Joo, olen ollut tylsä ja laiska ja ollut kirjoittamatta. Olen yrittänyt turruttaa itseäni tyhmillä peleillä, mutta ehkä pitäisi herätä vaihteeksi todellisuuteen. Ja tänään heräsinkin. Ainakin jossakin määrin. En ole varma onko se hyvä asia, sillä nyt olen sitten surullinen.

Se tilastotutkimuskeskus tai joku soitti tänään taas. Vuosi sitten osallistuin tutkimukseen ja nyt sitten tehtiin uudestaan se tutkimus. Minusta siihen kyselyyn vastaaminen oli kivaa. Jotenkin se sai oloni tuntumaan tärkeältä. Siinä kysyttiin kuitenkin myös kysymyksiä terveydestäni, ja jotenkin yksi niistä kysymyksistä hätkähdytti. Tai ei se kysymys hätkähdyttänyt, vaan vastaukseni siihen. Kysyttiin, että miten tämä pitkäaikainen sairauteni (jonka olemassaoloa oli kysytty aiemmin) vaikuttaa kykyyni toimia muihin ihmisiin verrattuna. 1) Vaikuttaa erittäin paljon 2) Vaikuttaa, mutta ei erittäin paljon 3) Ei vaikuta lainkaan. Minä sitten yritin miettiä että jaa-a. Ajattelin ensimmäiseksi vastata tuon kakkosen, mutta sitten aloin miettiä tarkemmin ja mietin, että päiväthän ovat järjettömän haastavia ja raskaita minulle vaikken tee mitään, olen päiväsairaalassa, otan aamuin illoin kourallisen lääkkeitä, joiden ansiosta selviän näinkään huonosti. Sitten vastasin, että vaikuttaa erittäin paljon.

Jotenkin se tuntui oudolta. En ole oikein tajunnutkaan, miten huonosti asiat ovat. Menen kyllä eteenpäin ja olen mennyt eteenpäin, mutta kuitenkin... Lääkemääräkin on vain kasvanut ja kasvanut, katsokaa nyt: Aamulla otan kolme kapselia - yhden 150mg:n ja yhden 75mg:n Efexor (siis Venlafaxin, kun se on halvempi rinnakkaisvalmiste) kapselin ja yhden 150mg:n Lyrican. Illalla otan neljä pilleriä/kapselia - yhden 150mg:n Lyrican, yhden 100mg Ketipinorin ja kaksi 25mg:n Ketipinoria. Ja tarvittaessa on vielä mahdollista ottaa 1-4 25mg:n Ketipinor-tablettia päivän aikana. Ja jos on migreeniä, niin sitten otan migreenilääkkeen, paitsi ensiviikosta lähtien, kun se uuden migreenilääkitykseni toinen lääke tulee lopultakin apteekkiin, otan... En edes tiedä, miten paljon ja mitäkin, mutta lääkkeitä on kaksi ja niitä pitää ottaa yhtä aikaa, niin siinäkin tulee sitten vähintään yksi pilleri lisää. Ja koska Efexorissa, Ketipinorissa ja Lyricassa on kaikissa mahdollisena haittavaikutuksena ummetus, niin koska se pahentui aika sietämättömäksi tässä Lyrican Toisen Tulemisen yhteydessä, niin noiden reseptilääkkeiden lisäksi minun täytyy ottaa päivittäin yksi annosmitallinen Vi-Siblin -purua. Ja koska aloitin sen vasta, enkä vielä tiedä tarkkaan, miten se vaikuttaa (paitsi että ainakin hemmetin paljon paremmin kuin se... mikä se nyt oli?), voi olla, että joudun nostamaan sitä annosta. Ja siinä paketin kyljessä lukee, että normaalisti aikuiset tarvitsevat 2-3 kertaa päivässä sen yhden annosmitallisen.

Ja se on purua, ihan niin kuin jotain ruisjauhoa. Ei se maistu varsinaisesti pahalta, mutta en keksi, minkä kanssa ottaisin sen. Olen kokeillut vihersmoothieta, jossa se toimi siedettävästi. Sitten kokeilin jogurttia. Ei yhtään siedettävää. Ajatelkaa, että laittaisitte ruokalusikallisen ruisjauhoa yhden desin jogurttiin. Ja sitten tänään kokeilin sekoittaa sen veteen. Kaikista kauhein idea. Ajatelkaa taas sekottavanne sen ruokalusikallisen ruisjauhoa veteen. Ja sitten juovanne sitä. Hyi.

Olen menossa Nanille Tampereelle viikon päästä viikonloppuna. Olin askarrellut hänelle ystävänpäiväkortin ja ajattelin lähettää sen postitse ihan arvaamatta ja sitten kun hän saisi sen, niin sitten hänestä tuntuisi tosi pahalta, kun ei ole pitänyt minuun yhteyttä. Mutta eihän minulla ollut hänen osoitettaan, niin piti laittaa tekstiviesti ja kysyä. Sitten hän tietysti sanoi siihen vastatessaan, että kävisiköhän minulle silloin ja silloin että tulisin kylään. Siis melkein kahden viikon päähän, mutta hän koki ilmeisesti silti tarpeelliseksi lisätä, että jos se ehdotus tulee liian lyhyellä varoitusajalla, niin kyllä se järjestyy varmasti myöhemminkin.

Mistä lähtien kaksi viikkoa on ollut liian lyhyt aika? Ajattelin ennen tuota epämääräisesti, että ehkäpä kysyisin siltä netti-ihmiseltä, joka on kiva, että mitä hän tuumaisisi ajatuksesta, että tupsahtaisin hänen luokseen muutamaksi päiväksi. Jotenkin se tuon tyypin spontaanius on niin tarttuvaa ja se tuntuu huipulta. Olen jopa onnistunut soittamaan hänelle! Eikä se ollut edes niin kauhean vaikeaa...

Ja niin joo. Oltiin osastolta luistelemassa ja jotenkin tuli niin selkeästi koettua ja muistettua kaikki luisteluun liittyvä koko elämäni ajalta, että kyllä oli ihan kauheaa. Tai no, ei kaikki muistunut: luistelutaito ei oikein muistunut mieleen. ALuksi olin kertakaikkisesti kauhuissani. Jos olisi ollut kesä, niin kaikki hieman kauempaa katselevat olisivat luulleet, että kimpussani on valtava parvi kärpäsiä, joita huidon pois. En vain yhtään pystynyt liikkumaan räpistelemättä. Se parani hieman loppua kohden, mutta kukaan ei varmaan oikeasti usko, miten todella huonosti minä luistelin.

Toinen opiskelijoista oli myös sellainen, että hänelläkin oli kurjia muistoja koululuistelusta, eikä hänkään osannut. Hän kysyi, että voitaisiinko luistella (tyhjässä) jääkiekkokaukalossa sellaisen avojään sijaan. Kun siis siellä on ne reunat. Muut luistelivat oikeastioikeasti, mutta me kaksi mentiin kylkimyyryä juuri ja juuri eteenpäin mennen ja roikuttiin tiiviisti kiinni niissä laidoissa. Ja tunnin aikana, joka me oltiin siellä, me liikuttiin melkein koko ajan ja päästiin kaukalon ympäri ehkä jotain viisi kertaa. Välillä oli kyllä pakko istua, kun jalat tuntuivat olevan tulessa. Veikkaan että sillä opiskelijalla oli helpompaa, koska hänellä oli hokkarit. Minulla oli kaunoluistimet (jotka on ostettu silloin kun olin ala-asteella), jotka eivät tietenkään tue yhtä hyvin, niin jalat taipuivat nilkkojen tietämiltä, koska en osannut pitää niitä suorassa, jolloin paino olisi kohdistunut paremmin siihen terään, joka olisi siis saanut olla paremmin suorassa, jos jalkani eivät olisi harottaneet joka suuntaan yhtä aikaa.

Kaaduinkin kerran, minkä ei pitäisi olla edes mahdollista, kun kuljin puolet ajasta kiinni siinä laidassa. Mutta kaaduin ja löin lonkkani jäähän ja kyynärpään laitaan. Ja nyt päivää myöhemmin kaikkialle tietysti sattuu. Ja mielessä on ne vanhat ajatukset, miten silloin, kun koululiikunnassa oli luistelua, kaikki oli niin huonosti. En osannut koko ala-asteen aikana sitoa luistimiani hyvin. Ne aukeilivat koko ajan. Ja luistelu sattui koko ajan ihan kauheasti. Ja aina leikittiin jotain hippaa, jossa jäi sitten itse kiinni ja jumitti hippana, koska oli hitain luistelija, mutta sitten joko opettaja tai joku hyvin luistelua osaava oppilas tuli säälistä koskemaan. Ja ala-asteella piti tehdä kaikkea hullua. Piti yrittää sirklatakin. Sitä tehtiin niin, että pidettiin toisista kiinni ja muodostettiin tiivis piiri ja luisteltiin kaikki ensiksi normaalisti ympyrää. Ja sitten jokaisen piti ainakin yrittää sirklata. Vaikka kuinka sanoi, ettei osaa, niin oli pakko. Ja siis sirklaaminen on sellaista ympyräetenemistä, että pitää liukua yhdellä jalalla ja sitten laittaa toinen jalka ristiin sen eteen ja vaihtaa se liuku sillä lailla hienosti. Mutta kun laittaa paikallaan olevan jalan sellaisen jalan eteen, joka liikkuu, niin mitä muuta voi tapahtua kuin se, että kompastuu ja lyö naamansa jäähän?

Ehkä pitäisi mennä nukkumaan. Kurja fiilis. Pitäisi olla syömättä mitään enää tänään. Eilen söin ihan kylmiltään koko paketillisen Tuc-suolakeksejä. Eikä edes riittänyt. Kyllä minä ihan oikeasti ahmin. Syömishäiriönkin voisi lisätä noihin hulluihin terveysjuttuihin. Raah.

Luistimet.png