Pitäisi tehdä töitä täältä kotoa päin, mutta en ole saanut tässä tunnin aikana tehdyksi oikein muuta kuin sen kyselylomakkeen, kun kerran alkuperäinen hieno lomake vaatii ohjelman, jota minulla ei ole. Vihaan tätä tutkimusta, kun siinä on kaikkia 70+ ikäisiä ihmisiä lähinnä ja heillä ei aina järki kulje niin nopeasti.

Toimintaa lamaa myös kamala suru, joka ottaa joka päivä yhä suuremman ja suuremman osan minusta haltuunsa. Huomenna on 29. päivä eli yhden maailman ihanimman rotan viimeinen päivä. Olen ottanut Tolstoita ulos häkistä todella paljon, halaillut ja silitellyt ja antanut herkkuja, mutta mikään ei helpota oloa. Tuntuu hirveältä kuulla nytkin miten se syö maissilastuja, joita annoin niille häkkiin tänään aamulla ja ajatella, että huomenna Tolstoi lähtee eikä tule enää takaisin. Se on piristynyt ehkä hieman sinä aikana, kun olen ollut kotona, niin sen jalat ovat vain niin huonossa kunnossa ja huolimatta siitä, että se joskus oli "Herra Vatsa", niin nyt se on laihtunut melkein yhtä pahaan kuntoon kuin Dosku. Ja vaikka aikaa siirtäisikin, niin ei se ratkaisisi tilannetta. Enkä pidä sitä edes mahdollisuutena, koska ei Tolstoi tuosta enää parane, enkä halua, että se joutuisi kärsimään.

Yritän ajatella, että se pääsee nyt sitten Doskun luo, jonka kanssa se on viettänyt lähes koko elämänsä ja jota kaipasi niin järkyttävästi sen jälkeen kun se kuoli. Ja sitten ne saavat siellä "jälkimaailmassa" käpertyä taas yhteen, lämmittää toisiaan ja nukahtaa yhdessä ilman että mikään tauti tai edes vanhuus ikinä enää Vaivaisi niitä. Tämä ajatus siis ihmiseltä, joka ei usko kuolemanjälkeiseen elämään.

Lähinnä nämä rottien kuolemat saavat olon tuntumaan siltä kuin ne oikeasti lähtisivät pois. Eivät ne katoa, koska minä muistan ja tunnen ne niin selvästi, mutta tuntuu kuin jonkun typerän ruumiin rappeutumisen vuoksi minä joudun eroamaan niistä koko loppuelämäkseni, vaikka sentään tiedän, että ne eivät ainakaan kärsi enää. Eikä niiden persoonat katoa koskaan, mutta ne pääsevät vain rauhaan. En ole muuttumassa uskonnolliseksi ja oikeasti tiedän, että ne vain kuolevat, mutta koska ajattelen kuolemaa lähinnä pitkänä unena, johon vaipuessaan saattaa aluksi nähdä unia tai näkyjä - rottien tapauksessa ne varmaan uneksivat jostain sellaisesta yksinkertaisesta, kuten rakkaasta veljestä, muista rotista, joiden kanssa käpertyy nukkumaan, kunnes uni valtaa kaiken ja maailma ympäriltä liukuu pois.

Toisaalta minusta tuntuu, että miten voin ikinä alkaa kasvattaa rottia, jos jokainen useamman vuoden kanssani elänyt rotta särkee sydämeni näin totaalisesti. Toisaalta ajattelen, että ehkä se voisi olla vahvuuteni kasvattajana: minä rakastan niitä niin paljon, että pidän niistä hyvää huolta. Enkä vain lelli niitä piloille, vaan opetan niitä ja vaadin niiltä tiettyä käytöstä.

Eilen alkoi itkettämään pelkästään sekin, kun Gouda oli sohvalla ja törmäsi siellä hunajapurkkiin. Se vähän haisteli sitä, mutta tajusi sitten, että hujana on purkin sisällä suojassa ja antoi sen olla. Silloin muistin, että Tolstoi onkin ainoa rotta, jonka olen saanut oppimaan hunajapurkin aukaisemisen. Opetin sen Kuopiossa ja se oli niin hienoa ja hauskaa. Kun se oppi sen, se vain otti hampailla kiinni kannesta ja nosti sen pois.

Tolstoi osaa myös täydellisesti naksutuksen, joka on niille luoksekutsu. Ja Tolstoi tietää nimensä ja ymmärtää, mitä tarkoitan, jos osoitan sormella ja sanon "Tässä". Ja se osasi Doskun tavoin kulkea sellaisessa muoviputkessa ja työntää herkkunamipalloa edellään saadakseen sen pyöritettyä putkesta pois, jotta sillekin aukeaisi tie vapauteen. Ja tietysti Tolstoi oppi pusun antamisen, vaikka se ei edelleenkään ole Doskun lähtemisen jälkeen nuollut huuliani, vaan pelkästään tökännyt vähän kuonolla.

Eivät kaikkien rotat osaa tällaista. Ja minulla on yhteensä niin vähän rottia, että kaikki saavat huomiota osakseen ja sopivan määrän oikeanlaista ruokaa, sen lisäksi vihanneksia, marjoja, hedelmiä ja jotain proteiinipitoista. Ja kun Dosku ja Tolstoi tulivat vanhoiksi, muutin häkin sisustusta, jotta ne pärjäisivät siellä paremmin. Ja minä olen rakastanut niitä niin paljon, että nekin ovat voineet antaa minulle paljon.

Ja jotta kunnioittaisin niitä ja niiden oikeutta kunnolliseen elämään, nyt minun pitäisi antaa Tolstoin mennä, mutta tuntuu kuin samalla leikkaisi sydämestään palan irti.

Enkä vieläkään ole saanut tehdyksi töitä.

***

"Kuvat unten hiipii luokseni:
Sinut suljen hiljaa syliini,
Ja omanani kauan pitää saan.

Mutta päivä nousee, vaalenee,
Ja lähdön hetki lähenee."