niin se tuntuu silti turvallisemmalta. Vaikka joudunkin yleensä näkemään suurta vaivaa saadakseni jonkun järkevän sanan ulos, niin se tuntuu silti turvalliselta.

Nyt olen sitten taas yksin kotona ja minä olen taas hieman enemmän angst. Itkettää taas, enkä minä tiedä edes miksi. Ei kai sille täydy olla edes mitään syytä. Olo on taas yksinäinen ja hylätty, ja tekisi mieli keskustella jonkun kanssa. Väsyttääkin, mutta koska olen yksin kotona, en taaskaan uskalla nukkua. Vaikka täällä talossa olisi jokin eläinkin, vaikka kissakin, niin uskaltaisin nukkua. Ei kissasta mitään apua olisi, jos joku taloon murtautuisi, eikä se lohduttaisi tai puhuisi, mutta ainakaan minun ei tarvitsisi olla yksin. Yksinolo on okei, mutta vain lyhytaikaisesti tai sitten isossa joukossa. Jos joutuu vaikka päiväksikin yksin, eikä näe yhtään ihmistä, eikä kuule yhdenkään ihmisen puhuvan, se on kauheaa minulle.

Joo, itkettää taas.