Miksi? Miksi minä en vain voi ikinä saada menemään itselleni perille sitä seikkaa, että koskaanikinämilloinkaan ei pitäisi odottaa yhtään mitään. Ei toivoa yhtään mitään. Joo, kävin hakemassa ne yo-tulokset. Enkä nähnyt ketään tuttua. Paitsi luokanvalvojani, opon, rehtorin matikanopettajan ja kaksi kakkosen oppilasta. En Nania. En Mitchiä. En NN:ää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eivät ne tulokset muuttuneet paljon. Olisin niin toivonut, että edes joku aine olisi noussut, mutta ei, miten jotain sellaista voisi sattua muka minulle. Mutta ei. Pisteethän vain laskivat. Kermana päällä äidinkieli, joka laski kahdeksan pistettä – ja jäi siten pisteen päähän L:stä. Minä olin pitänyt sitä jo niin varmana. Se lähti 95 pisteenä, ainoana L:nä minulle, kun raja oli 88. Eihän voisi mitenkään uskoa, että se tippuisi niin kauhean paljon. Mutta tietysti se tippui. Koska minun suurin toiveeni oli saada edes yksi L, niin tietysti se piti romuttaa. Kuinka ihmeessä minä muka olisin voinut saada L:n.

 

Siinä se. Loppu. Finito. End of tale. Lukion huipennus: pakit siltä ihmiseltä, josta olen välittänyt kaikkein eniten, ja sitten L:tön yo-todistus. Mikäs sen tyypillisempää. Juuri kun toivoo ja luulee, että jotain hyvää voisi sattua omallekin kohdalle niin ei. Olen vain tyhmä ja kyvytön, eikä kukaan minulle tärkeä ihminen voisi ikinä pitää minusta takaisin yhtä paljon. Enkä musiikkiopiston päättötodistustakaan nyt keväällä. Enkä ole lukenut yhteenkään pääsykokeeseen kauhean paljon, niin varmaan se, että en pääse yhtään mihinkään opiskelemaan, kruunaa sitten tämän minun surkean kohtaloni.

 

Mutta ne tulokset. Suora on siis E, E, E, M, B, B. (Kaikkihan muistavat Lembas muistisäännön ja muistavat sen avulla, että järjestys on parhaimmasta huonoimpaan LEMCBAI?) Äidinkielestä tuo E 87 pisteellä. Ne laskivat sitä minun esseetäni 5 pisteellä ja jotain tekstitaitovastausta yhdellä pisteellä (ja kun ne kerrotaan kolmella, niin onnea vain minulle). L:n raja on – tietysti – siis se 88 pistettä.

 

Sitten englanti. Toinen aine, josta toivoin L:ää yli kaiken. E, 262 pistettä. 5 pisteen päähän jäi, koska L:n raja on 266. E:n raja on 245. Alustavana se lähti 261,5 pisteenä, mutta näköjään se on sitten jouduttu pyöristämään ylöspäin.

 

Biologia. Pakollinen aineeni, jota haen myös opiskelemaan. Ja siitä on se koe ylihuomenna Kuopiossa. Ja sitten on vielä biologian yhteisvalintakoe Jyväskylässä ensi viikolla. Toivoin E:tä, mutta ei. Kuinkas muutenkaan. M, pisteillä 32. Aika puhdas M. E:n olisi saanut 36 pisteellä ja M lähti 30 pisteellä. Aika keskelle. Lähempänä alarajaa. Nanin mukaan se opettaja hihkui suunnilleen neljän tuloksen kohdalla, mutta näköjään minä en kuulunut siihen puoleen oppilaista, joilla se arvosana nousi. Alustava oli 34 pistettä. Laski kaksi pistettä. Kuinkas muutenkaan.

 

Sitten on matikka. Pitkä matikka. Aine, josta olen pitänyt ehkä kaikkein eniten koko lukion aikana, mutta myös aine, jota olen kironnut kaikkein eniten. Tavoitteena C. Tuloksena B pisteillä 27. Alustavat pisteet olivat 29. Laski tuokin. C:n raja olisi ollut 31 pistettä. B:n raja oli 22.

 

Kemia. Ajattelin jo, että haluan mennä opiskelemaan farmasiaa, mutta nyt sekin tunne on jo laantunut. B. Koe oli hemmetin vaikea ja kaikki laskut olivat perusrakenteeltaan samanlaisia (titrausta!) ja kun en sattumalta osannut laskea sellaista, niin siinähän sitten kiva tehdä, kun puolet tehtävistä on siihen liittyviä. 12 pistettä. B:n raja on juuri se 12 pistettä, niin saan olla sentään tyytyväinen, ettei se laskenut A:han asti. Olisi se silläkin mennyt läpi, mutta kuitenkin. Se alustava oli 15 pistettä. Kolme pois. Ne meidän koulun opettajat saisi arvostella paremmin. Tulee vain kauheasti pettymyksiä, kun kaikki pisteet laskee. C:n raja oli 17 pistettä. Ainakin farmasian ja biologian alojen lähtöpisteet ovat minimaaliset, kun en saa yhtään pistettä matikasta enkä kemiasta.

 

Maantieto. Sen kirjoitin jo syksyllä, joten se oli jo tiedossakin. Se on ainoa aine, jossa pääsin tavoitteeseeni. E. 28 pistettä. Sekin laski silloin muistaakseni kaksi pistettä. Että kiva. Vaikka luulisi, että ensimmäinen koe menisi huonoiten, niin näköjään ei mennyt. Nyt keväällä alkoi kyllä ottaa jo päähän, kun koko ajan olisi pitänyt tehdä parhaansa ja kirjoittaa käsi krampaten konseptikaupalla jotain loogisesti etenevää ja faktallisesti oikeaa tekstiä. Ei jaksanut. Ei kiinnostanut. Voisi nyt sanoa, että joo, oli hankala lukuloma, kun koira kuoli ja sain pakit, mutta en usko, että sillä niin kauheasti merkitystä oli. Minä olen vain minä. En välitä tarpeeksi. Elämällä ei ole minulle niin kauheasti väliä kuin joillekin muille. Olisihan se kiva joo, kun saisi hyvät tulokset ja pääsisi opiskelemaan hyvään paikkaan ja sillein, mutta ei se jaksa kiinnostaa minua. Olen liian aneeminen ja passiivinen. Välillä tuntuu, että yhtään millä koko maailmassa ei ole minulle enää yhtään mitään väliä. Miksi sitten joillain kokeilla olisi? Mistä minä sitten voisin saada voimaa ja tahtoa opetella jotain asiaa ja pyrkiä johonkin päämäärään?

 

Huomenna aamulla puoli kymmenen aikoihin lähtee junani Kuopioon. Se on siellä vähän ennen neljää, joten sellainen kiva kuuden tunnin matka toiselle puolelle Suomea kaupunkiin, jossa en ole koskaan käynyt ja josta en edes tunne ketään. Enkä tiedä, onko sinne tulossa edes ketään tuttua. Enkä osaa vastata valintakoekysymyksiin kuitenkaan. Enkä pääse mihinkään opiskelemaan ja minusta tulee loppuelämänsä (joka ei luultavasti kauhean pitkä kuitenkaan ole) ajan yksinäisyydessä kärsivä yhteiskuntapummi. En koskaan kirjoita sitä kirjaa, joka julkaistaisiinkin. En koskaan löydä ketään, josta välittää. Enkä kyllä haluakaan. Nyt löysin jonkun, josta välittää, mutta näin siinä sitten kävi. Kun välittää jostakusta enemmän kuin koskaan kenestäkään, hänen menettämisensä sattuukin sitten enemmän kuin mikään koskaan ennen. Miksi vaivautua?

 

Pianokin varmaan alkaa kerätä taas pölyä. Eihän minulla ole mitään syytä soittaa enää. Ei enää soittotunteja. Ei mitään pakko-opettelua 45 minuuttia per päivä. Voisihan sitä itse tietysti opetella, mutta mitä siitäkin tulisi? Kuinka kauan sitäkin jaksaisi? Kuitenkin siinä kävisi niin kuin kaikessa muussakin. Tunteet pianoa ja soittamista kohtaan vain haalistuisivat ja pianoa soittaisi aina vain vähemmän ja vähemmän kunnes se jäisi kokonaan pois.

 

Vihaan elämää. Siitä ei ole mihinkään. Tuntuu vain, että sen ainoa tarkoitus on saada vain kärsimään. Antaa muille onnea, mutta jättää aina sieltä täältä joku aivan osattomaksi, niin ettei tällä ole yhtään mitään tai ketään.