Soittotunnilla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Soitonopettaja: "Ja nää menuetit oli sellasia, joita soitettiin niinku taustamusiikkina silloin barokin aikaan. Jengi veti fasaania ja sianpäitä ja mitä ne nyt sillon söikään, ja sitten ne toiset veivas tätä musaa."

 

***

 

Matikantunnilla

 

Neiti KK: "No joko mennään kotiin?" (15 minuuttia kaksoistuntia jäljellä)

Matikanopettaja: "No ei tietenkään."

Neiti KK: "No kun pakko mennä nyt, koska jos me viivytellään, niin sitten tulee ihan kaatosade taas. Se on jo ihan melkein täällä, mutta jos sä päästät meidät nyt, niin kaikki pääsee kuivina kotiin."

Matikanopettaja: "Ei se mitään, vaikka satais, mä oon autolla."

 

-Myöhemmin-

 

Matikanopettaja: *avaa säleverhot: Aurinko paistaa ihan pilvettömältä taivaalta* "Jaa siis miten tuolla sataa kohta?"

Neiti KK: "No siinä se just onkin, se rankkasade on tulossa ihan pian, joten pakko mennä äkkiä!"

 

***

 

Soitonopettajani käytti taas noita hauskoja vertauksia. Muuta hauskaa soittotunnissa ei sitten ollutkaan, kun minä jotenkin unohdin, miten yksi biisi menee, vaikka olen soittanut sitä jo ties miten kauan. Minä vain unohdin ja sitten vaikka seurasin nuoteista, niin se meni ihan vikaan ja olin ihan ulalla. Ja sitten päästiin menuettiin, joka meni paremmin, mutta opettajan mukaan liian hengettömästi. Hän sanoi, että Haydnin menuetit ovat hänen suosikkimusiikkiaan, koska niissä on sen näennäisen yksinkertaisuuden lisäksi sitä paljon syvempääkin sisältöä, ja hän sanoi sitten, että vaikka minä en löytäisikään sitä, niin voisin ainakin soittaessani ajatella "joo, siis toi sanoi, että tää on sen suosikkimusaa, yritetään soittaa hienosti". Jee.

 

( http://www.amazon.com/gp/music/wma-pop-up/B000058UTT001012/103-9852769-1544622 Tässä se sonatiinin menuetti –osa. Joo, soitan oikein elämäni ensimmäistä sonaattia, kun olen tähän asti soittanut pelkkiä sonatiineja, jotenkin tosi siistiä. Ja sitä ei kuulu soittaa oikeasti noin nopeasti. Yritin sitä, mutta opettajani pudisti päätään ja sanoi, että ei menuettia noin kuulu soittaa, vaan paljon hitaammin. Että saatte jotain kuvaa, miten törkeän yksinkertainen se on. Paitsi että opettajani sanoi, että voisin lisätä pitemmän trillin tuohon alun yksinkertaiseen trilliin, joten se kuulostaa siitä kohtaa hieman siistimmältä.)

 

Huomenna on lennokkikilpailu röörissä. Siis siellä putkikäytävässä meidän lukion yläkerrassa. Röörijengi on päättänyt, että hei, he pitävätkin lennokkikilpailun, joten he laittoivat siitä ilmoituksia ympäri koulua (myös opettajat saavat osallistua). Pisteitä saa lentomatkasta, -tyylistä ja lennokin ulkonäöstä. Lennokki täytyy taitella tuomariston silmien edessä ja tuomariston antamasta paperista. Tuomaristona toimii siis röörijengi (jotenkin tuntuu, että he vetävät kotiinpäin) ja luvassa on yllätyspalkinnot (suhtautukaamme siis suurella epäilyksellä). Varmaan pakko mennä katsomaan. Osallistua en kai aio, koska olen käsittämättömän huono lennokeissa, mutta ihan uteliaisuudesta...

 

Ja nyt olen miettinyt lisää sitä eilen deletoimaani asiaa, eli sitä, miten suhtaudun NN:ään. Ainakin tajusin vihdoin täysin, mitä Nan tarkoitti sillä kommentillaan. Minä nimittäin eilen sanoin Nanille puoliheittona, että ei se mitään, vaikka NN onkin poissa: hänen pikkuveljensä on aivan sopivaa korvaavaa toimintaa minulle. Nan sitten vain naurahti ja sanoi, että kunhan vain hän ei huomaa mitään. En tajunnut sitä vielä silloin, mutta kun ajattelin sitä jälkeenpäin, niin se Nanin viimeviikkoinen lausahdus aukeni minulle paremmin.

 

Minä en periaatteessa puhu Nanille kovin paljon NN:stä, joten en tietenkään ole maininnut hänelle, että yritän pitää NN:stä nykyisin hieman avoimemmin, jotta hän tajuaisi minun pitävän hänestä. Ja sitten kun Nan sanoi viime viikolla siitä, että hän luulee, että NN arvelee jotain... Hän luultavasti ajatteli, että minun tarkoitukseni on vain olla salaa ihastunut NN:ään ja että hänen pitää varoittaa minua, että olen paljastunut (ja että minun pitäisi paeta niin nopeasti kuin mahdollista?). Lisäksi kun vielä sanoin, että en ollut huomannut mitään sellaista, mitä Nan, niin varmaan hän sai siitä kuvan, että minä en ole tietoisesti muuttanut käytöstäni mitenkään.

 

Pahus. Pitää varmaan yrittää selittää tuo asia Nanille jotenkin. Mitenköhän? Ei aavistustakaan. Ääh...

 

Ja olen taas niin kuin tuuliviiri NN:n suhteen. Ensin minä olin ihan umpi-ihastunut häneen ja halusin hänen tietävän, että minä pidän hänestä. Sitten hän ärsytti minua ihan täydellisesti. Nyt minä sitten taas pelkään häntä hieman.

 

Huomasin tuon pelko-jutun tänään, kun meillä oli yhteiskuntaoppia, mutta opettaja ei ollut tullut, niin porukka hengaili siinä luokan edustalla. NN tuli sitten jengeineen minun lähelleni ja kun NN oli siinä alle kolmen metrin päässä yli viisi minuuttia, minä tunsin oloni kauhean pelokkaaksi. En ahdistuneeksi, mutta pelokkaaksi. Minä en ole katsonut häntä silmiin kertaakaan tämän uuden lukuvuoden aikana. Se on aika poikkeuksellista, koska katson ihmisiä hyvin usein silmiin, ihan sellaisia randomejakin luokkalaisiani.

 

Ja nyt sitten, kun hän oli siinä jenginsä kanssa, kasvot minuun päin, niin minä katsoin täsmälleen kaikkialle muualle paitsi hänen kasvoihinsa. Kaikki jengiläisten kasvot (tai takaraivot) tuli vilkaistua, mutta häntä ei. Silloin tuntui maailman pelottavimmalta asialta, että hän katsoisi minua juuri silloin kun minä katson häntä. Joten periaatteessa olen kaikesta huolimatta onnistunut luomaan sen "mitä ihmettä tuo oikeen meinaa?!?" –reaktion. Toisaalta viestitän olemuksellani, että pidän hänestä. Toisaalta en katso häntä kasvoihin, jos on olemassa mahdollisuus, että hän katsoisi takaisin.

 

Joten minä tunnen oloni jokseenkin epämukavaksi. Ja sellaiseksi: "Minä en saisi koskaan pitää kenestäkään, koska vaikka tämä pitäisikin minusta takaisin, minä en osaisi suhtautua siihen. Kaikkien kannalta olisi vain parempi, jos kovettaisin itseni ja lakkaisin tuntemasta yhtään mitään." Joo. Ja kun minä joskus vilkaisen häntä salaa, niin minä en vain voi olla ajattelematta, että me olemme ihan eri planeetoilta. Minä en ikinä osaisi sanoa hänelle mitään järkevää enkä ylipäänsä edes olla hänen seurassaan. Se olisi ihan loogista, mutta tämä pätee vain häneen. Ei hänen jengiinsä, eikä kehenkään muuhunkaan koko lukiossa tai lukion ulkopuolellakaan. Vain häneen. Muiden suhteen ajattelen "minä voisin tulla ihan hyvin toimeen tuon kanssa, jos olisin hänen kanssaan joissain tekemisissä". Mutta NN saa minut ajattelemaan, että minusta tulisi yhtäkkiä sellainen pelokas ja ujo hiljainen kilttityttö, eikä sellainen erilainen ja yksinäinen kummajainen. Ja se on siis huono asia.

 

Toisaalta olen nykyisin kauhean paljon itsevarmempi koulussa, mutta NN sekoittaa minun pääni. Se ei ole mitenkään loogista, koska hän ei sekoita sitä aina edes samalla tavalla, vaan ihan summittaisesti. Toisinaan hän saa minut tuntemaan vähemmän yksinäiseksi, toisinaan enemmän. Joskus hän saa minun oloni itsevarmemmaksi ja onnellisemmaksi, joskus taas pelokkaaksi ja surulliseksi. Se on ihan järjetöntä.

 

Tuntuu vain vähemmän kauhealta, että sanoisin hänelle sivumennen jotain kuin että katsoisin häntä silmiin. Minä pelkään selkeästi hänen silmiään. Hmph. Ja minä kun tykkään silmistä. En omistani, mutta muiden. Enkä minä edes tiedä, miksi pelkään hänen silmiään, hänellä on tosi kauniit silmät. Kai sitten ajattelen, että hän näkisi minun silmistäni enemmän kuin haluan hänen näkevän. Tai ehkä pelkään sitä, mitä minä näkisin hänen silmissään. En tiedä.

 

Flunssa alkaa ehkä hieman hellittää. Ääni on ihan raakkumista, mutta ei niin paha, mitä se on joskus ollut. Ja minun uusi itsevarmuuteni on parantanut tilannetta, koska minä en enää yritä olla tyystin puhumatta sillä raakkumisäänellä, jos se vain suinkin onnistuu. Puhun suunnilleen normaalin määrän, ehkä hieman vähemmän, koska puhuminen on fyysisesti hieman hankalampaa, mitä ihan terveenä.

 

Lisäksi voisi kai myös mainita, että ruokahaluni on palannut. En tiedä, minne se katosi silloin, mutta nyt se on saanut ilmeisesti lomailusta tarpeekseen ja palasi toissapäivänä. Tosi täsmällistä, mutta niin se oli. Yhtäkkiä minä vain ajattelin, että vitsit, minulla on nälkä, huvittaisi syödä jotain. Hyvä puoli on se, että minun ei tarvitse enää ihmetellä sitä ruokahaluttomuutta, huono puoli on se, että olen tässä näiden parin päivän aikana siirtynyt -7 kilosta (*käy punnitsemassa itsensä*) -4 kiloon. Ei mitenkään epänormaalia minulle, siis monen kilon heittely viikon sisällä, mutta jotenkin inhottaa. Olin jo melkein saavuttamassa alipainon rajan, joka sijaitsee -8,5 kilossa. Se oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Hmph.

 

Vielä pitäisi kirjoittaa äidinkielen essee loppuun, se pitää palauttaa huomenna. No jaa, sitä tarvitsee vain enää sivullisen, niin ehtisin periaatteessa kirjoittaa sen loppuun koulussa aamulla, mutta otsikko pitää keksiä. Minä olen kauhean huono otsikoissa. Kiinnostaa kuitenkin kauheasti nähdä, miten tämä uusi sijainen arvostelee sen minun esseeni. Edellinen sijainen (varsinainen opettaja äitiyslomalla) arvosteli minut sekä esseiden että tekstitaitovastausten osalta L:n arvoiseksi kirjoittajaksi, mutta nyt sitten hermostuttaa, että mitä jos hänellä olikin kauhean löysä systeemi, enkä varsinaisissa kirjoituksissa yltäisikään kuin E:hen tai alle. Ei tämänkään opettajan arvostelu tietenkään mitään vielä todista, mutta jos saan arvosanaksi vähintään yhdeksikön, niin ainakin se hieman huojentaisi.

 

Ja pitää vielä kokeilla ihan varmuuden vuoksi paria lennokkimallia. Jos vaikka sattuisin keksimään jonkun hienon lennokin, joka toimii, joten voisin osallistua lennokkikisaan ja näpäyttää Jumpulaa taas jostain (Jumpula on röörijengissä ja ilmiselvästi lennokkikilpailun takana).