No nyt on ohi. Meni odotettua paremmin, koska yllätyksekseni löysin rauhoittavia jostain laatiko syvyyksistä. Otin niitä pari ja sitten yhden nukahtamislääkkeen, niin olin aika pöllyssö siellä puistossa, mutta sentään en hajonnut.

Ei, Jaska ei halua suhdetta takaisin, ei nyt, eikä koskaan jatkossakaan. Hän sanoi, että hänellä on ollut todella hankalaa, etenkin ensimmäinen viikko oli todella hankala, ja hän sanoi, että hänellä on edelleen kauhea ikävä minua, niitä yhteisiä hyviä hetkiä. Hän kuitenkin sanoi, että on turruttanut itsensä pelaamisella, koska jos hän vain pysähtyisi miettimään asioita, niin hän tulisi todella surulliseksi.

Tein hänelle lopulta selväksi, että olisin halunnut suhteen jatkuvan, mutta vain, jos molemmat haluaisivat sitä yhtä paljon. Yritin selitää tuntojani Jaskalle, miten tärkeä hän on ollut minulle ja miten tiedän olleeni vaikea viimeiset kuukaudet ja että miten kauheaksi tunnen oloni, kun mietin, että jos hän olisi sanonut noista aikaisemmin, niin olisin voinut korjata tilannetta, olisin voinut ottaa oppia virheistäni ja korjata asioita. Olisin voinut tukea Jaskaa enemmän, kun hän oli usein se, joka minun tukenani oli.

Jaska sanoikin, että se oli vaikeinta suhteessa, kun tukeuduin häneen ja hän sitten otti minun ongelmat ensisijaisiksi omien ongelmiensa sijaan. En vain halua, että ihmiset tekevät noin, minulla on hoitotaho, siellä hoidan asioita, kaverini eivät ole vastuussa siitä paranemisesta, miksi se tuntuu joillekin olevan niin vaikeaa ymmärtää?

Jossain vaiheessa sitten, edelleen pöllyssä niistä lääkkeistä, pyysin jopa päästä Jaskan syliin ja hän päästi minut - silitteli minua ja piti sylissään. Lopuksi kun erottiin, hän halusi vielä halata minua. Hän oli sanonut kaikkea, että vaikka hänellä on ikävä, niin nyt meidän molempien on oltava vahvoja, koska se menee sitten ohi, ja sitten molemmat näkee, että niin oli parempi. Vain hymähdin tuohon, koska kaikki ovat sanoneet tuota, mutta en vain tässä melkein kahden viikon aikana ole pystynyt näkemään sitä lainkaan noin. Kaikki Jaskasta muistuttavat asiat vain välillä saavat sydämeni vain särkymään entistä enemmän.

Jossain vaiheessa menin sitten myös siihen, mihin minun ei pitänyt mennä, että käperryin häneen kiinni ja sanoin, että vaikka yritän ajatella tätä loogisesti, niin jossain sisällä on se pieni osa, joka haluaa pyytää, että älä mene, minä korjaan asiat, anna minulle mahdollisuus. Todella säälittävää, mutta Jaska... Hän on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, enkä vain ole voinut hyväksyä missään vaiheessa sitä, että on "molempien kannalta parempi vaihtoehto" heittää kaikki pois. Jaska kuitenkin otti sitten esille taas sen, että hänestä on tuntunut, että normaalielämässä kävelin hänen ylitseen, tai kuten hän värikkäämmin ilmaisi, "pidin hänen palleja nyrkissäni".

Jaska sitten sanoi jotain, minkä periaatteessa kai pitäisi vähän hillitä sitä syyllisyyttäni, mutta muuten se tuntui niin kipeältä. Hän sanoi, että ei usko, että olisin voinut tehdä yhtään mitään, mikä olisi estänyt tähän tilanteeseen joutumisen, koska kyse ei ollut niin paljon siitä, mitä minä tein, vaan siitä, mitä minä olen - ja sitten siitä, että hän ei vain rakasta minua, ei missään vaiheessa rakastanut.

Tulee tosi kurja olo tuosta kommentista. Minusta kiinnostuneita miehiä on ollut, ja aloite on tullut lähinnä heidän puoleltaan, mutta kun heitä oppii tuntemaan ja he oppivat tuntemaan minua, niin miksi he eivät rakasta minua? Jaskankin kanssa oltiin yli puoli vuotta yhdessä, tiiviisti, tehtiin asioita, meillä oli hauskaa, päästin hänet lähemmäksi kuin ketään koskaan aikaisemmin, ja sitten saan kuulla, että vaikka paljastin sisimpäni ja melkein jo rakastuin Jaskaan, hän vain ei koskaan tuntenut samoin minua kohtaan. Jaska jopa sanoi sen kauheimman asian, jonka tuossa kohtaa voi sanoa, oli se, että me oltiin hänen kanssaan enemmänkin kavereita kuin pariskunta.

Minä välitin hänestä, melkein jo kerran sanoin hänelle rakastavani häntä ja se on ollut minun päässäni. En vain ymmärrä, mikä minussa on sellaista, että en ole rakastettava. Tuntuu, että kaikissa tapauksissa tunteet alkavat minun puoleltani, vaikka aloite tulisikin jostain muualta. Ja Jaskalla oli kivaa, välillä häntä ahdisti ja välillä hän rasittui kun tunsi olevansa tavallaan vastuussa ongelmistani, mutta meillä synkkasi, me juteltiin, Jaskakin sanoi tänään, että minäkin olin hänen paras kaverinsa. Ja minä pidin hänestä niin paljon, välitin, ehkä jopa rakastin, niin en vain voi olla miettimättä, että miksi hän ei rakastanut minua?

Olen 24-vuotias nainen, takana joitain erinäisiä alkamattomia miesjuttuja/ihastuksia, yksi kunnon suhde, eikä kukaan näistä, joista olen itse välittänyt niin paljon, ole koskaan rakastanut minua. Jotkut ovat tässä iässä avioliitossakin, heillä voi olla lapsiakin, tai sitten suhde numero 10 meneillä. Mutta olen 24, ensimmäisen kerran kun harrastin seksiä, olin 23. Tutustun ihmisiin hyvin, sillä lailla hyvänpäivän kaverit löytyy aina jostain, mutta siihen se sitten jääkin. Mutta olen jo näin vanha, melkein kaikilla tutuilla on joko poikaystävä tai sitten on ollut.

Mutta minä olen ollut aina vain niin yksin ja mietin, että vaikka kyllä tiedän heikkouksia itsessäni, niin pyrin olemaan mukava, en halua syrjiä ihmisiä, haluan kaikki mukaan, en halua pahaa. Tunnen yleensä olevani hyvä ihminen, mutta jos olen, niin miksi kukaan ei halua minua, miksi kukaan ei kykene rakastamaan minua?

Tänäänkin jo ajattelin, että me sovitaan, että palataan yhteen, mennään sitten Jaskan kämpälle ja ollaan taas yhdessä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Satuttaa, kun tiedän, että osa Jaskasta ainakin haluaisi minut takaisin, mutta hän itsekin sanoi, että yrittää poistaa mielestään ne kivat asiat ja miettiä niitä kurjia, tai olla ajattelematta mitään ylipäätään. Mietin, että jos hän todella ajattelisi niitä ajatuksiaan, niin ehkä hän huomaisi kaipaavansa tätä suhdetta. Mutta en usko, että niin tulee käymään.

Olo ei ole kuitenkaan loputtoman surullinen, vieläkin olen vähän pöllyssä, mutta sen sijaan, että jossain sisällä rintakehässä tuntuisi sellainen kauhea puristus, niin nyt siinä tilalla on vain tyhjää huminaa, jotain kylmää ehkä virtaa jossain. Tiedän, että tuntuu tyhmältä ja kliseiseltä sanoa, mutta tuntuu, että en vain voi ikinä löytää sellaista ihmistä, jonka kanssa olisi yhtä helppoa olla yhdessä kuin Jaskan kanssa. Ja tästä en ole kauheasti puhunut kenellekään, mutta yksi puoli meidän suhteessa varmaan piti meidän yhdessä tähänkin asti: kaikki fyysisyys, hyväilyt, seksielämä... Tietenkään minulla ei ole vertailukohtaa, mutta kaikki tuo oli vain niin täydellistä Jaskan kanssa, koska kaikki synkkasi ja molemmat ajatteli asioita hyvin samansuuntaisesti.

Olen joidenkin muidenkin kanssa pussaillut, Leevin kanssa vähän kopeloitiinkin, mutta siinäkin tuli heti sellainen olo, että ei, tämä nyt ei tunnu helpolta tai automaattiselta. Jaskan kanssa kaikki meni aina hyvin. Tai jos ei mennyt, niin se ei ollut katastrofi, vaan kun me pystyttiin puhumaan kaikesta tuollaisestakin ja sängyssä oli aina sellainen humoristinen ilmapiiri.

Ja Jaska mainitsi tuossa tapaamisessa myös sen, että se suosikkirottani oli kuollut, ja laitoin siitä Facebookiin tilapäivityksen profiiliini. Jaska oli lisäkseni ainoa ihminen koko maailmassa, joka tajusi sen, että millainen persoona se oli. Ja hän sanoi, että hänellä on niin kova ikävä rottianikin, sitä että hän ei saa sitä kiharakarvaista palluraa enää "möyhiä". En ole pystynyt olemaan tuon kiharapojan kanssa kauheasti, koska siitä tulee vain mieleen Jaska. Tuntuu, että aina kun näen sen rotan, niin melkein alan heti itkeä, koska me niin pitkään Jaskan kanssa leikittiin juuri tämän karvapojun kanssa. Nyt kun näen sen, otan sen hetkeksi pois, mutta se on pakko laittaa sen jälkeen heti takaisin, koska en vain kestä.

On vain vaikea ymmärtää, kun ensimmäistä kertaa elämässäni olin ruvennut valmistelemaan sitä ennen eroa, että sanoisin Jaskalle rakastavani häntä, ja sekin oli mahtavaa, kun hän oli tukenani, niin tunsin oloni rakastetuksi. Ja sitä ei ollut. Tuntuu, että kaikki minulle merkittävät ihmissuhteet ovat (etenkin miesten kanssa) sellaisia, että olen vain kuvitellut läheisyyden, olen vain kuvitellut olevani rakastettu, olen vain kuvitellut, että kelpaan. On vain niin käsittämättömän kipeää huomata kerta toisensa jälkeen, että minulla on ollut ne tunteet kyllä, mutta sillä toisella ei.