Oli Halloween-bileet ja tulin juuri kotiin. Meni ihan liian myöhään ja nyt on huono olo, vaikka en ole juonut mitään ainakaan kolmeen tuntiin. Nyt kun tulin kotiin ja istuin alas, huomasin, että oli jotenkin todella todella paska fiilis. Kyllä siellä oli ihan kivaa, enkä huomannut paskaa oloa ennen kuin kotiin päästyäni. Stressasin sinne menoa kyllä ja tein naamani kolme kertaa alusta uudestaan. Ulkona on jo kylmää, joten ihoni hilseilee, joten valkoinen kasvoväri (halloweeniin sopiva) ei näyttänyt yhtään hyvältä. Minulla oli päälläni Wednesday Addams -mekko ja sen lisäksi perinteiset mustat farkut. Tukka oli kiharrettuna löysillä saparoilla. Huulipuna oli tummaa luumunväristä. Tuntui ihan hyvältä. Yksi näistä tyypeistä sanoi yhdessä vaiheessa, että näytin ihan siltä naiselta, siltä joka oli siinä leffassa jossa oli Jokeri. Oli kiva että hän sanoi sen, etenkin kun en ollut varsinaisesti pukeutunut Harley Quinniksi, vaikka vaalea tukka saparoilla nyt varmaan yhdistetään aika helposti kyllä häneen.

Mutta kolmesta (joko ensimmäisestä tai kellojenkäännön jälkeisestä kolmesta) lähtien olo on tullut koko ajan kurjemmaksi. Yritin siinä ehkä kolmen aikoihin vielä piristää itseäni viina-likööri drinkillä, mutta ei siitä tullut kuin vain huonompi olo. Kotiin tultuani ajattelin vain sitä, että juna lähtee yhdeltä ja sitä ennen on vielä rotan kynnet leikattava ja häntä pestävä ja rasvattava. Tuntui siltä, että teki mieli joko oksentaa tai itkeä tai vain yksinkertaisesti lakata olemasta, koska nyt yöunet jäävät lyhyiksi ja sitä lyhyemmiksi mitä pitempään kirjoitan tässä ja sitten koko päivä menee matkalla ja sitten maanantaina aamulla starttaa taas työviikko, jolle idiootti vuoronsuunnittelija oli laittanut 37,5 tuntia vaikka sanoin että voin tehdä vain 30 tuntia viikossa. Eli oikeastaan täysi työviikko + yliopisto ja tässä kohtaa tuntuu siltä, että en pysty siihen.

Ehkä se johtuu siitä, että minulla on ollut nyt viisi päivää putkeen ilman töitä, joten se ylivireystila on mennyt ohi. Nyt toki tärisen, tuntuu että en pysty rauhoittumaan, enkä siksi tästä yhtäkkiä nukahtamaankaan ennen kuin saan itseni chillaamaan edes vähän. Edellisen kerran tältä on tuntunut varmaan selkeiten silloin syyskuun alussa. Piti oikein tarkistaa, niin se oli 1. syyskuuta, "I sometimes wish I'd never be born at all", jolloin minun piti katsoa joko Star Warsia tai sitten kelata töissäkin mielessä jatkuvasti, ei vain huvin vuoksi, vaan koska jonkun "mantran", jonkun jonka avulla pitää mieleni hallinnassa, koska muuten olisin vain hajonnut siihen paikkaan. Sen jälkeen se katosi, mutta muita oireita alkoi ilmestyä, jotka kertoivat minullekin, että olen mennyt jonkinlaiseen selviytymismoodiin taas koska olen tilanteessa jossa en pysty tietoisuuteni avulla selviytymään.

Ja nyt olen ollut poissa töistä ja tuntuu että se selviytymismoodi alkaa hieman väistyä ja sieltä alta tulee taas se todella kurja olo ja melkein jopa pakokauhu, että minä en pysty tähän, en vain pysty tähän kaikkeen. Eikä kyse ole vain jostain yksittäisestä asiasta, vaan kyse on siitä, että nytkin minusta tuntuu, että en vain voi nukahtaa. Enkä minä voi herätä neljän tunnin kuluttua ja nousta ylös. En voi lähteä liikkeelle ja hoitaa asioitani, saati sitten että pystyisin nukahtamaan sitten huomenna (tänään) illalla ja heräämään sitten seuraavana aamuna ja lähtemään töihin. 24 tuntia ja minun pitää olla jo töissä. En pysty edes kirjoittamaan tätä tekstiä kunnolla, koska käteni tärisevät niin paljon. Eivätkä vain käteni, vaan koko muu keho myös. En saa henkeä ja päässä tuntuu oudolta, enkä ihmettelisi vaikka pyörtyisin juuri nyt ja vain kuolisin silkasta kurjasta fiiliksestä kokonaan tähän ja nyt.

Mutta tiedän että se menee ohi. Tulevalla viikolla varmasti tämän olon korvaa taas se tyhjä ei-mikään olo, jossa en halua syödä, enkä oikein edes ajatella, vaan vain tehdä töitä. Mutta nyt tuntuu että en pysty siihen, koska tiedän että kun seuraavan kerran pysähdyn, se tulee tuntumaan juuri tältä samalta. Enkä voi tehdä tätä, jatkaa tätä elämää vain viikko viikon ja kuukausi kuukauden jälkeen. Koska minulla ei ole mitään. En ole kukaan. Välillä tuntuu kuin olisin koko muulle maailmalle näkymätön - että olisin jo lakannut olomasta olemassa. Jos joku sanoisi minulle, että tämä kaikki, herääminen aamulla, lähteminen bussilla töihin, meno kauppaan bussipysäkin ja työpaikan välisellä matkalla ostamaan se sama sämpylä joka päivä, työpäivän töiden hoito töissä, minkä jälkeen paluu bussilla kotiin, jos joku sanoisi että mitään tästä ei olekaan oikeasti tapahtunut, vaan se on ollut vain mielessäni, niin voisin hyvinkin uskoa sen, sillä tuo jokapäiväinen elämäni tuntuu oikeastaan vain konseptilta, eikä kovin uskottavalta sellaiselta. Koko elämäni tuntuu vain hataralta ajatukselta.

En oikein osaa selittää sitä mitä haen takaa. Olo on joka tapauksessa todella kurja Silti tiedän, että en sekoa, vaikka siltä tuntuukin, en lakkaa olemasta, enkä kuole tähän paikkaan, enkä muutenkaan hajoa. Monta kertaa on tuntunut siltä, eikä mitään dramaattista ole koskaan tapahtunut. Ehkä osittain toivon että olisi, että oma maailmani olisi vain pirstaloitunut ja tuhoutunut ja minä sen mukana.

Olo tuntuu nyt niin pyörryttävältä ja oksettavalta, että asetun vain makuulle peiton alle ja annan unen nielaista minut.