Tämä kirjoitus tulee luultavasti olemaan kaikkein epäselvimpiä kirjoituksia, joita olen tähän blogiin koskaan kirjoittanut. Eli hyvin sekava. Ja pääasiassa siitä syystä, että nyt en tunne oloani mitenkään erityisen selkeäksi enkä sitä paitsi voisikaan selittää näitä asioita selvästi, enkä haluaisi, vaikka voisinkin.

Enkä minä tiedä edes mitä minun pitäisi kirjoittaa. Olen aika lailla poissa tolaltani, mutta en ole ihan varma miksi. Tai tiedän ainakin osaksi. Olen huomannut sen ennenkin. Minä luulen pitäväni asioita esillä ja säilyttävän asioita, jotka muistuttavat siitä, jotta en pystyisi unohtamaan niitä. Kuitenkin oikeasti minä hautaan ne. Minulla on joku teksti tietokoneella, kuva seinällä, tavara laatikossa tai merkintä kalenterissa, jotta en vain mitenkään unohtaisi niitä kipeitä asioita. Silti ne on haudattu samalla jonnekin kauhean kauas.

Se on suhteellisen helppo kirjoittaa asioita ja muistella niitä. Ei se siltä tunnu kylläkään. Se tuntuu siltä, että mikään ei voisi sattua enää yhtään enempää, eikä sitä pidä edes vaihtoehtona. Se asia sattuu aluksi ja ajattelin, että jos sen pitää esillä, niin sitten se sattuu aina saman verran. Sitten jos tulisi vastaava tilanne, se ei sattuisi enää niin paljon, koska siihen olisi tottunut.

Se oli joskus syksyllä, kun meillä oli jokavuotinen terkkarin tarkastus. Silloin minä otin sitten sen kauhean riskin, koska halusin parantua. Sanoin terkkarille, että minä pelkäsin olevani jotenkin masentunut ja että minun oli vaikea nukkua, koska en voinut olla ajattelematta kaikkia ikäviä asioita. Olin suunnitellut ne sanat etukäteen, mutta niiden sanominen oli silti niin vaikeaa. Sitten kun se terkkari kyseli kaikenlaista, niin minä aloin vain itkeä. Kun minun piti sanoa vain isästänikin, että hän löi minua, niin vaikka olen jauhanut siitä kauan ties miten moneen paikkaan ja puinut sitä mielessäni monta vuotta joka päivä, se oli silti jotenkin ylivoimaista. Ja kun minun piti kertoa siitä, että ihmiset kiusasivat minua ala-asteella ja yläasteella, niin en saanut edes sanottua niitä kaikkia suunnittelemiani sanoja, koska en pystynyt kuin itkemään.

Sama tapahtui sitten sillä koulupsykologilla, jolle terveydenhoitaja minut lähetti. Kun minä sitten suutuin hänelle siitä, että hän ei aikonut ottaa minun mielipidettäni huomioon siinä kerrotaanko vanhemmilleni vai ei, yritin hampaitani kiristellen selittää sen, millaista se oli ollut ala-asteella, kun minut kiikutettiin kerran viikossa psykologille, enkä toiminut niin kuin ihmiset olisivat halunneet. Vaikka olin raivoissani sille naiselle, en silti pystynyt sanomaan edes noita asioita itkemättä. Pelkällä tahdonvoimalla sain sanottua "se oli silloin -" ennen kuin purskahdin itkuun. Yritin aloittaa monta kertaa, mutta minä en saanut sanottua mitään sanaa siihen, kun itku vei ne kaikki sanat.

Kaikki mikä satuttaa minua, on jotain, mihin olen tottunut. Olen tottunut ottamaan haukkuja ja ilkeyksiä vastaan silmää räpäyttämättä. Kun isänikin löi minua, en itkenyt koskaan. En huutanut. Pidin kasvoni vain peruslukemilla ja otin kaiken vastaan. Sitten saatoin mahdollisesti sanoa jotain v-mäisesti takaisin sellaisella ylirauhallisella äänellä ja naurahtaakin ehkä pilkallisesti. Olen varmaan katsonut liikaa pahiksia telkkarista. Tai ehkä se oma käytökseni on juuri syy siihen, että pystyn samaistumaan pahiksiin niin hyvin.

Minä en usko, että ihminen ei voisi olla "vain paha". Sen sijaan uskon jotenkin nurinkurisesti, että ne, jotka vaikuttavat pahoilta eivät oikeasti ole niitä "vain pahoja" ihmisiä. Niiden ihmisten joukossa, jotka esitetään hyvinä, on minun mielesäni enemmän niitä "vain pahoja" ihmisiä.

Olen juuri lukenut taas Harry Potter ja Feeniksin Kilta -kirjaa uudestaan. Sekin on tuonut oman vivahteensa näille ajatuksilleni. Minä pystyn samaistumaan Kalkarokseen ja Draco Malfoyhyn oikeastaan paljon paremmin kuin Harry Potteriin. Etenkin viidennestä kirjasta eteenpäin. Harry hermostuu ja raivoaa, mitä minä en koskaan tee. Jos minua suututtaa, pidän kasvoni peruslukemilla ja saatan sanoa jotain ilkeää. Pidän yllä sitä, että minua ei voi satuttaa eikä minua voi suututtaa, koska se tarkoittaisi, että välitän jostain. Sitten itken vaikka vessassa tai jotain, mutta en reagoi kenenkään toisen ihmisen nähden.

Se, että itse käyttäydyn joissain tilanteissa samalla tavoin kuin pahis kirjassa tai elokuvassa, saa minut uskomaan vakaasti, että niilläkin pahiksilla on se toinen puoli, joka minullakin on. Ja kun jostain ihmisestä sanotaan, että hän on "paha", niin se on enemmistön tekemä määritelmä. Ja kun tarpeeksi moni on sitä mieltä, siitä tulee "fakta", vaikka se ei sitä olisikaan. En usko, että kukaan tervejärkinen ihminen ajattelee olevansa paha, vaikka muut niin ajattelisivatkin. Minä olen ajatellut tätä jo historiantunneillakin, kun puhuttiin Hitleristä. En tietenkään mitenkään ole sitä mieltä, että Hitler teki väärin, mutta silti minusta tuntuu inhottavalta se, että "voittajat kirjoittavat historian", kuten sanotaan. Mussolini tappoi ihmisiä myös (ei tosin niin paljon) ja Stalin tappoi omia kansalaisiaan, mutta Hitleristä on tehty suurin "vain paha" ihminen.

Minä pyrin muodostamaan kaikki mielipiteeni sen mukaan, mikä on minun mielestäni oikein ja mikä väärin. Yritän tarkastella asiaa itse omin silmin sen sijaan, että nojautuisin siihen, mitä muut sanovat. Se aiheuttaa joskus sen, että jokin mielipiteeni tai näkemykseni eroaa siitä yleisestä mielipiteestä/näkemyksestä. En minä tiedä, koska tuo piirre on tullut minuun, vai onko se ollut minussa aina, mutta se on jotain, mistä en edes halua päästä eroon. Minusta on kivaa raivata kokonaan oma polku itselleni, ei vain kulkea sitä viitoitettua tietä, jota kaikki muutkin.

Nan sanoo, että tuo piirre on yksi minun hallitsevista piirteistäni. Hän sanoo, että hän on nähnyt vain kaksi ihmistä, jolla on se piirre, että asiat päätetään itse ja mennään sitten sen mukaan, vaikka kaikki muut tekisivät jotain ihan muuta. Toinen olen minä ja toinen on NN.

Minä en ole varma, olenko samaa mieltä hänen kanssaan. Okei, tuo piirre ei ole yleensä kovinkaan piilossa, mutta en nyt sanoisi sitä mitenkään hyperhallitsevaksi. Enkä ole varma siitäkään, että NN olisi sen suhteen kuten minä. Se kyllä pisti silmään heti aluksi, että hän oli erilainen kuin kukaan muu, jonka olin tavannut aikaisemmin, mutta... Ajatus katkesi. Minun piti sanoa jotain tuohon, mutta jotenkin minä unohdin, mitä se oli, enkä saa sitä enää mieleeni. No, joskus kuitenkin tuntuu siltä, että minä olen erilaisempi kuin NN, mutta joskus taas tuntuu siltä, että asia on toisin päin.

Pitää varmaan yrittää taas lakata ajattelemasta NN:ää, kun kerran kesäloma alkaa ihan pian. Ei pitäisi ajatella sitäkään. Se tekee minut vain kauhean surulliseksi. Minä en kyllä käsitä, miten minä selviän koko kesäloman näkemättä NN:ää kertaakaan. Viime kesä oli okei, koska silloin en pitänyt hänestä vielä niin paljon, koska olin koko vuoden hokenut itselleni, että en minä voi pitää hänestä, koska C pitää hänestä ja sitten oli Tiedät-kai-kuka ja SK... Nyt sitten vasta joulun tienoilla myönsin itsellenikin, että minä pidän hänestä ihan oikeasti. Kesäloma tulee olemaan tuskaa. No, yritetään kuitenkin ajatella positiivisesti. Se toimi viime kesänäkin. Pakotin itseni ulos ja liikkeelle, ja tein kaikenlaista, mitä en ollut ajatellut ja en tuntenut oloani niin kauhean yksinäiseksi.

Minulla ei taas ole aavistustakaan, miten tämä aihe liukui tähän, mutta kai se on vain hyvä. En tunne oloani enää niin tuskaiseksi kuin aloittaessani kirjoittamista tunti sitten. Silloin halusin vain itkeä ja olin ahdistunut ja tuskastunut ja vihasin kaikkia ihmisiä, mutta nyt olo on parempi. En edes muista, mitä minun piti kirjoittaa, mutta ei sillä ole enää väliä.