Nyt tuli toinen ryppy vastaan, kun tein äärimmäisen raskaan ja vaikean ja kamalan päätöksen, että Dostojevski ei osallistu enää muuttoon Tampereelle. Siis jäljellä on enää muutama viikko ihan ensimmäisen rotan kanssa, johon todella ihastuin. Ja siis Tolstoin kanssa ensimmäinen rottani ja vielä se, joka oli se fiksumpi ja muutenkin niin rakas.

Tai on edelleen, koska kyllä se vielä on elossa. Ei se ihan kaameassa kunnossa ole, eikä näytä kärsivän erityisemmin, mutta sitä on tietysti vaikea arvioida. Helpompaa olisi suorittaa eutanasia ihmiselle, kun sellainen pystyisi ainakin sanomaan ääneen oman mielipiteensä. Siksikin tämä on niin hankala päätös, kun toisaalta Dosku ei tietenkään näytä sellaiselta, että se haluaisi kuolla - koska eivät eläimet tajua sitä niin.

Doskun paino on kuitenkin sen Wienin matkan jälkeen pudonnut entisestään, vaikka se sitä ennen näytti olevan lopultakin nousussa. Sillä on kokonaan oma ruokavalio ja yritän saada sen syömään kaikkea, missä on paljon kaloreita, mutta ei paino vain nouse. Sitten mietin aina vähän sitäkin, että onko se elämisen arvoista elämää itse eläimelle. Mietin myös sitä, että onko se hetken kestävä lisäaika sen kauhean vaivannäön arvoista, sillä se vie minulta suunnattomasti energiaa ja aikaa etenkin muiden rottien kanssa toimimisesta. Ja kun on edessä taas muutto, joka olisi jopa Doskun neljäs, niin mietin, että ehkä olisi sille parempi, jos sitten veisin sen ennen muuttoa lopetettavaksi.

Itku meinaa taas tulla vaikka miten yrittäisi hillitä sitä. Dosku on vain ollut niin käsittämättömän hieno eläin. Aluksi oli hankalaa, mutta sen jälkeen kaikki oli vain niin ihanaa. Sitä tulee ihan kauhean ikävä. On sitä toisaalta ikävä jo nyt, kun se on kuitenkin niin raukka. Toisaalta sitten kun se muistaa vieläkin ne tietyt jutut, joita muut rotat eivät ole yrityksestä huolimatta oppineet. Esimerkiksi se osaa antaa "pusun" käskystä. Kyllä Tolstoikin osaa, mutta rottien pusut ovat ihan yksilöllisiä. Tolstoi nuolee vähän huulia, Dosku sen sijaan tuijottaa silmät isoina ja tökkää kuononsa kiinni huuliin. Joo, epähygienistä ja kamalaa, mutta Tolstoi ja Dosku ovat olleet niin rakkaita ja olleet tavallaan isoimpana tukena sen kauhean burn-outin aikana.

Nyt pitäisi mennä maalaamaan veljen kanssa. Muutenkin on aika paska fiilis tänään, kun näin yöllä unta NN:stäkin ja tuntui, että sydän särkyi taas, kun unessa ehti jo uskoa, että on oikeasti törmännyt häneen taas ja hän on kiinnostunut minustakin. Eikä veli maalaa yksin, niin minun pitää mennä myös. Meinaan piirtää saman puoliksi pelottavankin näköisen naisen, jonka piirsin vain muutamia tunteja aikaisemmin kuvataideterapiassa.

Kaikkeni kyllä teen, että Dosku viettäisi mahdollisimman onnelliset kaksi viikkoa. Ja tietysti hiljaa ja salaa toivon, että sen kunto sinä aikana paranisikin, niin ei tarvitsisi sanoa hyvästejä. Minä kun olen niin kauhean huono hyvästeissä.