Tänään oli työhaastattelu pääkaupunkiseudulla ja tuntui, että se meni tosi hyvin! Työ tuntui lisäksi mielenkiintoiselta ja ihmisetkin kivoilta. Olin jo innoissani siitä, että voisin saada sen paikan ja vaikka se tarkoittaisi 3 tunnin työmatkaa suuntaansa, tuntui, että sekään ei haittaisi, sillä etätyö mahdollisuuskin on, kunhan hommat saadaan sujumaan. Ja syksyllä voisi jatkaa myös osa-aikaisena.

MUTTA. Vihaan sitä, että minun pitää sanoa tämä. Juteltiin muiden ryhmäläisten kanssa ja kaikenlaista tuli ilmi. Otetaanpas nyt ihan aikajana tähän, jotta voin havainnollistaa asiaa:

Päivä X: Opettaja lähettää firmaan meidän CV-kokoelman.
Päivä X+1: Firma on yhteydessä minuun ja pyytää haastatteluun.
Päivä X+7 (noin): Ovat yhteydessä Jyniin ja pyytävät haastatteluun.
Päivä X+14: Jyn käy haastattelussa.
Päivä X+15: Jynille tarjotaan harjoittelupaikkaa, mutta hän kieltäytyy siitä pitkän työmatkan vuoksi.

Päivä X+17 (tänään): Lähden aamulla seitsemän junalla pääkaupunkiseudulle. Sillä välin, kun minä olen matkalla haastatteluun, firma on yhteydessä sekä Korpinkynteen että Arrowiin ja pyytää haastatteluun. Sen jälkeen firma haastattelee minut ja lupaa ilmoittaa alkuviikosta saanko paikan. Korpinkynnelle ja Arrowlle ehdotetut haastattelupäivät ovat vasta sen jälkeen.

Minä olen ihan saakelin vihainen tuosta. Mikä vittu suomalaisia yrityksiä oikein vaivaa, kun alalla on työvoimapula ja me ollaan astumassa alan työelämään, mutta meitä kohdellaan ihan miten sattuu! Yhden firman meidän opettaja jo blokkasi, koska he olivat ilmoittaneet, että ottavat kyllä harjoittelijan, mutta vain sillä ehdolla, että harjoittelija ei saa palkkaa JA maksaa heille saamansa harjoittelutuen (mikä on paradoksi, koska harjoittelutukea ei myönnetä, jos harjoittelusta ei saa palkkaa). Ja se firma, jonka paikan Lester sai oli myös vähän niin ja näin sen suhteen, miten he kohtelivat minua haastattelussa. Ja nyt tämä kolmas firma laittaa opiskelijoita hankkimaan bussi/junalippuja päästäkseen haastatteluun, vaikka ei ole oikeasti sitoutunut haastattelemaan heitä kaikkia. Paitsi että se tuntuu ikävältä minua kohtaan, niin se tuntuu ikävältä myös niitä kohtaan, jotka on nyt kutsuttu haastatteluun.

En tiedä miten rekrytoinnit toimivat, mutta tuo ei tunnu reilulta. Ja jos he käyttäyvät noin meitä kohtaan jo työnhakuvaiheessa, niin miten voisin luottaa siihen, että samanlainen epäreilu käytös ei jatku sitten jos sinne menee töihin?

Joten tuntuu taas raskaalta. Tuntui, että haastattelu meni tosi hyvin ja kun haastattelijoita oli kaksi, pystyin tarkkailemaan heidän reaktioitaan. Tuntui, että se meidän alan päällikkö katsoi siihen toisen alan päällikköön sellaiseen "Me otetaan nyt tämä" -tyyliin, mikä tuntui tosi hyvältä. Se toinen päällikkö (insinööri) esitteli minulle yhtä heidän päätuotteistaan ja näytti vähän, miten se toimii, jolloin kysyin tarkennukseksi, että siis käyttäjä ilmaisee tällä laitteella, mitä haluaa tapahtuvan, minkä jälkeen tämä teidän ohjelma laskee ja optimoi muut laitteet toimimaan niin, että se toteutuu. Hän näytti hyvin vaikuttuneelta. Ja koska kyseessä oli uuvuttava puolentoista tunnin haastattelu, sain kerrottua asioista ihan hyvin. Puhuttiin myös kanditutkielmastani ja vähän muustakin epäolennaisesta, josta minulle tuli ihan hyvä fiilis. Tuntui, että sain oltua enemmän oma itseni ja että se riitti. Ja se työ itsessään tuntui ihan kiinnostavalta - koodaamaan ei tosin pääsisi - ja he tuntuivat olevan niin valmiita joustamaan siinä etätyöskentelyssä ja syksylläkin voisi jatkaa...

Ja sitten koko homma synkkeni sen jälkeen kun sain tietää, miten he ovat suhmuroineet noiden haastattelujen kanssa. Nyt sitten ärsyttää ja kuten sanoin siellä meidän ryhmässäkin, että jos harjoittelupaikkoja olisi loputtomasti, sanoisin varmaan, että pitäkää ne laitteenne, saatana. Mutta kun ei ole. Joten jos he tarjoavat minulle paikkaa, mitä minun pitäisi tehdä? En tiedä.

Toisaalta vaakakupissa painaa se, että olin oikeasti innoissani ja utelias siellä ollessani ja työ itsessään kuulosti hyvältä. Ne minua haastatelleet olivat mukavia ja siellä pääsisin oikeasti oppimaan enemmän Sen lisäksi kun harjoittelupaikkoja on rajallinen määrä ja aika käy vähiin ja paikat käyvät vähiin, niin rauhoittaisi mieltä saada jo paikka, koska sitten voisi rauhoittua. Ja kyseessä on iso ja tunnettu firma, joten se näyttäisi taatusti hyvältä CV:ssä tulevia työpaikkoja ajatellen. Ja en halua olla viimeinen harjoittelupaikan saaja tai jäädä peräti kokonaan ilman paikkaa.

Toisaalta sitten painaa se kokemus siitä, että he ovat toimineet epäreilusti paitsi minua niin myös minun opiskelukavereitani kohtaan. Sen puolesta tuntuu siltä, että jos he tarjoaisivat minulle paikkaa, sanoisin, että olin tosi innostunut siitä sen haastattelun jälkeen ja kaikki vaikutti hyvältä, kunnes minulle selvisi, miten rekrytointiprosessia on hoidettu. Sitten sanoisin vain (mielestäni) asiallisen viiltävästi, että minusta on ikävää, että he ovat toimineet näin ja ikävä kyllä en sen vuoksi voi ottaa vastaan minulle tarjottua harjoittelupaikkaa. Lisäksi koska kyseinen paikka on niin äärettömän vaikeasti saavutettavissa, tuntuu, että minun pitäisi todella pitää siitä yrityksestä, että olisin valmis matkustamaan sen 6 tuntia päivässä. Ja mitä puhuttiin muiden kanssa, niin eivät välttämättä hekään, joten siinä firma saisi näpäytyksen siitä, miten ovat kohdelleet meitä. He nimittäin sanoivat, että heillä on tarvetta saada lisää meidän alan työntekijöitä. Siihen se meidän alan päällikkö lisäsi, että PALJON lisää työntekijöitä. Siinä oppisivat sen, mikä me ollaan jo opittu: tämä ala on niin pieni, että sana kiertää nopeasti. Ja jos joku firma ei ole ihan reilu ja muita työpaikkoja riittää, se tarkoittaa sitä, että voi olla vaikea löytää työntekijöitä.

Tämä on jotenkin vaikeaa. Ja olen niin väsynyt, kun päivä oli niin rankka. Kuusi tuntia junaa/metroa/bussia/kävelyä ja sen lisäksi yritin käyttäytyä edustavasti siellä ja pakottaa aivoni toimimaan niiden tehtävien osaltakin. Ja huomenna on töitä puoli seitsemästä, minkä jälkeen minun pitäisi mennä yliopistolle tekemään koodaustehtäviä, koska saatiin taas läksyjä, joita en ole vielä edes aloittanut. Tai tunnilla aloitettiin, mutta minä en saanut ensimmäistä tehtävää edes alkuun. Yritin jo vaikka mitä, mutta tulee vain error, error, error... Opettaja kiersi melkein koko luokan läpi sinä aikana antamassa neuvoja, mutta minuun asti hän ei päässyt. Varmaan hän ajatteli, että minä pärjään. Minulla meni kyllä taas ihan hyvin. Toisaalta tuntuu, että tahti kiihtyy ja opettaja oikeasti koettelee meitä. Suht alkupuolella vieressäni istunut mies - oh, hänellä ei ole vielä koodinimeäkään! Sanotaanko vaikka... Andre. Koska hänellä on samanlainen leuka kuin Andre Wikströmillä. Joka tapauksessa... Hän kysyi minulta, että miten minulla menee niissä tehtävissä. Sanoin, että vähän niin ja näin ja että olen vähän jumissa kakkostehtävän keskivaiheilla. Hän sanoi, että vau, hän ei ollut tajunnut siitä kakkostehtävästä mitään ja että on nyt tehnyt kaiken, mitä osaa niille kaikille tehtäville tehdä, eikä ollut saanut mitään niistä oikein edes alkuun. Nyt kun mietin, niin olisi pitänyt varmaan neuvoa häntä, mutta opettaja oli tulossa hänen luokseen, niin uskoin, että hän olisi parempi neuvomaan.

Tauolla osa lähti ja osa jäi tekemään tehtäviä. Minä, Korpinkynsi, Lester ja Thor jäätiin pakertamaan ja minä sitten kysyin jossain vaiheessa, että oliko joku saanut sitä kolmostehtävän loppua ratkaistua. Hetken hiljaisuuden jälkeen Lester sanoo, että oli saanut vasta kakkosen valmiiksi. Sitten innostuin ja kysyin, että hei ootteko te muut saaneet kakkosta valmiiksi, koska minulla oli sen lopussa ongelmia. Menin katsomaan Thorin ratkaisua ensin, mutta hän oli ratkaissut sen etsimällä netistä jonkun uuden koodinpätkän, joka teki sen mitä täytyi. Minusta se oli huijausta, koska oletushan oli, että meidän pitäisi kyetä ratkaisemaan ne ongelmat käyttämällä niitä toimintoja, jotka meille oli siihen mennessä opetettu. Siirryin sitten katsomaan Lesterin ratkaisua. Se oli mielenkiintoisempi. Kysyin mistä hän oli saanut sen pätkän, mihin hän vastasi, että itse asiassa se meidän koodariopettaja oli kirjoittanut sen pätkän hänelle. Mutta jos tarkoituksena on luoda koodin avulla numeroitu lista, niin minusta lista, jossa on joka toisella rivillä numero ja joka toisella rivillä listattava asia ei täytä sitä määritelmää.

Joten siinä kohtaa tajusin, että minä ilmeisesti otan tämän kurssin ihan erilaisella vakavuudella kuin muut. Toisaalta tuntuu pahalta, että kun Thor ja Lester näyttivät minulle koodinsa, minä vain mutisin ja mietin ääneen, että mikään näistä ei ole se, mitä minä haen. Eli käytännössä: nämä eivät ole minun mielestäni tarpeeksi hyviä ratkaisuja. Mutta kun jotenkin tuntuu, että noita tehtäviä tehdessä minulle naksahtaa heti se flow-tila päälle ja sen jälkeen minulla on palava halu ratkaista ne tehtävät. Ne ovat minulle kuin arvoituksia. Vähän niin kuin se kolmen lampun arvoitus:

Kellarissa on kolme lamppua ja yläkerrassa on kolme kytkintä niille. Yläkerrasta ei näe kellariin. Miten pystyt selvittämään, mikä katkaisija kuuluu millekin lampulle niin, että saat käydä kellarissa vain YHDEN kerran?

Siinä on selkeästi asetettu rajat ja tavoite, ja luonnollisesti oletus on, että arvoitus on ratkaistavissa niillä tiedoilla, mitä on annettu. Se tuntuu tuon koodaamisen kanssa samalta, paitsi että voin kokeilla sitä ratkaisua pala palalta ja katsoa toimiiko se. Se on vain upeaa! Ehkä olen väärällä alalla. Taas. No, ehkä toivon, että voisin päätyä jossain vaiheessa firmaan, jossa voisin käyttää myös koodausta. That's the plan.

Ja sekin oli ihan kiva, kun minä olin päättänyt tilapäisesti luovuttaa sen kakkostehtävän suhteen (koska jos en pääse eteenpäin kovan yrittämisen jälkeen, niin järkevää siirtyä seuraavaan ja palata myöhemmin takaisin sen pariin), aloitin kolmostehtävää, joka kävi minulle oikeastaan heti järkeen. Pyrin pitämään aina silmällä missä se opettaja liikkuu, koska vaikka olen yrittänyt asennoitua niin, että en enää poista sitä koodimössöä, niin se on silti jotenkin kuumottavaa, kun se opettaja kiertää siellä katsomassa mitä me tehdään. Mutta havahduttuani taas hetkeksi siitä koodausmaniasta, tarkistin tapani mukaan, että missä se opettaja menee. Ensin katsoin takaoikealle Lesteriin, koska hänen luokseen se opettaja oli ollut menossa edellisen kerran kun olin tarkistanut. Mutta ei ollut siellä. Katsoin takavasemmalle ja mietin, että ehkä joku taaempaa oli pyytänyt hänen apuaan, mutta sitten sain pienen sätkyn, kun näin, että se opettaja seisookin siinä minun vasemman olkapääni takana. Ilmeisesti hän oli ollut siinä jo hetken, koska säpsähdykseni jälkeen hän sanoi vain, että näyttää ihan oikealta. Mutta kysyin häneltä sitten vinkkejä siihen kakkostehtävään.

Mutta siis sen tauon jälkeen - missä vaiheessa minä olin ilmeisesti jotakuinkin ainut, joka oli ehtinyt edes aloittaa kolmatta tehtävää - opettaja kävi ne tehtävät läpi. Eikä se kakkonen käynyt yhtään järkeen senkään jälkeen, mutta mietin, että varmaan pystyn hyödyntämään sitä jatkossa. Mutta tuo kuvaa hyvin sitä, miten "silmukka kiristyy", jos kukaan ei ehdi tehdä tehtäviä läpi ennen kuin ratkaisut paljastetaan ja siirrytään eteenpäin. Sen takia juuri ärsyttää, että nyt huomenna minun pitää lähteä selvittämään sitä kotitehtäviksi saatua kolmen tehtävän sarjaa. Tiistain jälkeen olin ihan poikki. Eilisen lepäsin, ja tänään olen taas ihan poikki. Ja huomenna pitää mennä töihin ja sen jälkeen minulla on nelisen tuntia aikaa yliopistolla ratkaista ne tehtävät, enkä ole yhtään varma että se riittää. Ja minun pitäisi myös siivota kämppäni, koska Natalia on tulossa kylään lauantaina. Muuten ei ole niin paha, mutta koska haluan siivota rottahäkit aina viimeisenä päivänä ennen vieraiden tuloa, siinä on jonkin verran tekemistä. Nytkin voisin kai tehdä jotain, mutta jo kun olin tulossa junassa takaisin haastattelusta, päätäni alkoi särkeä ja koko ajan yritän sinnitellä vielä hetken ennen kuin otan migreenilääke-komboni, koska se väsyttää niin pahasti, että parempi mennä sitten vain suoraan yöunille. Jo pään kääntäminen saa olon ihan yököttäväksi.

Joten kai toivon voivani käsitellä nämä asiat nyt täällä, että huomenna pystyn olemaan taas skarppina ja tekemään työt ja kotitehtävät ja siivoamaan ja harjoittelupaikkahakemuksiakin pitäisi lähettää. Ai saakeli olin jo melkein ehtinyt tästä koodaamisesta läpättäessäni unohtaa sen dilemman, että mitä teen sen firman suhteen, jos he tarjoavat minulle paikkaa. Kumpa eivät soittaisi ennen kuin pääsen tiistaina terapiaan, niin voin ehkä päästä jotenkin avaamaan tätä siellä. Toivoin, että tämä selostus täällä olisi selkeyttänyt asiaa, mutta en ole varma. Toisaalta tuntuu, että tämä minun luonteenlaatuni on tässä suhteessa hieman vaikea. Tai siis, Jyn, jolle sitä paikkaa tarjottiin, hänen perheensä asuu pääkaupunkiseudulla, mutta hän sanoi että ei ala todellakaan kulkea mitään tunnin työmatkaa suuntaansa, että päähän siihen hajoaa. Ja minä olen vain ihan tyytyväisenä miettinyt, että pääseekö julkisilla kolmen tunnin työmatkaa tarpeeksi aikaisin vai hankinko auton. Että ehkä minulla on välillä vaikeuksia siinä omien rajojen vetämisessä. Että sen sijaan, että miettisin vain, että onko se mahdollista, minun pitäisi miettiä myös sitä, että onko tuo paikka oikeasti tuon kaiken vaivan arvoinen.

Ah, jos nyt otan sen migreenilääke-kombon, niin ehkä tämä jomotus alkaa hieman hellittää.

Mutta niin, piti tosiaan sanoa se siitä koodauksesta vielä, että nyt on tullut vastaan ensimmäisiä asioita, joita en ole osannut ja jotka eivät ole käyneet minulle järkeen. Ja jotenkin minulla on sellainen fiilis, että minulla voisi olla ainakin tuntiosallistumisen osalta mahdollisuus jopa vitoseen tästä kurssista, niin toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa perehtyä noihin tehtäviin. Ja tietysti osittain myös siksi, että haluan tehdä vaikutuksen tähän koodariopettajaan. Onneksi enää viikko niihin meidän porukan seuraaviin bileisiin, niin ehkä voin siellä avautua siitä kuinka se opettaja on niin upea. Harjoittelupaikkarohmu kertoo aina kaikista ihastuksistaan. Hänellä on lukuisia eri kategorioita kaikille ihastuksilleen ja siten niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Joten tuntuu, että hän kyllä ymmärtäisi ja että hänen sepustuksiinsa verrattuna minun yksittäinen opettajaihastukseni olisi ihan pientä. Ja he tietävät sen opettajan, niin minun ei tarvitsisi täällä kiduttaa ihmisiä omilla fantasioillani.

Täytyy kuitenkin myöntää, että ihastuminen opettajaan on kuitenkin ollut yllättävän hyvä motivaattori tuossa koodaamisen oppimisessa. Jos nyt yrittäisin rauhoittua tältä päivältä.