Taas illalla ajatukset selkiintyivät aika paljon ihan yhtäkkiä. Kohta täytyy häipyä kouluun (tosi looginen aika siis kirjoittaa, kun on vielä ihan ding dong), mutta oli vain pakko sanoa tämä vielä, kun kerran joulutrivian kysymysjakojen lähettämistä varten piti avata konekin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Minun on otettava se riski, että NN:llä on tyttöystävä / hän ei välitäkään minusta / jotain muuta vastaavaa. Jos hän on se erikoistyyppi, joka on viimeinen ikinä (joo, olenko jotenkin vähän lopullinen vaihteeksi?), niin minä en vain voi antaa sitä mahdollisuutta, että jokin, mikä olisi voinut olla mahdollista, muuttuukin yhtäkkiä epämahdolliseksi, ja vain pelkästään minun vainoharhailuni ja pelkoni takia.
En minä halua, että minuun sattuu. Mutta ei sillä ole paljon väliä, putoanko minä nyt vai vasta vähän myöhemmin. Tämä viikko on ollut karmaiseva ja muistuttaa minua siitä, mitä voi tapahtua, jos hän ei välitäkään minusta. Ei siinä logiikat auta, ei järkeilyt: ”Pitäisi nukkua, pitäisi syödä”, vaan minä tulen melkein sairaaksi. Kaikki menettää merkityksensä. Ainoa, mikä nytkin auttoi tilannetta, oli toivo hänen suhteensa – kuviteltu tai oikea, sillä ei suurta väliä ole.
Minä en vain voi luovuttaa nyt, vaikka minua miten pelottaisi. Minä rakastan häntä. Minä en ole ikinä tuntenut näin ketään toista kohtaan ja tuntuu vahvasti siltä, etten koskaan voikaan tuntea enää hänen jälkeensä. Turhaa sitä on nyt ryhtyä ”varmistelemaan”. Hänellä on minun sydämeni jo ihan kokonaan. Hän on siellä, eikä häntä saa sieltä koskaan pois. Tiedät-kai-kukakin, joka ei koskaan merkinnyt minulle näin paljon, on selkeässä muistissa, ei unohtunut, ei mitätön random-ihminen. Miten sitten olisi mahdollista, että NN tulisi olemaan sellainen?
Minun toivoni ja sydämeni... NN:llä on ne jo, enkä minä saa niitä takaisin. Nyt on enää nähtävänä se, mitä hän niille tekee.