Olenko minä nyt sitten tyypillinen ihminen, kun kerran masennuslääkkeiden aloituksen/vaihdon aikana esiintyy tuoteselostuksen mukaan kasvanutta riskiä itsemurhiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin/toimintaan.

Eikä se edes sattunut. Enkä tiedä, mistä se ajatus lähti. Katsoin Avaraa Luontoa, jossa oli norsuja ja minua alkoi itkettää, koska Himba ei selvinnyt. Ja sitten minua alkoi suututtaa. Sitten vain hain kynsisakset ja voíla. Verta vuosi enemmän kuin koskaan, mutta kuten jo sanoin, se koko juttu ei sattunut melkein lainkaan. Siksi sitä piti jatkaakin tavallista kauemmin. Viilsin saksien toisella terällä ihoa, viilsin, viilsin, viilsin ja viilsin. Sitten lopetin hetkeksi, hengitin syvään ja sanoin mielessäni (mahdollisesti jopa ääneen kuiskaten): ”Ei ole vielä tarpeeksi.” Sitten pyyhin veret ja ihonkappaleet sormiini saksien terästä, jotta viiltopinta säilyisi terävämpänä. Ja sitten taas viilsin, viilsin, viilsin, viilsin ja viilsin. Ja sitten taas hengähdin ja siistin sakset sormillani.

Kun lopulta lopetin (Miten se kävi? En muista. Sitä olisi voinut kai jatkaa loputtomiin.), taas aloin nähdä vähän laajemman kuvan. Tällaisissa operaatioissa keskittyminen on niin tiiviisti siinä yhdessä ainoassa asiassa, että mitään muuta ei tajua. Yleensä tajuaa kivun, mutta nyt ei kai sitäkään. Yleensä haavan kohta turpoaa kauheasti, mutta nyt se ei näytä mitenkään erityiseltä. Tiedä sitten onko tämä paha vai hyvä haava.

Mutta niin, näin laajemman kuvan. Se laajempi kuva on oikeastaan aina sama. Itse hetkellä en huomaa muuta kuin kynsisakset ja haavan. Kun lopetan, tajuan vasta, että siistiessäni sakset, veri on siirtynyt käsiini. Ja kädet ovat yhtäkkiä veressä, vaikka sitä ei ole lainkaan huomannut.

Parhaillaan yksinäinen veripisara valuu kohti kyynärpäätä. Hmm, hassua, koskaan ennen tällaiset haavat eivät ole vuotaneet verta tällä tavalla. No, ihan ensimmäisillä kerroilla joskus viisi vuotta sitten, mutta ne olivatkin lähempänä kyynärpäätä käden pehmeämmällä alueella. Normaalisti näkyy selkeästi syvimpien viiltojen määrä. Muistaakseni sanoin viime kerrallakin, että kädessäni on tarkalleen ottaen kolme uutta haavaa. Siis niitä syvempiä viiltoja.

Nyt sitä ei pysty sanomaan. Kädessä ei näy kuin suuri punainen kiiltelevä haava. Paitsi että se ei edes näytä haavalta. Ei mitään persoonallisuutta, vaan se on sellainen feikkihaavan näköinen. Keskellä kirkasta tasaista punaista, reunoilla hieman tummempaa niistä kohdin, mistä veri on alkanut kuivua hieman.

Eikä se ole vieläkään kipeä. Kokeilin juuri, miltä se tuntuu. Koskaan ennen en ole niin tehnyt, eikä se olisi tullut kysymykseenkään, koska tuska on ollut ilman koskemistakin ihan sanoinkuvaamaton. Nyt vain tökin verialuetta toisella sormellani ja vedin sitä haavaa pitkin. Se tuntui jännältä. Sillä lailla oudon sileältä ja liukkaalta. Eikä sattunut. Mitähän vikaa siinä oikein on. Eikä kirjoittaminenkaan satu. Kirjoitan molemmilla käsillä, eikä se tunnu oikeastaan yhtään sen kivuliaammalta kuin normaalistikaan. Hmhp.

Minulla on outo olo. Minua hieman pelottaa. En tiedä, mitä minun tulisi ajatella. Tai odottaa. Tai toivoa. Tai mitään. Ja jos minulle tuli tällainen olo, kun ne edelliset lääkkeet lopetettiin, niin sehän tarkoittaisi sitä, että ne toimivat jollain tavalla? Että vaikka en ole huomannut mitään eroa, niin jotain eroa on ollut. Ja nyt kun lääkkeet vaihdettiin, niin oltaisiin siinä tapauksessa vaihdettu pois toimiva lääke.

Normaalisti on ollut innostavaa mennä osastolle, mutta nyt ylihuominen ei lainkaan jaksa kiinnostaa. Mikään ei jaksa kiinnostaa, paitsi kalorit ja se, mitä puntari näyttää. Ei huvita tehdä mitään. Ei huvita toivoa mitään. Tänään oli kesän ensimmäinen päivä ja minusta tuntuu, että sain lämmöstä jo tarpeekseni. Mutta en haluaisi sitäkään, että tulisi talvi. Nukuttaakin vähän.

Minulla on surullinen olo.