En saanut harjoittelupaikkaa Oxford University Pressissä. Senhän ei pitäisi olla mikään yllätys, kun olikohan haussa kymmenen harjoittelijaa ja hakijoita ties kuinka paljon ympäri maailmaa. Mutta tietysti se harmittaa, eikä edes vähän, vaan ihan pirusti. Nyt pitäisi kai miettiä jotain muuta harjoittelupaikkaa, mutta kun ei mitenkään huvittaisi. Melkein vuoden mietin tuota OUP:n paikkaa ja kirjoitin CV:tä ja siihen liitettävää kirjettä yhteensä kolme viikkoa, hion sen mielestäni niin hyväksi kuin on mahdollista. Käytin jopa Oxfordin pilkkua (Oxford comma), niin miksi he eivät muka kutsuneet minua edes haastatteluun? Pitäisi kai yrittää ymmärtää ja olihan se kai liian kunnianhimoista ja eihän tämä välttämättä tarkoita että olisin ollut huono. Se vain tarkoittaa, että niin moni muu oli niin paljon parempi, että minua ei tarvinnut kutsua edes haastatteluun sen selvittämiseksi.

Minulla oli kuva mielessäni, miten menisin sinne. Pystyin näkemään sen. Olen jotenkin viime aikoina vasta tajunnut, että kun saan asiat käymään järkeen päässäni, pystyn kuvittelemaan sitä vaihtoehtoa seuraavan skenaarion selkeästi päässäni. Tämän pystyin näkemään. Ja nyt kun mietin muita harjoittelupaikkoja, niin en vain pysty, enkä edes halua pystyä. Minä halusin tuonne! Ja nyt pitää sitten tehdä vain se tyhmä teknisen kirjoittamisen hakemus loppuun ja hakea siihen ohjelmaan. Onhan sekin kiva ja sen puolen työllisyystilanne on hyvä, samoin palkka. Mutta kun mietin, että edes hain paikkaa Oxford University Pressissä, niin kaikki näyttää sen rinnalla harmaalta mössöltä. Varmaan päädyn johonkin suomalaiseen firmaan tekniseksi kirjoittajaksi tekemään käyttömanuaaleja joillekin reitittimille tai muuta. Eikä siinäkään mitään pahaa kai olisi. Mutta kun mietin, että joutuisin jäämään Suomeen, tavalliseen suomalaiseen firmaan kirjoittamaan jotain mitä joku insinööri käskee minun kirjoittaa, tuntuu että sisällä kuolee jotain.

Mutta en halua hakea harjoittelupaikkaa jostain hostellin respasta, koska miksi haluaisinkaan? Kuuntelen jo nyt työkseni valittavia ihmisiä ja joudun suhtautumaan ymmärryksellä kaikkia heitä kohtaan. Tänäänkin joku halusi alkaa opastamaan minua heti puhelun aluksi, että ei kello 18 jälkeen sanota enää "päivää" vaan silloin sanotaan "iltaa", ja sanoi sitten: "Sano: 'iltaa'". Ja sitten minä sanoin "iltaa". Mutta jotenkin toivoisin, että voisin tehdä työkseni välillä jotain muuta. Yksikin työkaveri joutui puhutteluun siitä, kun oli tokaissut jollekin soittajalle, joka aloittaa puhelunsa huutamalla "paska firma, paska firma, ootte kaikki paskoja, saatana, paska firma", että ei kiinnosta. Ei ollut kuulemma asiakaspalveluhenkinen suhtautuminen tähän huutoon. Minä yleensä vain kuuntelen jos tuollainen tulee, välillä mutetan puhelun ja huokaisen, sitten palaan taas linjalle sanomaan "mm", koska muuten se kiroilija linjan toisessa päässä raivostuu siitä että etkö nyt kuuntele mitä sanon. Olisihan se kiva, että joku pomopuolella olisi antanut jonkin keinon selviytyä tuollaisista tilanteista joutumatta menettämään kaikkea itsekunnioitusta, mutta se ei liene tässä työssä realiteetti.

Kesälomat julkistettiin vihdoinkin ja lomaani onkin enää vain kuukausi. Siihen mennessä pitää vain olla kaikki koulujutut hoidettu. Ei vaan jaksaisi. Koko kanditutkinnon saaminen tuntuu tässä vaiheessa vain jotenkin turhalta, kun brittien harjoittelupaikka oli ja meni. Humanistin kandipaperihan kelpaa Suomessa lähinnä takapuolen pyyhkimiseen ja sen jälkeen voikin mennä sitten Siwan kassalle muiden näpertelijöiden kanssa.

Opettelen muuten albanian alkeita, vaikka en ole opetellut vielä edes niitä kreikankurssin kirjaimia. Se on vähän niin kuin ranskaa. Paitsi että "joo" tarkoittaa albaniaksi "ei". Pitäisi yrittää palauttaa ranskaakin mieleensä. On taas sitten entistä enemmän kieliä, joita voi listata CV:hen, jota kukaan ei halua lukea. Pitäisi varmaan yrittää asennoitua taas paremmin, mutta en jaksaisi sitäkään. OUP oli sentään jokin selkeä tavoite, jonka ajatteleminen sai minut haluamaan pitämään itsestänikin parempaa huolta. Kun mietin asiaa ja pystyin näkemään itseni siellä Oxfordissa, olin vähän laihempi, paremmassa kunnossa ja vähemmän epävarma. Nyt tuntuu, että ihan sama. Elämä jatkuu ikuisessa silmukassa, päivästä toiseen jos ei samanlaisena, niin samankaltaisena.

Haluan jotain uutta, en vain samuutta.