Taas angst-aalto iski yllättäen kesken äidinkielen tunnin, vaikka juuri ennen tunnin alkamista nauroin katketakseni Nanin kanssa. Ongelman nimi on taas NN. Tai itse asiassa hän ei ole ongelma, vaan minä itse teen hänestä ongelman itselleni. Ja koska lupasin olla kostamatta hänelle koskaan mitään, siirryin oikeastaan kokonaan ärtymysvaiheen yli suoraan siihen suruvaiheeseen.

Muistan törkeän hyvin, miten hän vielä syksyllä vapaaehtoisesti puhui minulle, joten on jotenkin kauhean lannistavaa nähdä hänet niin lapsellisena, mitä hän on viime päivinä ollut. En minä ole ainoa, joka on hänen poikkeavan käytöksensä huomannut: Tänäänkin äidinkielen tunnilla ihmiset naureskelivat hänelle (negatiivisessa mielessä), koska hän elehti ylidramaattisesti käytävällä. Lisäksi neiti K huomautti hänelle uskonnontunnilla jotain läksyjen lukemisesta melko ikävään tyyliin, ja NN väitti vielä vastaan! Siitä lähtien, kun hän sai ajokortin ja alkoi tulla autolla kouluun joka päivä (ja myös lähteä koulusta ajelemaan välituntisin ja ruokatuntisin), niin hän on käyttäytynyt ikävän ylimielisesti.

Ja se aluksi ärsytti, mutta sitten se sai minut vain surulliseksi. Varmaan pitää jatkaa tätä tekstiä myöhemmin, sillä vartin päästä pitää olla konserttisalissa harjoituksissa. *huokaus*

*Myöhemmin*

No niin, nyt on harjoiteltu. Meni ihan virheettömästi, vaikka parissa kohtaa oli aksentti väärässä kohtaa. Nan oli ensin minun yleisönäni ja sitten minä olin hänen yleisönään. Jotenkin tuntui taas täysin taidottomalta, kun minä vedän ensiksi sellaisen ylihitaan ja omastakin mielestäni helpon biisin, ja sitten Nan repäisee sellaista juoksuttelua melkein kymmenen minuuttia. En minä kanna kaunaa Nanille, sillä hän on harjoitellut kauan ja paljon ja on lisäksi törkeän lahjakas. Se vain toi taas mieleeni sen, miten minä olen 7. luokkalaisten tasolla pianon soitossa, enkä siltikään viitsi aina harjoitella tarpeeksi.

Mutta niin. Angstini alkoi äidinkielen tunnilla, kun luimme symbolismin tekstejä. Minä olen ficeissä törmännyt kaikenlaiseen G:stä nc-17:kin, mutta silti se runo sai minun oloni jotenkin äärettömän pahoinvoivaksi. Samaistun hyvin helposti lukemaani tekstiin, ja kertomuksilla on minuun vahva merkitys. Muistan kerran, kun luin nc-17 tasoista väkivaltaa, niin se tuntui melkein yhtä epämiellyttävältä. Tai kun katsoin Sin City -leffan.

Pidän symbolismista ja hoksaan melko hyvin ne piilo(tai "piilo")tarkoitukset. Mutta tämä nimenomainen runo, William Butler Yeatsin runo Leda ja joutsen, sai minut paitsi pahoinvoivaksi, myös äärettömän angstiseksi. Jos sama tarina olisi kerrottu jotenkin muuten kuin symbolismilla, sitä ei ikimaailmassa olisi päästetty oppikirjaamme. Tai itse asiassa se olikin opettajan antamalla monisteella, mutta kuitenkin. Symbolismissa on se puoli, että vertauskuvin voi sanoa äärettömän yksityiskohtaisesti suunnilleen mitä tahansa ja että se on kiinni ihmisestä, miten sen tarkalleen tulkitsee. Mutta Leda ja joutsen -runo oli aika ilmiselvä kaikille. Enkä minä vieläkään tajua, miksi meidän pitää lukea symbolismin keinoin kuvottavan yksityiskohtainen kertomus raiskauksesta.

Minulla tuli jotenkin mieleen se angst-kausi, joka minulla oli joskus. Aloin miettiä, että keskustelinko joskus jonkun raiskauksen uhrin kanssa vai en, mutta en muistanut sitä. Muistin kuitenkin sen, että joskus chat -aikana yritin vakuuttaa jollekin masentuneelle ihmiselle, että elämä on elämisen arvoinen. Keskustelin ties minkälaisten ihmisten kanssa, mutta se oli angst-ajan alkua, niin minä en muista siitä oikeastaan mitään. Se aika on pelkkää sumua, en muista edes mikä on tapahtunut oikeasti ja mikä on vain minun itsekeksimääni kuvitelmaa.

Mutta tämä tapaus, joka tuli minun mieleeni... Minusta jotenkin niin tuntuisi, että olisin ihan oikeasti tavannut sellaisen ihmisen, jolle tämä kaikki on käynyt, mutta minä en muista selkeästi mitään. Oletetaan kuitenkin, että tällainen ihminen oli olemassa, mutta että hän oli vain unohtunut minulta, kuten niin moni muukin. Hän kertoi, että hänet oli raiskattu, hänen oma poikaystävänsä oli raiskannut hänet. Hän oli muistaakseni 17-vuotias silloin. Ja tämä uhri syytti siitä kaikesta itseään. Minä en pystynyt käsittämään sitä, poikaystävähän oli syyllinen, eikä tämä tyttö. Silti se tyttö sanoi, että ei aikonut jättää poikaystäväänsä, koska rakasti tätä.

Minä en käsitä, miksi olisin ikimaailmassa keksinyt mitään näin kamalaa, joka saa minun oloni fyysisesti ja henkisesti näin pahaksi. Minä en normaalisti ole IRL kovin poika-vastainen, mutta silloin tunsin vain, miten vihasin kaikkia poikia ja miehiä. Naisten on äärettömän vaikea raiskata ketään yhtä raa'asti kuin miesten. Tytöt ehkä juonittelevat ja juoruavat ja puhuvat pahaa selän takana ja sulkevat joukon ulkopuolelle, mutta jotkut miehet saavat jonkun viattoman rakastumaan itseensä, raiskaavat sitten ja sen jälkeen uhri syyttää siitä itseään.

Ja sen lisäksi suurin osa pojista/miehistä tuntuu olevan yksinkertaisesti vain niin käsittämättömän typeriä. Koulussakin kiinnostavin asia, mitä pojat voivat nähdä, on rikkinäinen radio tai jotain. Pissa/kakka/alapää -huumori kukoistaa poikien keskuudessa, ja he leveilevät ajokorteillaan ja kertoilevat siitä, miten ajoivat kilpaa sen ja sen kanssa 160 km/h hiekkatiellä, jossa oli 60km/h rajoitus. Tänäänkin poikien suosikkijengi (NN mukaanlukien) naureskeli käytävällä sitä, miten joku oli nähnyt, että koira söi toisen koiran jätöksiä. Siis ala-asteella tuon ehkä vielä ymmärtäisi, mutta lukiossa?!?

Ja kaikki kirjallisuus, jota me olemme lukeneet viime aikoina, kaikki se polkee naiset maahan, ja sitten tajuan, että tämä nykypäivän maailma on aina vain ennen kaikkea miesten maailma.

Tästä tuli taas tällainen valitus miesten pahuudesta. Minkäs teet. Jotenkin tuntuu kuitenkin oudolta, että eilen kirjoitin, miten suunnilleen jumaloin NN:a (ja idols Kristiania), mutta nyt sitten lyttään kaikki miehet rehvastelevina raiskaajina. Mutta nyt ei tunnu siltä, että haluaisin olla lainkaan looginen. Hmph.