Paljon ajatuksia. Vaihteeksi kinattiin Alfin kanssa. Selvitettiin lopulta vyyhti edes jotenkin. Ollaan kavereita mutta vain mesen kautta, eikä sitäkään kautta kauheasti. Alf antoi vaihtoehdoksi tuon ja sitten "kaverisuhteen, jossa on seksuaalisia elementtejä". Siis että oltaisiin kavereita eikä siis seurusteltaisi, mutta harrastettaisiin silti seksiä. Tuossa siis vaihtoehdot. Sanoin sitten, että en vieläkään halua seksiä hänen kanssaan.

En voi uskoa, että hän kehtasi edes ehdottaa tuollaista. Käski minua määrittelemään termin "kaveri" ja sanoi sitten siihen, että "kyllähän kaveritkin voivat nussia". Joo, ei kiitos.

Totta puhuen olisi houkuttanut hieman. Ei Alfin takia, vaan siksi, että olisi kuka tahansa tuossa mielessä. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen seksuaalinen ihminen, mutta sinänsä koen olevani "puutteessa", kun tulee yhtään kenenkään kanssa puhetta seksistä. Mutta tiedän kuitenkin, että sellaiseen ei ole yhtään mitään järkeä ryhtyä Alfin kanssa. Ja jotenkin vieläkin pidän itsepäisesti kiinni siitä, että ensimmäinen kerta olisi jotenkin erityinen, eikä mikään tuollainen tunteeton "pano".

Ja sitten tuo otsikko. Se oli minun hieno vertaukseni asiaan, kun tunsin itseni niin itsevarmaksi, kun olin valinnut itsekunnioituksen pelon sijaan. En minä mitenkään erityisesti fanita Alfa Romeota, mutta se tuli vain mieleen ja vielä vähän rimmasikin. Enkä tarkoita, että "kiiltävä Alfa Romeo" olisi joku toinen neitsyt, vaan voi kiiltävä Alfa Romeo olla käytettykin, kunhan se on minun omani ja hieno. Ja sitten vielä tuohon lisäsin, että haluan itse olla tälle Alfa Romeolle myös kiiltävä ja oma Alfa Romeo (tai mikä tahansa muu seksikäs automerkki). Sitten vertasin tuota Alfin ehdottamaa juttua vuokratulla romuautolla ajamiseen. Ei sillä, voisi sekin olla kivaa. Satun pitämään romuautoista. Ja jos se olisi vuokrattu, niin sitten ei tarvitsisi itse huolehtia vakuutuksista tai auton kunnosta kauheasti. Voisi vain käydä ajelemassa kunnolla ja sitten viedä takaisin kun vuokra-aika loppuisi. En näköjään kehtaa puhua seksistä ilman kaikenlaisia vertauksia. Hmm.

Tuli kuitenkin jotenkin ylpeä olo, kun sanoin, että haluan ikioman kiiltävän Alfa Romeon. Ja kun tänään osastolla Aya kysyi minulta Alfista, kun oltiin kahdestaan ja minä sitten selitin vähän tilannetta. Aya sanoi siihen sitten heti: "No sä saat kyllä paremman." Jotenkin sekin lämmitti mieltä. Sen jälkeen Aya puhui taas siitä tyttöjen menemisestä ulos, joka ajoittunee lokakuun lopulle.

Alan tulla itse asiassa todella hyvin toimeen niiden osaston "tyttöjen" kanssa; Ayan, Erican, Ninan ja Miran. Mira on siis se uusin, se jolla oli yhtenäiset palaripset ja paljon lävistyksiä. Tänäänkin julteltiin Ayan, Erican ja Ninan kanssa lääkkeistä. Oli kivaa. Minä en ilmeisesti käytäkään vielä yhtään paljon lääkkeitä. Ericalla on kuutta eri lääkettä, Ayalla viisi. Ninallakin oli muistaakseni neljä. Ja heti kun sanoin, mitä lääkkeitä minulla oli, niin sitten kaikki tiesivät heti, mitä lääkkeitä ne olivat - paljon paremmin kuin terveyskeskuksen lääkäri! Ja sitten kävi ilmi, että se onkin se Ketipinor, joka aiheuttaa niitä pieniä sähköiskumaisia tahdosta riippumattomia nykäyksiä. Ja ilmeisesti jos unohtaisin vaikka yhtenäkin aamuna ottaa "aamulääkkeeni" (eli yhdistelmä Efexoria ja Venlafaxinea), niin sitten tulisi jo sen yhden päivän aikana selkeitä vieroitusoireita ja isompia sähköiskumaisia nykäyksiä.

Juteltiin myös muistista ja siitä, miten hulluja asioita kaikki ovat alkaneet unohdella lääkkeiden aloittamisen jälkeen. Oli kivaa. Oikeastaan on siis ihan hyväkin, ettei Alf ole enää osastolla, niin olen sosiaalisempi sitten niiden muiden ihmisten kanssa.

Ja sitten jotain muutakin vielä. Näin NN:n. Todennäköisesti. En ole ihan 100%:n varma, mutta aika varma kuitenkin. Näin hänet lähikaupungissa suunnilleen kello kolme iltapäivällä. Äiti ajoi ja minä olin kyydissä. Oli tarkoitus mennä jo kotiin, mutta pyysin, että mentäisiin eläinkaupan kautta, niin saisin pienille ihanaisilleni purua kun entinen on melkein jo loppu. Ja sitten NN oli yhtäkkiä siinä tien sivussa. Siinä oli hänen lähellään yksi toinen poika ja sitten joku tyttö. NN oli lähdössä siitä pois, tien yli tai jotain, ja ne muut olivat lähdössä eri suuntaan. Selkeästi olivat aika hyviä kavereita, sillä NN:llä oli se hänen erikoislaatuinen hymy-ilmeensä päällä. Tai siis kun hän on muka sellainen juro ja kaikkea, ja tuntuu siltä että hän ei haluaisi hymyillä ihan imagonsa takia, mutta sitten häntä hymyilyttää kuitenkin, niin se hymy on sellainen jännä.

Joo, kauheat selitykset jostain hymystä, mutta en ole edes varma, oliko kyseessä NN. Itsestäni tuntui ainakin hyvin selkeästi heti, että on, koska tuntui siltä, että sain melkein sydänkohtauksen. Olin selittämässä äidille jotain, mutta kun minä näin NN:n, unohdin kaiken muun ihan täysin. Epäilen tunnistamiskykyäni oikeastaan siksi, että en käsitä, miksi NN olisi ihan vieraiden (oletettavasti vieraiden, en kauheasti kiinnittänyt huomiota niihin hänen kavereihinsa) ihmisten seurassa keskellä kaupunkia arkipäivänä iltapäivällä? Ja hänellä oli pitkät hiukset. Pitkät mustat hiukset ja muutenkin kaikki mustaa. Mutta ei sitä ihanaa vanhaa nahkatakkia, koska kokonaisilme näytti liian mustalta siihen. Hän näytti aika lailla täsmälleen siltä miltä lukion loppuessa, mikä saa minut hieman epäilemään, oliko se hän, koska minä itse olen muuttunut ihan törkeästi lukion jälkeen, sekä sisäisesti että ulkoisesti, niin tuntuu oudolta ajatella, että hän olisi näyttänyt yhä samalta. Etenkin kun hänen olisi pitänyt mennä kai armeijaankin jo ja leikata se tukka.

Ja sitten tietysti kun kaikki muu unohtui, niin tuli myös paljon tunteita, jotka kertoivat minullekin paljon. Ensiksi tuli se hämmennys, että se on hän, melkein täsmälleen kuten kaikissa unissani. Toinen tunne, joka tuli, oli se, että olin tyytyväinen itseeni. En ollut mitenkään erityisen pynttääntynyt tai mitään, mutta hiukseni olivat kiinni, minulla oli ne uudet hienot kopisevat saappaat ja se ei uusi takki, joka on vähän pitempi ja jonka helmaosa näyttää vähän hameelta. Ja minusta tuntui, että vaikka olinkin tulossa osastolta, niin olin kokenut kaikenlaista arvokasta ja että minulla oli ihmisiä, jotka olivat minulle tärkeitä ja jotka välittivät minusta. Ei siis tullut sellainen alentuva fiilis, että voi, miten hän on upea, en minä koskaan ansaitsisi sellaista.

Sitten sen jälkeen tuli vähän kurja olo. NN vain hymyilee uusille(?) kavereilleen ja kaikkea, elää elämäänsä, mutta ei viitsinyt vastata siihen hiton kirjeeseen, ei ollut valmis antamaan minulle mahdollisuutta edes kaverina. Vähän suututti. Tuntui, että olin hieman suuttunut hänelle, koska hän ei ollut ymmärtänyt, että minäkin olen tutustumisen arvoinen, mutta toisaalta olin suuttunut itselleni, koska en koskaan ole onnistunut olemaan sellainen, johon ihmiset haluavat tutustua - minä olen vain kauhean tylsä ja harmaa ja persoonaton. Ja sitten olin vähän vihainen sille tilanteelle, että minä olin nyt itsevarmempi ja uskalsin pukea päälleni erilaisia vaatteita kuin lukiossa, uskalsin laittaa jalkaa kengät, joissa oli korkoa! Ja minä uskalsin sanoa Alfille, että tätä minä en halua, tarvitsen enemmän. Ja että osastolla oli ihmisiä, joille sanoin aamulla hei ja jotka sanoivat minulle hei. Ja että olin vähän aikaa sitten ollut jonkun oikeasti ihan kaikkien ihmisten mittapuulla siistin ihmisen luona, joka ei ajatellut, että olen pelkästään tylsä ja persoonaton ja sellainen, että ei kannata tutustua. Ja minulla oli ollut Alf.

Osasto on tehnyt minulle kauhean hyvää. Olen saanut jostain syystä kauheasti itsevarmuutta, vaikka se ei siltä aina tunnukaan. Mutta jos vertaa vaikka ulkoista olemustani siihen, millainen se oli lukiossa: Lukiossa minulla oli aina hiukset samalla lailla. Se oli ihan siisti tapa, mutta kuitenkin. Minulla oli aina samantyylisiä vaatteita. Ei mitään paljastavaa koskaan. Sellaisia o-aukkoisia t-paitoja, joista pääkin mahtui vain juuri ja juuri läpi. Hankin jo lukioaikana hienon hupparin, mutta en kehdannut laittaa sitä kouluun, koska ajattelin, että se olisi ollut ihan kauheaa ja ihmiset olisivat tuijottaneet, kun minulla olisi ollut huppari. Ja kaikki kengät, mitä minulla oli, olivat ihan lattapohjaisia. Koska minä olin liian pitkä, minua hävetti olla niin pitkä. Kotona kyllä kävelin välillä korkokengissä, välillä monta tuntia päivässä pihassakin edestakaisin, koska tykkäsin siitä vain niin kauheasti.

Ja nyt sitten vaikka pituus on vieläkin vähän hankala juttu, niin minä hankin ne saappaat joissa on korkoa. Tai siis, jos se siisti tyyppi jonka luona olin silloin joskus viikonloppuna, on melkein minun pituiseni ja käyttää korkokenkiä ja mallitkin ovat kaikki suunnilleen minun pituisiani ja he käyttävät ainakin kaikkea huippukorkeakorkoisia kenkiä, niin miksen minä voisi hankkia kenkiä, joissa on vähän korkoa? Enkä pelännyt laittaa niitä, en pelännyt, että kaikki tuijottavat tai kysyvät tai nauravat tai puhuvat selän takana. Ja voin käyttää huppareita, voin käyttää paitoja, joissa on kaulukset. Voin pitää hiuksiani kiinni monella eri tavalla, voin pitää ne auki suorina tai kiharoina, ja jopa monenlaisina kiharoina.

Siksi tuntuu hieman pahalta, että jos minä nyt koen olevani ihmeellisesti enemmän minä kuin ennen, niin kukaan niistä lukiotyypeistä ei näe sitä. Ja ehkä NN:nkin olisi antanut mahdollisuuden. Tai ehkä ei. Ei tunnu siltä, että olisin kauhean traumatisoitunut NN:stä. Toki minä hänestä pidän vielä ja haaveilen, mutta tuon hetken näkemisen aikana mieleeni tuli myös se, miten hän oli tietyllä tapaa hieman pelkuri. Okei okei, kaikki ovat pelkureita hieman joskus ja minä ainakin olen oikein emäpelkuri, mutta jotenkin tuntui, että vaikka minä tavallaan "laskin itseni hänen alapuolelleen" pyytämällä häntä ulos, niin häntä kuitenkin jotenkin pelotti se tilanne. Pyyntöni jälkeen oli kiusallinen ilmapiiri, tuntui, että NN oli jotenkin... No, "pelokas" on liian vahva sana, mutta ehkä jollain tavalla... kiusaantunut tai epävarma tai epätietoinen tai sellaista.

Ja sitten vielä yksi asia. Vaikka rönsyilen vaihteeksi kauheasti, niin jotenkin olen mielessäni miettinyt etukäteen muutamat pääkohdat, jotka pitää sanoa. Yksi tuttu/kaveri/tutuhko/joku ihminen, jonka olemassaolosta tiesin kuoli joskus vähän aikaa sitten. Yhdeltä foorumilta. En tiedä, miten minun pitäisi sitä ihmistä kutsua, koska en kauheasti jutellut hänen kanssaan, mutta toisaalta juttelin kuitenkin joskus ja hän tuntui tärkeältä. Mutta minulle kaikki ihmiset tuntuvat tärkeältä. Jotenkin kai jostain syystä pelottaa, että vahingossa käytän hänestä väärää nimitystä ja joku hänet paremmin tunteva tulee sitten huutamaan minulle, että ette te mitään kavereita olleet, et edes tiedä hänestä mitään ja turha uikuttaa ja olla muka niin surullinen, kun ethän edes tuntenut häntä.

Mutta tiedän, että hän oli nyt... No, suunnilleen 28-vuotias. Silloin kun minä olin 18-vuotias ja kun me oltiin eniten tekemisissä keskenään, hän oli muistaakseni 26. En tavannut häntä koskaan "livenä". Joku kesä oli yksi miitti, johon hänkin oli tulossa ja minä katselin sitä osallistujalistaa ja ajattelin, että toisaalta voisi olla mielenkiintoista mennä, kun en ole häntäkään nähnyt ennen, mutta ajattelin, että joskus myöhemmin sitten.

Ja sitten jonain jouluaattona, kun minä olin eristäytyneenä koneella mököttämässä, hänkin oli omalla koneellaan. Sitten sen foorumin kautta juteltiin kaikenlaista, kun ei ollut paljon muutakaan seuraa, kun kaikki muut maailman ihmiset olivat viettämässä iloista joulua. Mutta minä en, eikä hän, koska hän oli yksin, kun ei kukaan sukulainen vietä joulua ja kaikkea sellaista. Ja häntä oli kiusattu ja kaikkea. Ja pelattiin joissain samoissa peleissäkin ja hän on jäänyt hyvin mieleen. Ei tarvinnut nimimerkin kuultua miettiä, että kukas se olikaan, vaan mustin hänet kyllä heti. En vain pitkään aikaan ollut kuullut hänestä mitään. En edes tiennyt, että hän oli sairas. Ja sitten yhtäkkiä hän olikin jo kuollut.

Omasta mielestäni suhtaudun kuolemiseen aika hyvin, mutta tämän tapauksen myötä minulla on noussut esiin yksi asia, joka hiertää pahasti ja joka tuntuu pahalta. Siis... En oikein osaa ehkä ilmaista sitä oikein... Tai siis, tämä ihminen kuoli. Minä en tiennyt sitä, mutta eipä se häntä varmaan paljon liikuttanut. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa ja oli todennäköisesti jollain lailla valmistautunut siihen. Ei se muuten olisi niin kauheaa... Tai siis jos ihminen vain nukahtaisi ja heräisi tuhannen vuoden päästä. Tai jos sielu siirtyisi taivaaseen tai jotain. Mutta jos ihminen "vain kuolee", kuten minun uskomukseni mukaan käy, niin siinä katoaa kauheasti kaikkea. Hänen päässään oli taatusti vaikka miten paljon kaikkea, mitä kenelläkään muulla ei ollut. Vain hän oli nähnyt asiat siitä omasta vinkkelistään, vain hän oli tietoinen osasta ajattelemistaan ajatuksista, vain hän kantoi osaa muistoistaan. Ja sitten jos kuolee, niin sitten ne kaikki asiat katoavat. Kaikki sellaiset pienet ja tyhmät asiat. Vaikka sellaiset, että kun kukaan ei nähnyt, niin hän ulkona ollessaan heitteli matoisia omenia omalta pihalta naapurin pihalle. Tai että hänelle oli tärkeää, että kaakao tehtiin maitoon/veteen.

Tuo tuntuu pahimmalta. Ei vain muiden kuolemisessa, vaan omassakin kuolemisessa. Jos olen elämäni aikana tehnyt paljon sellaista, josta kukaan muu ei tiedä mitään, niin kun kuolen, niin sittenhän ne asiat ovat tavallaan "kadonneet". Jos en olisi kirjoittanut sitä ylös tai selittänyt siitä ihmisille, kukaan ei tietäisi tai huomaisi kuoltuani, että näppäimistössäni eniten kulunein kirjain on N. Ei kukaan tietäisi. Kukaan ei tietäisi eikä muistaisi, miksi minulla on yksi jäätelötikku teipattuna kattoon. Tuollaista pientä ja tyhmää, jolla ei ole väliä, mutta jolla suuremmassa mittakaavassa kuitenkin on.

Siis erimerkiksi kuin jokin ranta. Hiekkaranta koostuu hiekanjyvistä. Ei niistä yksikään ole mitenkään kauhean erityinen tai merkittävä tai välttämätön rannan olemassaololle, mutta jos yhtään niistä hiekanjyvistä ei olisi, niin ei olisi koko rantaakaan. Jotenkin itsekin menen välillä sekaisin siinä, mitä yritän milloinkin selittää. Mutta se on se tunne, joka tuntuu niin kauhealta, että asioita katoaa. Ja sitten on vielä sekin, että asioita jää tapahtumatta. Joskus oli joitain hulluja kysymyksiä jossain, että pitäisikö viiden kuuromykän lapsen äidin arbortoida kuudes lapsi ja sitten jos vastasi kyllä, niin pamautettiin tiskiin tieto, että silloin olisi abortoinut Beethovenin. Mitä jos tämä ihminen, joka nyt kuoli, olisikin ollut vaikka se, joka keksii parannuksen syöpään? Mitä jos sen takia, että tämä ihminen kuoli, jää nyt joku "hänelle tarkoitettu" ihminen ilman paria?

Kyllä minä ymmärrän, että kaikki kuolevat joskus ja hyväksyn sen, koska en muutakaan voi, mutta välillä tuntuu niin kauhealta, kun millään ei tunnu olevan väliä. Tavallaan on, mutta tavallaan ei. Ei ole väliä harjaatko hampaita tänään, koska ei kukaan sitä tiedä. Sitten kun olet kuollut, kukaan ei muista sinusta sitä, että olit se ihminen, joka ei harjannut hampaitaan 6.10.2009. Ja sitten kun kuluu tarpeeksi aikaa, niin kukaan ei edes muista nimeäsi. Se kaivetaan hyvässä tapauksessa esiin jostain sukuluettolosta tai ehkä joku lukemaan opetteleva lapsi lukee sen hautakivestä tai jotain sellaista. Ja sitten kun kuluu vielä enemmän aikaa, niin sitten kukaan ei enää muista, vaan kirkkokin alkaa tarkistaa jo maitaan ja miettiä, että kun tuon Amian haudalla ei ole pitkään aikaan käynyt ketään, niin saisi ottaa koko haudan pois ja haudata siihen joku uusi. Ja sitten on kadonnut, eikä kukaan tiedä, että on koskaan ollut edes olemassa. Tai vaikka tietäisikin, niin mitään väliä sillä ei ainakaan ole.

Turhauttaa. Hankalia asioita. Ja lisäksi mietin sitä, että miksi kaikkia ihmisiä muistetaan vasta sitten kun he ovat kuolleet? On hautajaiset ja kaikki hiljaisuudet ja sellaiset. Mitä se sitten enää hyödyttää muita ainakaan kuin niitä henkiin jääneitä? Olen aina silloin tällöin sanonut äidille, kun uutisissa tulee joitain ilmoituksia, että tämä ja tämä henkilö on kuollut, niin minä sitten valitan, että miksi sen pitää olla niin negatiivisesti. Ja varmaan kuollut olisi halunnut, että häntä muistettaisiin... Vaikka olisi halunnutkin, niin mitä se häntä enää jälkeenpäin liikuttaa? Eikö pitäisi ennemminkin uutisoida uutisissa että tämä ja tämä henkilö on vielä elossa? Eikö pitäisi pitää juhlia, joissa on puheita ja kakkua ja musiikkia, joita pidetään sen kunniaksi, että ihminen ei ole kuollut? Tyhmä ajatus ja käytännössä mahdoton, mutta minua tuskastuttaa hieman se, että jälkeenpäin surraan kauheasti ja vainajaa pitää kunnioittaa ja vainaja puetaan ja pestään ja haudataan puku päällä tuhannen euron arkussa matoiseen maahan kauheiden seremonioiden kera, vaikka tuskin se vainaja enää piittaa pätkän vertaa siitä, missä kunnossa on arkussa.

En osaa oikein muotoilla ajatuksiani tänään. Väsyttää.