Ääh. Tänään oli vähän raskas päivä. Mieliala on edelleen vähän alhainen ja maalasin kuvataideterapiassakin kai jotenkin niin vaikuttavan/huolestuttavan maalauksen, että se vetäjä pyysi minulta lupaa saada näyttää sitä omahoitajalleni. Siinä oli se poika taas, tällä kertaa hän kellui vedessä, sellaisessa likaisessa lampivedessä, jossa oli kirkkaanvärisiä lehtiäkin. Hänellä oli silmät kiinni ja hän vain kellui. Sanoin, että poika oli joko tajuton tai kuollut. Sanoin epävarmuuteni asiasta johtuvan siitä, että vaikka poika näytti elottomalta, jotenkin ajattelin, että hän tuntisi sen veden nostavan voiman ja tuntisi jotenkin leijuvansa vedessä. Siis sellainen tyhjä fiilis.

Samaa selitin aikaisemmin päivällä valitsemalla laatikollisesta tavaroita omenan. Minulla oli kauhean väsynyt olo ja kun olin juuri herännyt (kun nukuin vaihteeksi osastolla), niin oli vähän nälkä. Otin sitten omenan, koska ei tullut muutakaan mieleen ja kun ajattelin, että tuollaisessa tilanteessa tulee mieleen vain se, että on nälkä, niin... Tai siis, kun minä ajattelen aina vähän liikaa, niin tuossa tilanteessa niitä ajatuksia ei ollut yhtään. Oli kuin pääni olisi ollut tyhjä ja pelkästään ruumiini olisi yhä tuntenut jotain. Ruumis tunsi, että väsytti, ja kun väsytti, niin sitten nukuin. Sitten ruumis tunsi, että on vähän nälkä. Siksi valitsin omenan. Ja kun olin asettunut nukkumaan siihen sohvalle, olin vetänyt huovan päälleni, koska ruumiistani tuntui kylmältä.

Ninalla on viikko alkanut todella huonosti. Hän on ihan kauhean huonossa kunnossa, kasvot on ihan itkeneen näköiset silloinkin kun hän ei itke. Hän seurustelu yhden tyypin kanssa ja on jo pitkään tuskaillut sitä, että pitäisikö vain erota. Tyyppi kuulosti minusta ihan kauhealta, mutta Nina jatkoi kuitenkin seurustelua. Nyt sitten kun kaikki jatkui huonoon malliin ja hänen omahoitajansakin neuvoi häntä jo jättämään tyypin, niin sitten hän sai kai siitä sen tarvittavan viimeisen sysäyksen. Eilen hän odotti kunnes se poikaystävä oli lähtenyt töihin ja meni sitten heti pakkaamaan tavaroitaan sieltä sen poikaystävän kämpästä. Käsittääkseni hänellä oli oma kämppä myös, mutta he asuivat sen poikaystävän kanssa yhdessä. Ja sitten suunnitelma oli pakata kaikki tavarat ja myös kuljettaa kaikki tavarat sinne hänen kämppäänsä ennen kuin poikaystävä ehtii palata.

Tänään sitten Nina oli todella kurjassa kunnossa. Siis oikeasti todella kauheassa! En tiedä tarkkaan, mitä oli tapahtunut vai oliko tapahtunut mitään ihmeellistä, mutta hän oli vain ihan hajalla. Itki, joi teetä ja kahvia ja kävi tupakalla. Ne tupakatkin oli Erican tupakoita, koska Kela on taas hautonut sitä sairauslomapäätöstä itsellään vaikka miten kauan, niin Ninalla ei ole yhtään rahaa. Siis oikeasti ei yhtään. Ruokaa hänelle osti joku perheenjäsen, mutta hän ei ollut kai tajunnut pyytää ostamaan tupakkaa myös tai sitten siihen pyyntöön ei oltu suostuttu. Erica sitten oli todella jalomielinen ja sanoi, että Nina saisi häneltä niin monta kuin tarvitsisi. Ja sitten Erica sanoi, että jos Nina menisi joksikin aikaa kolmos-osastolle, niin hän tulisi ainakin katsomaan häntä joka päivä. Tähän Mira lisäsi heti, että hänkin tulisi. Minun olisi tehnyt mieli lisätä myös, mutta en kehdannut. Ajattelin, ettei tuo ole paikka olla itsekäs. Minusta olisi todella kiva käydä tietysti katsomassa Ninaa, mutta en tiennyt, olisiko hänestä yhtään kivaa, jos minä tulisin katsomaan. Ja sitten pelkäsin vielä, että jos sanoisin samaa mitä muut, he ajattelisivat, että sanoin niin vain koska halusin "kuulua porukkaan". Minua huolettaa kauheasti että en osaa välittää myötätuntoani tarpeeksi hyvin. Mutta kauhean surullista tuollainen. Jotenkin kauhean monella osastolaisella tuntuu olevan jonkinlainen tunnekylmä kontrollifriikki poikaystävä. Odéella oli ja nyt Ninallakin.

Minäkin kerroin eilen heille kaikille Alfista ja meidän kommelluksista, kun istuttiin kaikki saman pöydän ääressä ja Aya kysyi minulta, että mitä Alfille kuului nykyään. He olivat kauhean sympaattisia ja ymmärtäväisiä. Vähän tuli melkein huono omatuntokin, kun se oli sellaista ylisympatisoivaa - sellaista jota Alf ei ikinä ymmärtäisi taitamisesta puhumattakaan - jossa ensiksi yksi sanoo jonkun kurjan asian, jonka on kohdannut, jonka jälkeen kaikki muut sitten yhtä aikaa sanovat jotain tyyliin: "Hyi, kamala!" tai "No kyllä oli törkee!" tai jotain muuta vastaavaa. Erica innostui oikein näyttelemään, miten hän oli törmännyt Alfiin ihan vähän aikaa sitten eläinkaupassa. Hän sanoi, että ehti nähdä Alfista vain vilauksen, sillä hän suuntasi heti hädissään hyllyn taakse piiloon ja kurkki sieltä kuvitellen olevansa huomaamaton. Haha. Kyllä nauratti.

Ja Alfista puheenollen... En ole törmännyt häneen mesessä ja jotenkin on tuntunut, että olen päässyt vähän eteenpäin. Niin kuin se köysijuttu oli viime viikolla siellä kuvataideterapiassa: Jotkut köydet katkeavat, mutta eivät kaikki. Ehkä Alf vain kuului niihin katkeaviin köysiin, mutta se ei tarkoita, että muutkin köydet katkeisisivat. Ja kuten Aya eilen sanoi, minun on varmaan paljon parempi olla osastollakin, kun Alf ei ole siellä. Ja se on totta, huomasin sen jo ajat sitten. Pitäisi vain yrittää olla ajattelematta sitä, että uskaltaako Alfista nyt päästää irti vai ei. Kukaan osaston ihmisistä ei käsittänyt, miksi edes haluaisin yrittää kaveruutta Alfin kanssa. Mietin sitten tuon Ninan tapauksen luomassa uudessa valossa, että ehkä sitä ei vain voi nähdä itse. Nina on kertonut vaikka mitä, mitä se poikaystävä on hänelle sanonut - piikitellyt syömisestä ja ulkonäöstä ja ylikontrolloinut pitäen silmällä kaikkea mitä hän tekee ja pyrkinyt eristämään Ninan kaikista muista. Ja tuossa eristämisessä hän on Ninan mukaan onnistunutkin kauhean hyvin. Hän sanoo, ettei hänellä oli enää yhtään kaveria, koska kaikki uskovat sen, mitä se poikaystävä on hänestä sanonut ja siitä, että hän on sairas ja vainoharhainen. Ja kuulemma se poikakaveri on onnistunut saamaan puolelleen Ninan vanhemmatkin. Ihan kauheaa. Ja hän piti Ninaa otteessaan juuri sillä kaikella psykologisella mollaamisella, koska hän Ninan mukaan tiesi, että Nina pelkäsi kaikkein eniten koko maailmassa sitä, että tulee jätetyksi. Ja sitten se poikaystävä joka riidan jälkeen sanoi, että nyt hän jättää Ninan, vaikka sitten myöhemmin tuli sanomaan, että huolinpas sinut vielä takaisin sittenkin.

Ihan kauheaa. Ja Nina vielä mietti, että pitäisiköhän hänen jättää tuo tyyppi! Niin ehkä minäkään en nähnyt minun ja Alfin tilannetta sillä lailla mitä ulkopuolisemmat ihmiset. Nyt tuntuu, että näen tilanteen paljon selvemmin. Tai no... Ainakin hieman selvemmin. Tuntuu melkein kuin olisin ollut kauhean riippuvainen Alfista ja nyt sitten olisin vieroitushoidossa. Minustahan tuntui jossain vaiheessa jopa siltä, että jatkuva riitely ja haukkuminenkin on parempi kuin se, että välit katkeisivat kokonaan, koska "minä olisin sitten syyllinen siihen välien katkeamiseen". Ihan hullua, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Mutta nyt vieroitushoito alkaa kohdata ensimmäisiä haasteita.

Alf lähetti minulle tänään tekstiviestin. Se oli hyvin lyhyt, eikä sisältänyt yhtään haukkumista. Siinä luki vain, että hän ajattelee minua. En vastannut. Jotenkin olen alkanut kantaa Alfille kaunaa ja tuntemaan yhä kasvavaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Ehkä se johtuu tosin siitä, että olen oikeasti kuitenkin joutunut kärsimään niistä ilkeyksistä joita hän minulle latoi satuttamismielessä. Ja olen itse kyseenalaistanut sen takia oman varteenotettavuuteni ja mielenterveyteni. Kyselin omahoitajaltanikin, olenko pakko-oireinen jos teen niin ja niin. Ja pelkäsin fysioterapiassa koskemista. Ja kaikki ne tukivat minun aikaisempaa käsitystäni, ei Alfin vihahuuruja. Ja Erica sanoi, että hänestäkin on välillä todella hankalaa, jos joku koskee ja hän on naimisissa! Ja Aya sanoi, että ei edes avioliitto oikeuttaisi sitä, että Alfilla olisi jotenkin oikeus minun ruumiiseeni ja oikeus koskea minuun.

He sanoivat sen kuin se olisi itsestäänselvyys ja niinhän se onkin. Niinhän se oli minullekin kun itse sanoin sen Alfille. Mutta Alf onnistui aina murentamaan itseluottamustani tuollaisten asioiden suhteen ja sitten nuo asiat lakkasivat olemasta itsestäänselvyyksiä minulle ja aina asiasta mainitessani jännäsin kauheasti, että mitä mieltä joku asiasta on. Ja vaikka kaikki ovat olleet sitä mieltä, mitä minäkin, minun mieltäni, eivät Alfin mieltä, jotenkin tuo epävarmuus jäi kytemään todella syvälle.

En nyt sitten tiedä, mitä teen Alfin kanssa, jos hän yrittää lähestyä minua asiallisesti. En minä usko, että ystävyyssuhde toimisi. Ei ainakaan sellainen oikea. Sellainen toimisi, sellainen tyhjä ja teennäinen, jossa sanotaan, että kiva nähdä, vaikka ei ole ja kerran vuodessa käydään yhdessä kahvilla ja lätistään jotain turhanpäiväistä. Ei minulla ole tuollaisia ihmissuhteita, koska olen aina ollut sitä mieltä, että joko ollaan oikeasti kavereita tai sitten ei. Ja jos ei olla, niin turha teeskennellä mitään.

Pitäisi nukkua enemmän. Päätä on särkenyt koko päivän oudolla tavalla ja voisin veikata sen johtuvan väsymyksestä. Omahoitajani kyseli tänään vaihteeksi syömisestäni ja sen mahdollisesta vaikutuksesta väsymykseen. Ei se liity siihen. Olen itse asiassa viimeisinä päivinä jopa lihonut. Painan nyt suunnilleen... Hmm... Veikkaisin -1 kiloa. Voisi mennä kyllä jopa tarkistamaan niin saisi varman lukeman... Se vilkkui -1 ja -1,5 kilon välillä, mutta jämähti lopulta -1,5 kiloon. Eli jos se keskiarvopaino viimeaikoina on ollut -3,5 kiloa, niin tuo on aika paljon sen yli. Joskus se kyllä vilkkuu alle tuon -3,5 kilon, mutta aika poikkeuksellisissa tilanteissa, esim. kun en ole juonut paljon tai vastaavaa. Omahoitajani sanoi myös, että olen silminnähden laihtunut kesästä, kuulemma sekä ruumiistani että kasvoistani. Olin todella tyytyväinen, vaikka tuon sanominen ei ollut todennäköisesti tarkoitettu kehuksi... Mutta haluan laihtua vielä. En tiedä mihin asti, mutta jonkin verran alaspäin. Arvelen, että tiedän kyllä sitten, kun olen sopivan painoinen omasta mielestäni.

Ei paljon muuta... Paitsi se, että tällä viikolla on kai taas se kirottu isänpäivä. Minä sitten niin vihaan sitä. Enkä ole vieläkään saanut kysyttyä äidiltäni, miksi meidän talossa pitää kulkea kaikkien nähden alasti. En minä siis kulje eikä äiti, mutta isäni kulkee. Ja se tuskastuttaa minua ihan kauheasti! Useimmiten katson silloin telkkarista jotain ja myös pidän silmäni telkkarissa, mutta siitä huolimatta näkyy se liikkuva alaston ruho siellä taustalla. Ja silloin näkyy myös se, että aina alastomana pollistellessaan hän kääntyy katsomaan minuun. Tai sitten jos hänellä on vaatteet päällä, niin hän tekee jotain muuta kuvottavaa. Juuri äsken, kun menin punnitsemaan itseni, tajusin, että purkkapussini oli olohuoneen pöydällä. Isäni katsoi sohvalla jo televisiota, mutta minä kasasin itseni ja kävelin hakemaan purkkapussini katse tiukasti siinä. Ja heti isäni yskäisi. Aina pitää yskäistä, kun kuljen ohi tai tulen samaan tilaan tai tulen ottamaan purkkapussini pöydältä parin metrin päästä.

Tuo tuli tänään erityisesti mieleeni siksi, koska Dr. Philissä käsiteltiin tänään OJ Simpsonin kohukirjaa, jossa hän "tunnustaa hypoteettisesti" murhanneensa kaksi ihmistä. Dr. Phil sitten sanoi, että hän on tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat tehneet rikoksia tai olleet niiden kohteita. Niin ja siis sitten tietysti niitä, jotka vain väittivät tehneensä tai olleensa kohteena. Hän sanoi, että teeskentelyn erottaa aitoudesta usein juuri se epätärkeiden asioiden kuvailu. Kaikki tuoksut ja pikkuseikat. Ja sitten ajattelin, että minähän olen pyöritellyt kaikkia niitä yksityiskohtia päässäni vaikka miten kauan ja inhoan isässäni kaikkea, pienintä yksityiskohtaa myöten. Tekisi välillä vetää show äidille ja käyttäytyä täsmälleen kuten isäni aina käyttäytyy: tuhautella nenää, yskiä koko ajan, puhua päälle, nimitellä, puhua ihmisistä pahaa... Kaikkea sellaista. Ehkä äiti sitten tajuaisi vähän paremmin sen, millaisen miehen kanssa on oikein naimisissa.

Mutta ehkä voisi pikkuhiljaa alkaa mennä nukkumaan, niin jos ei huomenna päätä särkisi niin kovaa.