Olen vieläkin täällä! Ei ole tullut kirjoitettua pitkään aikaan, kai lähinnä siksi, että terapiassa läpikäytyjen juttujen perusteella tulin tulokseen, että "vatvominen" on minun suuri ongelmani, eli yliajattelen asioita välillä. Kai se on sinänsä loogistakin ja onhan asioita ajoittain hyvä miettiä, mutta ehkä yleensä kun olen kirjoittanut tänne, se on mennyt yliajatteluksi ja ylianalysoinniksi, joka on loppujen lopuksi ollut minulle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Mutta tänään on ihan hyvä päivä ja tuli vain fiilis kirjoittaa. Tänään oli meidän alan yleinen koulutus, johon osallistuin, ja alaa opiskelleiden opiskelijakavereiden kanssa päätettiin pitää omat jatkot (ennen virallisia jatkoja), joten ilmeisesti kännitila ruokki runosuontani niin että halusin kirjoittaa taas tännekin! Join kaksi juomaa ja jo sen jälkeen maailma alkoi pyöriä, joten selkeästi olen edelleen täysi höyhensarjalainen alkoholin suhteen.

Yleisesti minulla on mennyt ihan hyvin viimeisen vuoden ajan. Olen edelleen samassa firmassa töissä ja käyn terapiassa, ja välillä tunnen oloni jopa "normaaliksi ihmiseksi". Töissä pystyn luomaan suhteita työkavereihin ja tänäänkin meidän opiskelijaporukan jatkoille tuli joku Ramonan työkaveri, jota en tuntenut, mutta hänen kanssaan me tultiin oikein hyvin juttuun. Usein silti tulee edelleen sellainen fiilis, ikään kuin vain teeskentelisin olevani sellainen kunnollinen ihminen kuin kaikki muutkin. Olen kuitenkin oppinut olemaan edes aavistuksen armollinen itsellenikin; pystyn havaitsemaan, milloin "sisäinen puheeni" on liian vaativaa ja kohtuutonta, jolloin pystyn järkeilemään itseni kanssa, että kyllä se on välillä ihan okei, vaikkei jaksakaan kaikkea. Mutta työstä se käy edelleen.

Terapia on edelleen auttanut minua eteenpäin, viime aikoina keskeisenä teemana on ollut häpeä. Ensimmäistä kertaa oikeastaan edes tajusin, että se on hallitseva asia elämässäni. Jo heti aamulla kun herään, olen jo tehnyt jotain väärin: sisäinen ääneni sanoo: "Et sitten edes ennen kahdeksaa herännyt niin kuin kaikki kunnon ihmiset heräävät, torkutitkin yli puoli tuntia, ajattele nyt jos muut ihmiset tietäisivät, miten vastenmielinen ja saamaton olet!" Ja se jatkuu aamusta iltaan, melkein jokaisesta asiasta jonka teen, sisäinen tuomarini löytää jotain vikaa, josta tulee ylitsepääsemätön häpeä. Niin yritän nyt taistella sitä vastaan. Välillä se onnistuu paremmin, välillä huonommin.

Olen ollut edelleen sinkkuna Twiningin jälkeen. Twiningin kanssa meni lopulta kaikki välit poikki, eikä me olla enää edes kaverillisessa mielessä missään tekemisissä. Korsi, joka katkaisi kamelin selän oli se, kun syksyllä kuningatar Elisabetin kuoltua viestittelin siitä Twiningin kanssa ja hän ei ilmeisestikään ollut seurannut siihen liittyvää uutisointia lainkaan, mutta sen sijaan että hän olisi myöntänyt sen, hän päättikin keksiä miten se kaikki meni ja sanoa minulle faktana, miten surullista oli kun "kuningatar kuoli niin äkisti ja yksin, eikä edes ambulanssi ehtinyt apuun", vaikka mikään noista ei pidä paikkaansa! Silloin sanoin Twiningille, että älä pliis vain keksi asioita jos et tiedä, koska se on tosi loukkaavaa, ja se oli sitten se, mikä sai Twiningin päättämään, että hän ei halunnut enää vastata minulle mitään. Toisaalta se oli helpotus, koska kaikki "eron" jälkeiset hengaukset Twiningin kanssa olivat jotenkin vaikeita ja ylipäätään minulle oli jäänyt siitä hänen käytöksestään erokeskustelun aikana kai jonkinasteinen pelko häntä kohtaan, niin kai se oli parempi, että ei väkisin yritetty olla kavereita.

Olin silloin Tinderissa jonkin aikaa ja tapasinkin pari tyyppiä, mutta ei niistä tullut mitään. Ylipäätään huomasin, että minulle oli jämähtänyt jotenkin jo odotukseksi ennalta, että kenen tahansa kanssa tuleekin mätsi, niin siinä ihmisessä on varmasti jotain vikaa - niin kuin kaikissa aiemmissakin. Niin päätin sitten pitää tauon koko Tinderistä ja keskittyä omiin juttuihin, kun ei tuollainen asenne ole yhtään kiva uusia ihmisiä tavatessa.

Syksyllä kävi myös ilmi, että ilmeisesti Lester on eronnut siitä avovaimostaan. Tai ainakin juuri ennen Tinderin lopettamista bongasin hänet siellä. Tietenkään hän ei minulle mahdollisesta erostaan sanonut mitään, koska miksi olisi? Silloin jotenkin joitain tunteita häntä kohtaan palasi, mutta toisaalta näen hänet aivan eri silmin kuin aikaisemmin ja välillä jokin mitä hän sanoo tai tekee ottaa suoraan sanottuna minua päähän. Mutta meidän välit ovat jotenkin erilaiset kuin ennen. Ei meillä ole hirveästi ollut yhteydenpitoa, mutta kun oltiin samassa työpaikassa (viime syksyyn asti), hän pyysi minua aina välillä lounaalle tai kahville. Se oli ihan kiva, vaikken niiden aikaan tiennytkään, että hän oli taas (ilmeisesti) sinkku. Toisaalta se oli ehkä parempikin, koska pystyin näkemään hänet enemmän ihan tavallisena ihmisenä, enkä sellaisena täydellisenä pyhimyksenä, jollaiseksi olin hänet ihastukseni aikana maalannut.

Hän oli myös seminaarissa tänään ja itse asiassa törmäsin häneen jo seminaaripaikan ulkopuolella. Hän seisoskeli ovien lähellä itsekseen ja sanoi ajatelleensa, että odottaa siinä että me muut tullaan. Ei minä ja Lester muita jääty kuitenkaan odottamaan, vaan Lester sanoi että mennään vaan jo sisään. Päädyttiinkin hengaamaan koko päivä yhdessä. Välillä juteltiin Ramonan ja/tai Kissanaisen kanssa, mutta pääasiassa me istuttiin, hengattiin ja julteltiin vain kaksistaan.

Minulla olisi ollut omankin työpaikkani ihmisiä siellä, mutta Lesterillä ei ollut omalta työpaikaltaan ketään ja hän lyöttäytyi seuraani jotenkin niin tiiviisti, että en raaskinut (enkä kai ehkä halunnutkaan?) sanoa hänelle, että hei mä menen tuonne mun työkavereiden kanssa. Se on toisaalta outoa, koska hän tuntuu tukeutuvan jotenkin minuun ihan niin kuin me olisimme oikeasti läheisiäkin. Toisaalta se käy järkeen, koska yritinhän minä silloin ihastukseni aikaan huomioida häntä ihan superpaljon, niin ehkä hän sen pohjalta on päättänyt, että hei Amia onkin hyvä liittolainen. Mutta minulle se on jotenkin vaikeaa, koska osittain sen "avovaimo-pommin" jälkeen hän muuttui yhtäkkiä kuin ihan eri ihmiseksi. Sellaiseksi tuntemattomaksi, jonka kanssa minulla ei ole edes mitään oikeaa tuttavuutta. Toisaalta edelleen kun istuttiin vierekkäin siellä seminaarissa ja juteltiin jotain jokapäiväisiä tyhmiä juttuja, minun sydämeni vain tykytti hulluna ja vatsa tuntui siltä kuin se olisi ollut täynnä perhosia. Eikä vain hetken ajan, vaan koko päivän. Mikä on jotenkin tosi outoa, koska edelleenkään mikään Lesterin käytöksessä ei käy järkeen.

Kai olen luovuttanut jo ja toisaalta järjen tasolla mietin, että vaikka Lester olisikin kiinnostunut minusta enemmän kuin vain kaverina, haluaisinko hänen kanssaan edes mitään? Hän on välillä niin keskittynyt puhumaan siitä, miten tärkeä ihminen hän on ja miten hienoja asioita hän on tehnyt ja miten muut ihmiset (esim. työnantaja) ei tajua sitä (ja anna korkeampaa palkkaa). Toisaalta tuntuu, ikään kuin hänen kanssaan olisi samanlainen kynnys kuin lapsena serkkujen kanssa, että alun ujostelun ja small-talkin (ja Lesterin itsekehun) jälkeen löytyy joku uusi taso, jossa Lester sanoo jotain, joka antaa erilaisen kuvan hänestä, sellaisen haavoittuvaisemman, joka varmaan on siellä itsekehun alla, jonka jälkeen keskustelu hänen kanssaan muuttuu taas sellaiseksi kuin muu maailma lakkaisi hetkeksi kokonaan olemasta. Mutta muu maailma kuitenkin loppujen lopulta aina palaa takaisin.

Eikä Lester ole missään vaiheessa antanut merkkejä siitä, että hän olisi kiinnostunut minusta muuten. Paitsi jos en ole vain osannut tulkita sitä oikein. Kyllähän hän pyysi minua silloin samassa työpaikassa jatkuvasti kahville, mutta silloinkin hän ehdotti kahvilla käymistä sekä minulle että Arrowlle (joka myös oli samassa työpaikassa), joka tosin teki töitä lähes 100%:sti etänä eikä koskaan päässyt Lesterin "mennäänkö 10 min päästä kahville" -tyyppisiin extempore-kahvitteluihin. Kyllä Lester myös kyseli minulta vähän väliä kaikenlaisia työjuttuja, jotka ei olleet lainkaan minun vastuualuettani, mutta joista päädyttiin juttelemaan pitempään työpaikan chatissa. Hän on myös sen eronsa(?) jälkeen ollut poikkeuksellisen aktiivinen ehdottamaan porukkahengauksia ja sanomaan, että pitäisi nähdä kyllä useammin ja onhan se jonkun ehdottama päivämäärä nyt liian kaukana. Osa minusta miettii (toivoo?), että ehkä hän haluaisi oikeasti nähdä minua enemmän, mutta ei vain kehtaa pyytää suoraan, mutta toinen osa minusta ajattelee, että tämä on juuri sitä yliajattelua ja ylitulkintaa, joka johti siihen, että alunperinkin loin hänestä mielessäni sellaisen täydellisen Upean Miehen esikuvan, joka sirpaloitui tuhansiksi palasiksi, kun kävi ilmi, että hänellä olikin koko ajan ollut joku muu.

Kai jotenkin toivoisin, että tällaiset asiat tapahtuisivat jotenkin luonnollisesti, ja kai jollain tasolla odotankin sitä, että näiden juttujen täytyisi luonnistua enemmän tai vähemmän itsestään, jotta ylipäätään olisi mitään mahdollisuuksia sille, että mistään enemmästäkään voisi tulla ikinä mitään. Eikä se päde vain Lesteriin, vaan oikeastaan kaikkiin miehiin, joita olen Tinderissä (tai oikeassa elämässä) nähnyt, ja toki sellaisiin naisiinkin, joiden kanssa haluaisin olla läheisempi kaveri. Mutta vaikka nykyisin tunnenkin itseni välillä melkein kuin oikeaksi ihmiseksi, kykenen luomaan vain pinnallisia ihmissuhteita. Tulen kyllä hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta syvempiä ystävyyssuhteita ei vain synny. Välillä ajattelen, että ainoa syy siihen, että Natalian kanssa olemme edelleen niin hyviä ystäviä on se, että hän asuu satojen kilometrien päässä, eikä meillä siksi olekaan mahdollisuutta olla osa toistemme jokapäiväistä elämää. Kai se johtuu siitä, että osittain se "melkein ihmisenä oleminen" tuntuu edelleen kuin joltain päälleliimatulta kuorikerrokselta - kuin vain teeskentelisin olevani normaali ja käyväni normaaleja jokapäiväisiä keskusteluja työkavereideni kanssa, ennen kuin työpäivän päätyttyä palaan omaan asuntooni, missä saan päästää taas irti sen todellisen minäni, sen, joka ei kuulu minnekään eikä ole oikeasti samalla lailla ihminen kuin kaikki muut.

En tiedä onko kyse siitä, että en vain ole tavannut sellaisia ihmisiä, joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka oikeasti olisivat kiinnostuneita minusta ihmisenä ja välittäisivät minusta muutenkin kuin vain yleisen ammatillisen kohteliaisuuden puitteissa, vai onko kyse siitä, että peilaan oman tulkintani itsestäni muihin ja että oikeasti joku kohtaamani ihminen oikeasti pitäisikin minusta ihmisenä. Tuosta ollaan puhuttu terapiassakin, mutta siihen on vaikea löytää mitään selkeää vastausta. Eikä sillä kai olisi väliäkään, sillä fakta kuitenkin on se, että en saa luotua merkityksellisiä ihmissuhteita vaikka nimenomaan yritän tehdä töitä niiden eteen.

Muuten elämä on ihan mallillaan. Rotat voivat hyvin, toki sukupolvia on taas vaihtunut. Yksi koronakeväänä syntynyt poika eli ihan viittä vaille kolmevuotiaaksikin! Viime kesästä lähtien oli tosin ongelmia poikien laumakemioiden kanssa, kun kaksi poikaa ei vain tullut toimeen ja puolen vuoden ankaran yrittämisen ja laumauttamisen ja ehdollistamisen ja kaiken mahdollisen jälkeen erotin pojat kahdeksi erilliseksi laumaksi, jolloin 99% ongelmista katosi välittömästi. Nyt viimeiset pari kuukautta on ollut rauhallista arkea niiden kanssa, kun kukaan ei ole vanha tai sairas, niin kerrankin on hetken tyven, kun ei ole sitä jatkuvaa varjoa mielessä, että kohta lähtee taas joku.

Aloitin vuodenvaihteessa myös uinnin pitkästä aikaa. Uusi itsearmollisuus auttaa siinäkin ja olen jopa opettelemassa oikeaoppista vapaauintitekniikkaa epämääräisen sammakkouinnin lisäksi (kun jatkuva rintauinti käy ilmeisesti pitemmän päälle polviin) ja sekin on lähtenyt käyntiin suht hyvin. Hain myös kaupungin viljelypalstaa kesäksi, koska minulla alkaa olla niin paljon viherkasveja (tällä hetkellä 16) että kämpästä alkaa niille sopiva tila loppua. En tiedä vielä saanko edes sitä ja vähän hermostuttaa, että osaisinko edes viljellä mitään, mutta olen miettinyt sitä jo yli vuoden, että joskus tulevaisuudessa haen sellaista, niin päätin sitten hakea sitä nyt.

Eli vaikka kaikenlaisia omia haasteita on edelleen ja varmasti jatkossakin, suunta on edelleen ollut parempaan päin ja muutokset ovat olleet sen verran isoja, että huomaan niitä jopa itsekin (esim. juuri edes pinnallinen tutustuminen ja jutustelu työkavereiden, ym. ihmisten kanssa). Välillä on tosi vaikeaa, esimerkiksi huhtikuu meni kokonaisuudessaan tosi huonosti, kun minulla oli jotain flunssaa ja verenluovutuksen jälkeen olo oli muutenkin jotenkin väsynyt (ja se tyyppi siellä unohti antaa minulle rautalisän mukaan vaikka hemoglobiinini oli laskenut edellisestä). Nuokin ovat kai ihan normaaleja asioita, joiden kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen ja aluksi se sujuikin sen opettelemani itsearmollisuuden avulla. Mutta kun vetämätön olo jatkui ja jatkui ja flunssan oireita oli vähän, mutta niin lievänä, että omassa kriittisessä mielessä nekään eivät olleet oikeutus lepäämiselle ja jatkuvasta pyörrytyksestä huolimatta pakotin itseni pysymään aikaisemmassa rutiinissa liikunnankin suhteen, ja sitten henkisesti ruoskin itseäni siitä kun en pystynyt samaan kuin aikaisemmin, niin pitemmän päälle se vain vie kaikki mehut ja itsearmollisuus kuluu loppuun, eikä jäljelle jää kuin itsesyytökset ja niin hillitön häpeä itsestä, että päivistä tulee tosi vaikeita.

Mutta askel kerrallaan eteenpäin, vaikka välillä tulisi muutama takapakkikin.

Huomenna on vielä toinen päivä seminaaria (tosin siellä on meidän opiskelijaporukasta minun lisäkseni enää vain Kissanainen), niin pitää mennä nukkumaan, että jaksan keskittyä vielä huomennakin.

Kaikki on siis ihan hyvin. Ehkä kirjoittelen jossain vaiheessa taas jotain.