Tänään olin taas psykillä ja piti taas ajatella asioita. Se tyyppi siellä osaa jotenkin niin hyvin poimia sanomisistani ne, jotka tuntuvat jotenkin oudoilta. Ties kuinka monetta kertaa hän sanoi, että minä ajattelen kauhean paljon sitä, mitä muut ajattelevat minusta. Niin. Periaatteessa en allekirjoita sitä ihan jokaisella tavalla, mutta sen voin myöntää, että mietin jatkuvasti, mitä esim. jotkut feissaustyökaverit ajattelevat minusta. He ovat tavallaan kuin kavereita, mutta kuitenkin siinä on se työjuttu taustalla, niin kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Mistä siis voin tietää, siedetäänkö minua vain tai ajatellaanko minua vain työntekijänä vai jopa kaverina?

Tuo johti toiseen tämän päivän pääaiheeseen: yksi suurimmista peloistani tällä hetkellä on tulla torjutuksi. Ei siis vain romanttisessa mielessä (siinäkin toki) vaan pelkään myös yli kaiken ehdottaa esimerkiksi jollekin feissaritutulle, että haluaisitko lähteä mun kanssa joku päivä vaikka leffaan, tms. Pelkään ehdottaa yhtään mitään paitsi torjumista peläten, niin peläten myös sitä, että minua pidetään takertuvana. Lukiostahan tuo pelko on lähtöisin, kun tuli koettua torjumista jokaikisen ryhmä- tai parityön aikana. Edelleen pelkään ehdottaa yhtään mitään yhtään kenellekään kaverille, ihan Nanista lähtien. Se pelko pitää minusta vain niin kauhean tiukalla otteella kiinni, että sitä on todella hankala yrittää voittaakaan.

Viimeisin torjunnan kokemus sattui joskus kevät-kesällä, kun viimeisin Potter tuli ensi-iltaan. En halunnut mennä yksin, vaikka maailmani tai identiteettini ei romahtaisi ilman seuralaistakaan, joten päätin rohkaistua ja ottaa riskin. Keksin lopulta sopivan epämääräisen yrityksen, joka sekin sai minut ahdistumaan. Facebookissa mainitsin seinälläni, että olen menossa kyseiseen ensi-iltaan ja sanoi, että seuraksi saa tulla jos haluaa. Ei kukaan halunnut, joten menin yksin, ja poistin kyseisen kirjoituksen sivultani ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Silti muistan sen vieläkin ja se oikeasti sattui pelkkä se tuollainenkin naurettava juttu.

Ahdistus on vallannut alaa taas ja se iskee nykyään taas näköjään muuallakin kuin vain feissatessa. Tällä hetkellä on ahdistus päällä ja suunnilleen voisin itkeä. Katson Suomen Huippumalli Haussa -ohjelmaa ja kannan kaunaa. Näyin pari kertaa vilaukselta ja voi hyvä luoja miten minä näytin valtavalta! Pluskokoisille malleille lupailtiin mahdollisuuksia, mutta potentiaalisia karsimaan mennessä Saimi sanoi, että hyvän mallin pitää olla pitkä ja laiha. No, sellainen minusta taas tulee, mutta rasittaa tuo.

Viikonloppuna olin itse asiassa kuvauksissa. Oli joku katumuotinäytös ja siellä otettiin kuvia ja näin sen ihan viime tipassa sattumalta, ja ajattelin, että vaikka se nyt ei niin hieno juttu ollut enkä tietenkään ollut huippukunnossa, niin siitä saisi ainakin kokemusta. Se oli aika kauheaa, kun oli se jono katsomassa ja kuvattiin cat-walk -lavalla kaikkien edessä. Olin saanut ne vähän liian pienet farkut jalkaani ja jo melkein tottunein fiiliksin nappasin korkkarit mukaan kassiin, koska kävely niillä superkorkeilla kengillä alkaa sattua aika nopeasti, etenkin jos pitempään joutuu niillä liikkumaan. Tulin myös tulokseen, että vaikka ne ovat hienot, niin en TODELLAKAAN mene niillä ensi keväänä Huippumalli -castingiin, sillä vaikka miten olen harjoitellut, en osaa kävellä niillä sitä catwalk -nylkytystä. Kaikki muut yhtä korkeakorkoisetkin kengät ovat okei, mutta noiden kenkien muodossa on jotain sellaista, että se ei vain onnistu.

Kuvaus oli kauhea kokemus. Olen tietysti harjoitellut moista monta kertaa, mutta kun siinä lavalla sitten se ammattikuvaaja sanoi, että kokovartalokuvia otetaan ja niitä otetaan pari, joista valitsen sitten parhaimman. Minua ei ylipäätään ole valokuvattu suunnilleen koskaan. Siis siinä kun oli valaistuna ja sen kuvan saa otettua sekunnin murto-osassa ja sitten yhden kuvan jälkeen piti ottaa uusi poseeraus. Siis mikä poseeraus? Olin todella jäykkä ja pelokas, enkä liikkunut suunnilleen yhtään, koska minulla oli kauhea paniikki, kun se kuvaaja oli niin nopea ja minun pääni oli ihan tyhjä. Viimeisen kuvan kohdalla kuvaaja sanoi, että yritä nyt lopuksi jotain repäisevää. Se kuva sitten oli paras ja vaikka aluksi kaikki kuvat tuntuivat epäonnistuneilta, niin se oli kyllä silti oikein hyvä.

En osannut valita edes kuvaa ja kun kuvaaja oli yllyttänyt minut hymyilemäänkin, niin ajattelin, että joku hymyilykuva on jees, mutta tajusin kysyä sitten siltä valokuvaajalta, että mikä hänestä oli paras. Hänhän se ammattilainen oli. Hän sitten sen kuvan valitsi, vaikka minusta siinä nopeasti katsottuna näytin olevan jotenkin oudon vääntyneessä asennossa. Eikä todellakaan ollut mikään repäisevä, vaan repäisevän vastakohta. En osaa poseerata. Pitäisi ylipuhua joku tuttu valokuvaamaan minua ja ei siis vain ottamaan jotain kaverikuvia, vaan oikeasti pyytää harjoittelemaan kanssani, jotta saisin kokemusta kameran toisella puolella olemisesta. Lisäksi pitäisi pyytää joku kuvaamaan vaikka sitten minun yksinkertaisella digikamerallani video catwalk-kävelystäni.

Tuo on taas asia, jossa pitäisi olla yhteydessä johonkin ihmiseen ja pyytää jotain noin suurta. Toisaalta se voisi olla todella kivaa, mutta pelkään taas sitä torjuntaa, ihan mitä tahansa torjuntaa, vaikka vain hämmästynyttä reaktiota ennen suostumista. Niin minun piti jossain vaiheessa ehdottaa Nanille, että mennään yhteen paikkaan kokeilemaan seinäkiipeilyä, mutta kun en ole ollut Naniin yhteydessä yhtään mitenkään kuukausiin, niin ei ole tullut sitäkään tehtyä. Noissa ei siis ole sisällössä sinänsä mitään vikaa, mutta minä vain pelkään mitä tahansa ehdottamista.

Psykillä juteltiin myös tästä uudesta ahdistuksestani ja tuosta muiden suhtautumisesta minuun. Se tyyppi kysyi, että millaista palautetta muut sitten antavat minusta. Sanoin, että he yleensä sanovat tai todennäköisesti sanoisivat, että olen mukava ja luotettava, sellainen rauhallinen ja kiva. Sen perään sanoin, että sellaista he varmaan sanoisivat kuitenkin siinäkin tapauksessa, että eivät ajattelisi niin. Uskon silti, että he ajattelevat oikeasti niin, mutta sen sijaan, että ilahtuisin siitä, se tuntuukin pettymykseltä, koska tunnen olevani vain harmaa möykky, josta ei ole enempää sanottavana kuin kiva tai mukava.

Sitten se nainen kysyi, että tuleeko jostain sitten negatiivista palautetta. Maitykinitsin kodin. Hän kysyi sitten, että olenko koskaan kokeillut reagoida niin, että sanoisin, että älä selitä, minä en kuuntele tuollaista. Siihen minä sanoin, että teen niin ihan joka kerta, mutta huolimatta reaktiostani, ne sanat jäävät minun mieleeni vaivaamaan. Sitten sanoin myös, että kummassakin työssäni saan huonoa palautetta myös. Joo, ei sen pitäisi vaivata ja meille jatkuvasti selitetään feissauskokouksissakin, että muistakaa, ettei mikään ole kommentti teitä kohtaan, vaan kaikki kimpoaa siitä liivistä pois.

Olisikin niin. Sekä puhelintyössä että etenkin feissatessa saa oikeasti todella huonoa palautetta. Kaikkein pahinta on, kun feissarina minun on oltava itsevarma ja hymyilevä ja iloinen, vaikka kuka sanoisi mitä. Ihmisillä tuntuu olevan käsitys, että ne feissarit on niitä maanvaivoja, kumpa koira kävisi kimppuun, kumpa saisivat potkut, typeriä maanpettureita kaikki, kehtaavat vielä tulla. On todella hyväksyttävää tölväistä feissarille ihan mitä tahansa, vaikka tämä vain kysyisi, että olisiko hetki aikaa. Eivätkä ne sanat vain satu, vaan ne reaktiot, etenkin ovilla. Pahimpia ovat tosiaan ne, jotka avaavat oven neutraalein ilmein, mutta sitten näkevät minut liiveineni ja kansioineni ja heidän ilmeensä muuttuu halveksivaksi ja he eivät vaivaudu sanomaan mitään, eivät yhtään mitään, vaan pamauttavat vain oven kiinni, vaikka yhtä hyvin voisi sanoa, että ei kiitos ja laittaa oven kiinni.

Puhelintyössäkin pääsen helpolla, kun minun ei tarvitse myydä mitään. Silti ihmiset vähän väliä huutavat minulle puhelimessa, kun kuvittelevat, että olen siitä yrityksestä, joka sitä tutkimusta teettää. Välillä myös ihan minun tapani puhua on huono tai kyselen typeriä kysymyksiä ja hukkaan heidän aikaansa ja jankutan samaa, jne. Joskus tulee sitten ihan henkilökohtaisia kommentteja, että kuinka kehtaat soittaa, etkö mitään ajattele, nyt käyn läpi tällaista asiaa niin soitakin uudestaan niin ilmoitan poliisille.

Ei tuollaista niin tosissaan ota tietenkään, mutta silti vaikka vain 1% niistä asioista jää mieleen ja se saa sitten välillä liikaa painoarvoa, kun olo on muutenkin kurja. Välillä sen jälkeen kun on ollut kadulla feissaamassa, on niin ihana kävellä väkijoukossa, kun kaikki eivät kierrä metrien säteeltä tai väistä automaattisesti pois tieltä. Tykkään siitä työstä ja koen tekeväni tärkeää työtä, mutta välillä sitä tuntee kuuluvansa kaikkein halveksittuun ihmisryhmään.

Lisäksi stressiä aiheuttaa tietysti se, saako tarpeeksi tulosta aikaan. Itselläni on mennyt tämä alku jopa yllättävän hyvin ottaen huomioon, että takana on tosiaan tauko, mutta molempina päivinä, kun ensin lappua ei ole kuulunut, mutta muut saavat lappuja satelemalla, siinä alkaa pieni hätä nousta esiin, kun pelkää ettei saa vuoron aikana yhtään ihmistä mukaan. Viimeksi kun sain ja minut kutsuttiin sisään, teki mieli vähän avautuakin ja kun kävin small talkia lappua täyttävän naisen miehen kanssa, hän kysyi, että onko paljon ihmisiä lähtenyt mukaan. Sanoin sitten, että tänään ei minun kohdallani. Sanoin sitten myös, että suurin osa suhtautuu kuitenkin hyvin, mutta että sitten sattuu aina myös niitä ei niin kivoja tapauksia. Sanoin sitten myös, että sen takia me ei saadakaan koskaan feissata yksinään, koska aina pitää olla joku mukana, joka tietää mihin toinen on mennyt ja että kurjien tapausten takia meillä on automaattisesti työsopimuksessa työn puolesta henkivakuutus, koska muuten se työ ei ilmeisesti täyttäisi joitain turvallisuuslakipykäliä, tms.

Jotenkin halusin vain antaa edes parille ihmiselle erilaisen kuvan tästä työstä, josta jokaisella on jokin mielipide. Vaikka me näytetään ulospäin ehkä sellaisilta periksiantamattomilta takiaisilta, niin me ollaan silti ihmisiä. Ja paitsi että me ollaan ihmisiä, niin yllättävän monella feissarilla on takana jotain sellaista synkkää, mistä suurimmalla osalla ihmisistä ei ole edes mitään käsitystä. Meistä vain nähdään se hymyilevä naama ja tullaan tulokseen, että ne on aina sellaisia, näin vältät feissarin ABC, miten tölväistä feissari hiljaiseksi, koska me ei oikeasti olla ihmisiä, eikä meillä ole tunteita, siitä sitten puhumattakaan, että ne loukkaavat ja välillä uhkaavatkin kommentit vaikuttaisivat meihin lainkaan.

Periaatteessa olen siis tyypillinen feissari: minulla on oma kuoreni, joka näyttää kiinteältä ja vahvalta, mutta sen alla onkin jotain ihan muuta, jota en varsinaisesti salaamalla salaa, mutta jota en tule myöskään kertoneeksi, koska kukaan ei kysy suoraan. Tulee mieleen vaihteeksi Sinkkuelämää -lainaus:

Miranda: "I didn't tell Walker I had a baby."
Charlotte: "How could you not mention it?"
Miranda: "It didn't come up! If Walker had asked me directly, 'have you given birth recently', I would've said... first of all, define 'recently'."

Tuossa se on jotenkin huvittavaa. Todellisuudessa pidän kai ihan kaikkia ihmisiä käsivarrenmitan päässä. Sitä perustelin silläkin, miksi teen niin paljon töitä. Sanoin, että jos minulla onkin kokonainen päivä vapaata, en tee sen aikana sitä mitä haluaisin. Sen sijaan vain olen ja olen ja olen niin kauan että se kuvottaa minuakin ja haluan päästä takaisin töihin. Sitten se nainen kysyi, että mitä minä ajattelen töistä tällä hetkellä ja miltä minusta tuntuu töissä. Siihen minä sanoin, että en oikein tiedä, miltä minusta tuntuu, sillä minä vain teen töitä, vaikutan pirteältä ja kivalta ja teen töitä, 12 tuntia päivässä, enkä ajattele mitään. Sysään syrjään kaikki tunteet ja mietteet, koska silloinkin kun tulen töistä kotiin, kotona odottaa kolme laumallista rottia ja joka tapauksessa pitää valmistautua jo seuraavaan päivään. Jos käsittelisin kaikki päivän synnyttämät tunteet, en ehtisi nukkumaan tai tekemään muutakaan tärkeää, joka minun vain pitää hoitaa työajan ulkopuolella. Ja mitä tunteiden käsitteleminen auttaisi? Ei se muuttaisi mitään, sitä sanotaan vain itsesäälissä rupemiseksi.

Mitä sitten vapaapäivätkään hyödyttäisivät, jos käytän ne siihen, että makaan sängyssä ajattelematta mitään, pidän telkkaria päällä, vaikkei sieltä tulisikaan mitään, koska se saa tyhjän tilan tuntumaan vähemmän tyhjältä. Se saa ajatukset pysymään sen verran kauempana, ettei niistä ole välitöntä vaaraa. Tehokkaimmillani olen kiireisinä päivinä, kun teen 12-tuntista työpäivää. Jos minulla on vapaata, en tiedä mitä tehdä. Minua ei huvita mikään, seura olisi kivaa, mutta ei minulla edes ole ketään.

Sitten tulee taas se typerä tunne, että kaikki seurustelevat tai menevät naimisiin tai muuta vastaavaa, mutta yksikään poika ei ole koskaan edes osoittanut kiinnostustaan minua kohtaan. Eikä mitään kännisiä seksipyyntöjä lasketa. Minä olen kai vain niin harmaa ihminen, ettei kukaan näe minussa mitään. Ja miksi kukaan voisikaan nähdä, kun minä pidän oman etäisyyteni? Mutta miten voi mainita ohimennen joitain tärkeitä asioita, joiden koen määrittelevän itseni? Olinpas 2 vuotta psykiatrisella osastolla. Ai niin joo, mun isä löi mua kun mä olin pieni ja uhkaili ja vieläkin näen painajaisia, joissa se tappaa mut, joihin herään hiestä märkänä, koska uskon ilman pienintäkään epäilystä sen olleen totta. Tuli mieleen, että mua kiusattiin koulussa vuosikaudet, tönivät rappusissa, heittelivät pikkukivillä ja tyhjillä mehukanistereilla, päättivät että nimeni on outo ja haisen pahalta. En varmaan ookaan kertonut ennen, mutta sen takia halusin kuolla vain 12-vuotiaana, rankaisin itseäni jokaisesta virheestä, jokaisesta kyyneleestä, jotka vierähtivät poskille jonkun ajattelemattomien sanojen seurauksena, jokaisesta heikkoudestani.

Sillä heikkouttahan kaikki etsivät, joka päivä, kaupungeissa ja maaseudulla ja ihan kaikkialla. Pitää olla oikealla tavalla heikko eli herkkä, pelätä kauhuleffaa rakkaan kainalossa, pyytää kaveria ottamaan hämähäkki pois hiuksista. Herkkyys ei ole itkemistä julkisella paikalla, ei epäonnistumisen aiheuttamaa rehellistä epätoivoa, ei itsensä jatkuvaa kyseenalaistamista, tai yksinäisyyttä neljän seinän sisällä.

Nyt sysään taas ajatukset syrjään ja pois, koska illalla ei saa itkeä, tai seuraavana päivänä silmät ovat turvonneet. Ja pitäisi pestä vielä tämä likainen tukka, jotta tuntemattomat eivät tunsisi niin suurta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Ehkä haen rottia kaveriksi. Niille ei tarvitse olla etäinen, koska ne eivät ymmärrä, niille voi kertoa, koska ne eivät kuuntele. Olipas taas runollista itsesääliä tällä kertaa.