Päivän keskustelu

Amia: *huomasi illalla, että äiti oli yrittänyt soittaa ja laittanut vielä viestin, että pitää soittaa tai laittaa tekstiviesti, kun avaa kännykän, joten laittaa viestin, että kännykkä on nyt äänellä*
Äiti: *soittaa heti*
Amia: *vastaa*
Äiti: ”Ootko sä kunnossa?!”
Amia: ”Öö... Joo?”
Äiti: ”Mä jo luulin, että jotain on sattunu, ku sä et vastannu ja mä en oo pystyny nukkumaan koko yönä!”
Amia: ”...Jaa. Mut en mää voinu pitää kännykkää äänellä siellä yliopiston luennoilla, enkä mä sen jälkeen tajunnu kattoo ennen ku illalla, enkä viittiny enää niin myöhään laittaa mitään.”
Äiti: ”Mutta kaikki on hyvin?”
Amia: ”Joo.”
Äiti: ”No ei mulla muuta.”

***

Elämäni toinen päivä yliopistolla. Krääh. Heräsin taas vasta äsken iltapäivästä asti melkein katkoitta jatkuneilta nokosilta. Olen ihan umpiväsynyt, yliopistollakin täytyy tehdä töitä sen eteen että pysyisin hengissä.

En vieläkään tykkää yliopistosta. En tykkää siitä, että meidät on tungettu sattumanvaraisiin tuutoriryhmiin ja nyt odotetaan, että kaikki sen ryhmän jäsenet tulevat tosi hyviksi ystäviksi ja tekevät kaiken yhdessä. Okei, hieman kärjistettyä, mutta kuitenkin melkein noin. Eilen en mennyt avajaisjuhlaan, enkä tänään osallistunut kaupunkisuunnistukseen, joten ryhmäläiseni mitä todennäköisesti jo ajattelevat, että minä olen jotain hyvin epämiellyttävää, kun en halua osallistua ryhmäjuttuihin. Ei sillä, minä en vain halua yhtään tipan tippaa mennä, mutta jotenkin minua vaivaa se aivan hirveästi. Eilenkin toivoin, että joku kysyisi minulta, miksen ollut avajaisjuhlassa, jotta olisin voinut selittää asian niin perustellusti, että ne ihmiset eivät epäpitäisi minusta.

Skippasin lounaan tänään. Taas. Vähän pelkään, että siitä tulee taas joku tapa, josta on vaikea päästä irti. En syönyt eilen mitään sen yliopistollisen salaatin lisäksi. Tänään en syönyt yliopistolla mitään, kotona yritin saada jotain alas, mutta melko huonolla menestyksellä. En vain pysty syömään. Ja se tuntuu kiehtovalta ja mitä vähemmän syön, sitä paremmalta minusta tuntuu. Sitä kauniimmalta ja hallitsevammalta.

Jos vertaa tuota syömättömyyttä ja yliliikkumista yhdessä, on jotenkin outoa, miten se on niin helppoa, kun taas sitten joku terveellinen ja säännöllinen syömis- ja liikkumisrytmi on sen sijaan niin tuskallista ja vastoinmielistä. Voin silpoa itseäni, lakata syömästä ja liikkua itseni puolikuoliaaksi, ja se tuntuu vain hyvältä ja käy luonnollisesti, mutta mikään terve ei.

Enkä minä kylläkään jätä käymättä syömässä yliopistolla sen takia, ettäkö en haluaisi syödä, vaan siksi, että se hermostuttaa minua. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa syödä. Ruokatila näyttää niin pieneltä, että minua ahdistaa ajatus, että jos en löydäkään paikkaa itselleni. Ja mitä jos saan ahdistuskohtauksen kesken syömisen? Joten koska syöminen on noin vaikea tilanne, niin koska se ei ole minulle mikään välttämättömyys, jätän sen väliin. On minulla yliopistolla hieman nälkä, mutta ei niin nälkä, että syöminen painaisi vaakakupissa enemmän kuin ahdistuksen välttäminen.

Ja siitä sitten tulee kierre. Kun ei syö yliopistolla mitään ja pääsee kotiin vasta joskus neljältä, niin ei sitten oikeastaan olekaan enää nälkä. Ja sitten kun ei syö, niin kun lopulta jonain päivänä yrittää syödä, se ei enää onnistukaan, vaan jo ensimmäisen suupalan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi syönyt jo monta kokonaista ateriaa. Ja kuten sanoin, sekin haittaa, että toisaalta tuo syömättömyys tuntuu henkisesti niin hyvältä. Kun joku tuntuu niin hyvältä ja nykyään ainoana asiana koko maailmassa saa minut tuntemaan itseni edes jotenkin kauniiksi.

Tuo on se koukkukohta. Se saa olon tuntumaan kauniilta, mutta ehtona on se, että syö vähän, jos lainkaan. Mitä vähemmän syö, sitä tietoisemmalta tuntuu se ajatus itsensä hallinnasta edes sen suhteen ja sitten ajatus siitä, että tulee sellaiseksi laihaksi ja kauniiksi kuin joku malli. Siitä tulee oma maailma, joka tuntuu edes joltain, verrattuna siihen, että yliopistolla kävelee yksin pitkin käytäviä, eikä tunne yksiäkään kasvoja, eikä ole ketään jolle jutella.

Se tuntuu niin pahalta ja niin vaikealta. Olla yksin. Pitäisi yrittää, pitäisi tehdä ja pitäisi jatkaa yrittämistä yrittämisen jälkeenkin. Mutta minä olen vain niin väsynyt yrittämiseen. Minkä takia kaiken täytyy aina olla niin vaikeaa? Olen jatkuvasti niin väsynyt ja kaikki yliopiston ihmiset tuntuvat pelkiltä haasteilta. Aina kun joku tuutoriryhmäläisistäkin kävelee vastaan, tulee paha olo, kun täytyy pakottaa itsensä miettimään, pitäisikö sanoa hei vai ei. Ja jos sanoo/ei sano, niin sitten mitä ikinä tekikään, tuntuu vain väärältä ratkaisulta.

Mutta joku voisi pitää ehkä edes jotenkin positiivisena merkkinä sitä, että en ole täydellisen välinpitämätön tuutoriryhmäläisteni suhteen. Välitän siitä, mitä he ajattelevat minusta. Minä myös häpeän sitä, että en mene syömään. Tänäänkin kävelin tuutoriryhmätapaamisen jälkeen sen pitkän matkan sateessa toisesta rakennuksesta rakennukseen, jossa yliopiston ruokala on. Sen jälkeen olin kuin menevinäni syömään. Harkitsin menemistä, luin ruokalistan ja katsoin sisään. Sitten se näytti niin täydeltä, että lähdin takaisin sinne toiselle rakennukselle. Satoi edelleen ja minulla oli sateenvarjo. Sitten näin, että meidän tuutori tulee vastaan. Kallistin sateenvarjoa niin, että piilouduin mahdollisimman hyvin sen taakse. En tiedä tunnistiko hän minua, mutta toivon että ei.

Tänään on 3.9. Muistan, miten vuosi sitten tämä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Täsmälleen vuosi sitten minä ensimmäistä kertaa elämässäni todella rakastuin johonkuhun. Sen miettimisestä tulee paha mieli. Silloin tuntui sentään turvalliselta. Minulla oli Nankin. Ja ympärilläni oli tuttuja ihmisiä, jotka ymmärsivät jo, millainen minä olen. Ja NN. Minun ei tarvinnut olla syömättä, koska saatoin mennä syömään Nanin kanssa ja se oli aina hauskaa. Ja NN sai minut tuntemaan oloni erityiseksi. Nyt minulla ei ole mitään niistä. Ihmiset eivät tiedä minusta mitään tai ajattelevat minusta pahasti, eikä yhtään mikään saa minua enää tuntemaan oloani onnelliseksi tai erityiseksi.

Ja minusta tuntuu niin pahalta kirjoittaakin yhtään mistään, koska tiedän, että kyllä kaikki muut nämä asiat osaavat. Niissä ei ole heille mitään vaikeaa ja koska minä en niihin kykene, niin sitten kaikki lukijanikin ajattelevat, että olen vain jotenkin tyhmä ja kyvytön ja heikko. On jo tarpeeksi paha, että itse ajattelen niin, mutta silloinkin saan edes hieman lohtua siitä, kun ajattelen, että voin sentään kirjoittaa blogiini. Joku luultavasti sentään näkee sen ja voin selittää oman näkökulmani asiaan.

Niin saattoi ajatella ainakin ennen. Mutta tähän nykyiseen ei ole mitään ”minun näkökulmaani”. Minä en vain osaa. Eikä tässä missään ole edes yhtään mitään vaikeaa. Ei siinä ole mitään osattavaa. On yhtä naurettavaa olla osaamatta jotain tällaista normaalia elämää kuin vaikka olla hengittämättä. Kaikki osaavat hengittää, koska ruumis on ohjelmoitu siihen. Sitä ei voi olla osaamatta. Tässäkään, yliopistoelämässä ja elämässä yleensä ei ole mitään vaikeaa. Kun vuosi sitten kirjoitin NN:stä, ei ollut niin kauheaa olla ymmärtämättä tai osaamatta sitä kaikkea niin kauhean hyvin, koska se on vaikeaa kaikille.

Mutta kun ei tarvitse edes tehdä mitään, kun ei tarvitse edes osata mitään, niin miksi minä en osaa olla lainkaan onnellinen? Miksi minulla ei voi olla lainkaan hyvä olla? Kun ei pidä osata mitään, niin miksi minä silti onnistun olemaan osaamatta?

Minun on vain niin kauhean paha olla.