Heti näin aluksi haluan pyytää palvelusta: jos joku näkee blogini takia painajaisia tai menee muuten kauheasti pois tolaltaan, niin pyytäisin, että tällaiset ihmiset eivät lukisi blogiani. Minä en halua järkyttää ihmisiä tai mitään. Kirjoitan synkkiäkin ajatuksia aika suoraan, koska niin minusta tuntuu, että saan ne parhaiten purettua. Jos kietoisin ne nättiin ja sievään pakettiin, se luultavasti vain ärsyttäisi minua entistä enemmän. Mutta en halua, että kukaan järkyttyy niistä niin paljon, että ne vaivaavat painajaisissakin. En halua, että muilla on paha olo, minun oma paha oloni on jo aivan tarpeeksi. En tarkoita tätä pyyntöä mitenkään pahalla: eri asiat vaikuttavat erilailla eri ihmisiin ja joillekin tällaisten ajatusten lukeminen voi olla kauhean ahdistavaa. Jos näin on, niin kannattaa harkita tarkasti, lukeeko tätä vai ei. Turha on vain minun blogini takia nähdä painajaisia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuo oli sanottava, kun kuulin jo yhdestä ihmisestä, jolle näin oli käynyt. Olen pahoillani, hänen takiaan ja myös sen takia jos joku muu on jotain vastaavaa kirjoitusteni takia tuntenut.

 

***

 

Mutta. Tuntuu ehkä edes hieman siltä, että saan itseäni vähän taas kasaan. Jotenkin olen ollut ihan ding dong kaksi viimeistä päivää. Minä en oikeastaan edes muista, mitä olen tehnyt. Vai olenkohan tehnyt mitään... En tiedä, minä en muista.

 

Tänään kuitenkin on jotenkin taas pirteämpi ja parempi olo. Okei, Nanilta tuli taas viesti, jossa hän kysyi vielä, että tulenko koulussa oleviin potkiaisiin, mutta minä vastasin että en. Sanoin, että minusta tuntuu vähän kipeältä taas, vaikka totuus oli, että olen vieläkin liian angst poistuakseni vapaaehtoisesti neljän seinän sisältä. No, itse asiassa tein sen jo, kun herättyäni katsoin ikkunasta ja sää näytti niin hienolta, että piti syöksyä ottamaan valokuva. Hyvä merkki. Kai.

 

Olen myös miettinyt, että jos laskisi vähän matikkaa tänään. Ja olen miettinyt huomistakin. Tajusin vasta eilen, että huomenna on ystävänpäivä. Minä olen hyvin ystävänpäivävastainen ihminen. Vihaan ystävänpäivää. Joten vaikka NN tulisikin penkkareihin, minulle olisi vain entistä suurempi kynnys sanoa hänelle mitään. Mikä ällöklisee: tyttö aloittaa keskustelun (ensimmäistä kertaa elämässään) sen pojan kanssa, josta pitää. Yyh... Ja sitä paitsi vaikka itse ajattelisinkin, että teen sen vain siksi, että on sopiva tilaisuus, kaikki muut ajattelisivat kuitenkin, että olen yli romantiikkahullu ja ajattelen, että oikea hetki puhua pojalle, josta pitää, on juuri ystävänpäivänä. Ja mikä on todennäköisyys, että NN:n kaltainen tyyppi laittaa nenäänsäkään pihalle ystävänpäivänä? Olen huomannut, että suuri osa pojista on ystävänpäivänä kauhean pelokkaan näköisiä.

 

Mutta joo, vaikka tyyppi ei tulisikaan, on vielä aikaa. "Love will find a way", näin ällölällysti ilmaistuna. Minä todella uskon tuohon. Tai siis, kun Nankin kertoi minulle siitä hänen tyypistään, minä olin heti kauhean innoissani, koska minä heti ajattelin, että heistä tulisi jotain. Vieläkin, vaikka tuo kyseinen tyyppi on amiksessa ja Nan täällä lukiossa, minussa kytee se ajatus, että he päätyisivät yhteen. Nan on nähnyt hänet vain kerran koko kahden vuoden aikana: jouluaattona vanhainkodissa ja silloinkin vain vilaukselta. Ja kun Nan kertoi, miltä se oli tuntunut, minä olin heti kauhean innoissani ja varma siitä, että joko heistä tulee jotain, tai sitten on tapahtunut erehdys ja poika onkin täysi idiootti.

 

Minä teen aina noin. Jos näen yhtään kenenkään pitävän jostakusta niin kauhean paljon, minä en vain voi uskoa, että se voisi epäonnistua. Tai okei, voisi se epäonnistua niin, että toinen ei pidäkään tai sitten, että pidetään toisista ja aletaan seurustella ja sitten menee jotain vikaan. Mutta ei niin, että jos toista rakastaa ja toinen rakastaa takaisin... Se ei voi epäonnistua. On typerää ajatella näin, minä tiedän, mutta jotenkin se on vain jotain, miten olen aina ajatellut.

 

Vaikka en paljon perustakaan mistään epätieteellisistä uskomusjutuista, niin minä uskon, että on niin, että kaksi ihmistä voi olla "tarkoitettu" toisilleen. En sano, että NN on tarkoitettu minulle. Hän saattaisi olla, mutta mistä minä sitä varmaksi tietäisin. Ajattelenkin, että se menee niin, että vaikka ihastuu johonkuhun kauheasti, mutta sitten kun se meneekin vikaan... Ei se tarkoita, että sinne meni se itselle "tarkoitettu" ainoa ihminen, vaan sitä, että se ei ollut hän. Ehkä tuon takia en pelkääkään niin paljon torjumista kuin sitä, että en saa koskaan edes tietää. Jos tulee torjutuksi, niin on selvää: se ei ollutkaan se tyyppi, joka on minulle, vaikka luulinkin vahvasti niin. Mutta jos ei saa varmuutta, niin sitten jää kytemään se ajatus, että jos hän olikin se minulle "tarkoitettu", mutta minä menetin hänet ja olen ikuisesti yksin.

 

Joten, kuten muiden tapauksissa, uskon mahdollisuuksiin myös omassa tapauksessani. Aina. Siitä ei voi edes kiistellä. Yritän toki joskus ja joskus tulee epätoivo, että menetän hänet, mutta se on silti aina taustalla, että minä uskon siihen, että on mahdollisuus. Että koska minä välitän hänestä niin paljon, niin vaikka matemaattiset laskelmat osoittaisivatkin, että se on epätodennäköistä ja järki sanoisi, että aika on vähissä ja tilaisuudet ovat vähissä, niin se ei vaikuta oikeastaan lainkaan siihen minun uskooni siitä, että jos minä pidän hänestä ja jos hän pitää minusta, niin me löydämme kyllä keinon.

 

"And if only they could feel it too

The happiness I feel with you

They'd know

Love will find a way."

 

Joo, Leijonakuningas kakkosesta. En ole edes varma, olenko nähnyt kyseistä leffaa (jos olenkin, niin vain kerran), eikä tuo biisikään ole mitenkään erityinen, mutta kun eilen ajattelin tätä asiaa, niin tuli mieleen tuo "love will find a way" –fraasi ja sitten löysin nuo sanat ja ne kuvaavat aika täsmällisesti sitä, miltä minusta tuntuu.

 

Mutta joo. Ei mikään erityisen hohdokas olo kuitenkaan. Ulkonakin on taas huono sää. Ei lainkaan sellainen hieno, mitä aamulla. On harmaata ja tuulee. Aamulla näkyi sentään auringonnousukin. Siitä minä tietysti nappasin kuvan, vaikka aurinko olikin jo aika korkealla. Minä tykkään aamuista. Minä tykkään auringonnousuista. Ja öistä. Joskus nuorempana ollessani yksin kotona lähdin keskellä yötä kävelylle. Kesäisin pääasiassa, kun öisinkin oli ihan valoisaa (vaikka ei yöttömän yön alueella ollakaan). Silloin oli ihan hiljaista ja autiota ja tuoksui yöltä ja kaikki tuntui ihan eriltä kuin päivällä.

 

Olen myös napsinut paljon auringonnousukuvia. Justiin meidän talon vieressä on sellainen pelto, joka jatkuu ilman taloja melkein niin pitkälle kuin näkee, vaikka kaikissa muissa suunnissa on talo vastassa korkeintaan sadan metrin päässä. Sitä peltoa on kuitenkin hieno kuvata. Se on oikeastaan aika kaakossa, joten kesäisin auringonnousukuvia ei saa (vaan silloin se paistaa suoraan minun ikkunastani sisään (joka näyttää suunnilleen... koilliseen).

 

Mutta tuossa lopussa on se tänään ottamani kuva. Se on hieno. Taivas oli hieno ja jotenkin se tuntui kuvastavan niin hienosti minun mielialaani. Niin kuin se Taru Sormusten Herrasta: Kaksi Tornia –leffan kohtaus siinä lopussa, kun Sam kertoo niistä saduista ja sanoo: "Even darkness must pass. A new day will come. And when the sun shines it'll shine out the clearer." Tykkään ehkä siksikin niin auringonnousukuvista, koska jos ottaa kuvan suoraan kohti aurinkoa, siihen tulee sellainen kontrasti, että muu näyttää kauhean synkältä ja tummalta.

 

"Vasemmalla, etelässä harmaaksi muuttuvaa taivasta vasten alkoivat suuren vuorijonon huiput ja harjanteet erottua mustina ja tummina ja saada muotoa. Niiden takana valkeni. Hitaasti valo liikkui pohjoista kohti. Korkealla kaukaisissa ilmakerroksissa käytiin taistelua. Mordorin pyörteleviä pilviä ajettiin takaisin ja niiden liepeet repeilivät kun elävän maailman tuulet työnsivät huuruja ja sauhuja takaisin mustaan kotimaahansa. Kolkon katoksen reunojen alta pilkahti Mordoriin himmeä valo kuin valju aamu tuhruisesta vankilanikkunasta."

(Taru Sormusten Herrasta: Kuninkaan Paluu)

 

helmikuuaamu1.png

 

Kyllä. On hieman parempi olo taas.