Näin kuin näinkin eilen Nanin. Viimeistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, sillä hänellä alkaa koulu jo maanantaina. Oli kivaa ja hienoa kuitenkin nähdä ja jutella. Käytiin kävelylläkin, enkä väsynyt missään vaiheessa sellaiseen tuskafiilikseen asti kuin esimerkiksi viikkoa aikaisemmin Alfin kanssa siellä treffeillä.

Ja kun kävelimme yhtä tietä metsän läpi, näin mustikoita tien varressa! Tänään sitten aamulla pyöräilin sinne keräämään niitä. Siellä oli paljon puolukoita myös, joista osa oli jo kypsiä, joten keräsin hieman niitäkin. Kykin suunnilleen kolme tuntia siellä metsässä. Oli kuitenkin ihan siedettävää. Paitsi mustikat ovat kauhean rasittavia marjoja. Niitä on vain yksi siellä ja yksi tuolla, ja ne ovat lisäksi sellaisia, että kun astuu askeleen väärään suuntaan, niin sitten niitä ei enää näy. Ja sitten vaikka näkyisikin, niin se mustikka olisi takuuvarmasti kuitenkin sellaisessa kohdassa, jossa joku hirviöhämähäkki on kutonut kauhean verkon siihen ympärille.

Sain kuitenkin jonkin verran kasaan. Pelästyinkin ties miten monta kertaa, kun jostain puusta putosi aina välillä joku käpy ja siitä kuului sellainen rusahdus, että olin varma, että nyt siellä on joku karhu, joka syö minut. Tai kun keräsin mustikoita jonkun kivenkolon vierestä, ajattelin, että taatusti sieltä hyökkäisi käärme käteni kimppuun. Mutta kauheasti ötököitä, siinä mielessä oli kauhean raskasta. Mutta tuli silti ihan hyvä mieli, kun sain kerättyä edes jotain.

Nanin kanssa juteltiin myös Alfista. Nanin mielipide Alfista alkaa pikkuhiljaa muuttua. Ei Nan koskaan sano, että mitä minun pitäisi tehdä, mutta hän saattaa kuitenkin nostaa esille erilaisia pointteja. Hän oli esimerkiksi huolissaan siitä, että Alf ei olisi minulle kauhean hyvää seuraa. Ja kun juteltiin Alfista, niin minulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että nyt minä haluan olla Alfin kanssa enää vain kaveri, minä haluan jättää hänet. Mutta toisaalta en halua, koska minua pelottaa. Jos en saakaan ketään muuta? Jos yhtäkkiä tunteeni heräävätkin sitten jälkeenpäin? Mitä jos se sattuu ihan kauheasti Alfiin? Miten minä voisin sanoa hänelle, että en halua enää seurustella hänen kanssaan? Niillä viime "treffeillä" hän otti minusta kännykällään kuvankin ja sanoi myöhemmin, että hänellä on se taustakuvanaan. Ja hän yrittää, hän ihan oikeasti yrittää. Ja sitten minä vain palkitsisin sen kaiken sillä, että sanoisin, että ei riitä, et riitä, ollaan vain kavereita.

Mutta olen huomannut, että minussa on alkanut tapahtua muutoksia. Kun näen ihmisiä, jotka suutelevat, jos luen ihmisistä jotka suutelevat, tai jos vaikka The Sims 2 pelissä jotkut kaksi simiä kuhertelevat, niin minulle tulee siitä ihan oikeasti fyysisesti paha olo. Sellainen ällööntynyt ja epämukava muutenkin. Minulle tulee niin surullinen olo, kun mietin sitä, että aikaisemmin sellaiset tietyt kosketukset ja niiden ajattelukin on tuntunut niin kivalta ja kiehtovalta, mutta nyt kun mietin vaikka sitä, että pitäisin jotain poikaa - ketä tahansa - kädestä kiinni, minulle tulee kyyneleet silmiin ja vatsassa tuntuu olevan jokin raskas paino. Kuinka sellainen hellä hyväily voi tuntua niin käsittämättömän pahalta?

Ja Alfin kanssa ei synkkaa, hän ei inspiroi minua, hän ei herätä minussa mitään sellaisia tunteita, jotka saisivat minut ajattelemaan, että pakko kertoa, pakko kirjoittaa, pakko piirtää, pakko soittaa, pakko tehdä jotain musiikkikuvasarjoja. Pikemminkin tuntuu siltä, että mitä enemmän olen Alfin seurassa, sitä enemmän tuo luova puoli minussa kuolee.

Me menemme Nanin kanssa Uuteen Seelantiin. Ei nyt, eikä lähiaikoina, mutta joskus luultavasti. Puhuttiin matkustamisesta, koska Nan kertoi, miten Tao on armeijassa muuttunut ja kiinnostunut myös matkustamisesta. Joten hän ja Nan lähtevät ensi kesänä interreilille. Mutta Nan sanoi, että Tao on niin epäluuloinen matkustamisen suhteen, että ei suostu menemään kuin tiettyihin maihin. Eikä missään tapauksessa Euroopan ulkopuolelle. Ja Nan sitten sanoi, että hän ja minä mennään sitten yhdessä sinne Uuteen Seelantiin, kun minulla ei ole muuta matkakumppania, eikä Tao ikimaailmassa suostuisi lähtemään niin kauas. Tuntui todella hyvältä. Olisin halunnut jo pitkään pyytää Nania jollekin yhteiselle matkalle, mutta en ole kehdannut. Hänellä on paljon muita, joiden kanssa matkustella. Ja sitten minä olisin niin tyrkky ja säälittävä ja epäitsenäinen, kun minulla ei olisi ketään muutakaan matkaseuraksi, enkä kuitenkaan olisi niin kauhean innostunut siitäkään, että lähtisin yksin.

Nanin näkeminen saa minut sitten aina niin hyvälle tuulelle. Tai ei ehkä hyvälle, mutta sillä lailla kestävämmälle tuulelle. Silloin tuntuu siltä, että ehkä elämästä voisi vielä tullakin jotain. Ja Nan kutsui minut jo kylään sinne hänen Tampereen kämppäänsä. Tuntuu jotenkin hienolta ajatella, että vaikka hän muuttaakin pois, niin minulla on sitten kuitenkin jotain "tekemistä" syksyllä ja talvellakin, kun kerran minulla on niin hyvä kaveri, että menen katsomaan häntä, vaikka hän ei asukaan enää alle kilometrin päässä. Ja minä tietysti yritän sovittaa kaikki Nan-tapaamiset sillä lailla, että Tao on silloin armeijassa, eikä lomilla, jotta Nan saisi viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Eikä se tunnu minusta mitenkään pahalta, eikä tunnu pahalta, jos Nan selittää, miten hän ja Tao menevät interreilaamaan (Nan itse asiassa kysyikin, että tuntuuko se minusta kauhean ärsyttävältä), sillä minusta on hienoa, että heillä menee hyvin. Ja ymmärrän kyllä, että minun ja Nanin välinen suhde on erilainen kuin hänen ja Taon, enkä koe, että jos he tekevät jotain yhdessä, se olisi minulta jotenkin pois. No hyvä on, ehkä vähän, mutta osaan kuitenkin olla onnellinen Nanin puolesta.

Enkä tiedä, mitä Alfin kanssa pitäisi tehdä. Hän ei tunnu koskaan edes ajattelevan, että tämä ei nyt suju, parempi erota, vaan hänestä kaikki menee ilmeisesti täydellisesti ja hän lähettelee tekstiviestejä, joissa on sydänhymiö ja kaikkea. Ja minua sen sijaan uuvuttaa pelkästään ajatus siitä, että menisin meseen juttelemaan hänen kanssaan. Se on velvollisuus, joka täytyy suorittaa, vaikka ei välttämättä haluaisikaan. Enkä minä halua tehdä häntä surulliseksi. Hän on vain niin innostunut tästä seurustelujutusta, että minusta tuntuu, että hänelle olisi aika kova pala, jos yhtäkkiä laittaisin poikki. Ja se on jotenkin ärsyttävää myös, sillä minusta ihmissuhteiden tulisi olla oikeita ihmissuhteita, eikä sellaista, että toinen vain haluaa tyttöystävän, mutta sillä ei ole väliä, miten sovitaan yhteen, kunhan vain tehdään niitä asioita mitä seurustelevat ihmiset tekevät.

Mutta nyt on viikonloppu aikaa levätä, pelata the Sims 2:sta, katsoa tv:tä ja leikkiä rottien kanssa. Ja rotat tykkäävät muuten puolukoista. Ja kehäkukista. Hassut pallerot.