Ensinnäkin haluan sanoa, että vaikka luulisi, ettei pysty oksentamaan, jos ei ole syönyt mitään yli vuorokauteen, niin kyllä se silti onnistuu. Minä olen oksentanut koko päivän. Nukkunut välillä puolihorteessa, sitten taas herännyt ja oksentanut. Heti heräämisen jälkeen oli yleensä muutaman sekunnin ajan parempi olo. Sitten taas muisti kaiken, niin sitten se paha olo palasi. En ole itkenyt paljon. Tämä sattuu niin paljon, että ei pysty edes itkemään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lopulta kuitenkin uskaltauduin kysymään Nanilta, miten se meni. Tällaisen viestin sain vastaukseksi, kun Nan oli ruokatunnilla:

 

”Selvä. Tulin aamulla kouluun ja ensinnäkin suurin piirtein kirosin kun näin sen ihmismäärän. Lopuksi en edes nähnyt sitä mut porukkaa olis ollu niin paljon et siinä ei olis kehdannut sanoa mitään (vaikka suunnittelinki jo et vien sen siihen tuulikaappiin!) Mut oon viel koulus ja yritän koko ajan metsästää!”

 

Tuossa kohtaa minä olin jo varma, että se suunnitelma oli epäonnistunut. Ja niin se olikin. Nan soitti juuri äsken ja sanoi, että ei ollut saanut sanottua NN:lle mitään. NN oli kuulemma kävellyt hänen ohitseen varmaan seitsemän kertaa yksin, mutta tietysti ympäristössä oli ollut kauheasti muita ihmisiä. Sitten Nan sanoi, että yritti jopa etsiä NN:n takkia, että olisi tunkenut sinne lapun, jossa olisi selittänyt kaiken, mutta ei tiennyt, miltä hänen takkinsa näyttää.

 

Joten NN ei tiedä. Mitäs kaikkea minä kirjoitinkaan tuohon edelliseen kirjoitukseen mitä pitää nyt sitten hävetä tuon takia...

 

”Ja minä en tiedä vieläkään. NN:n käytöksestä ei voi oikein päätellä mitään, hän käyttäytyi melkein täsmälleen kuten aina ennenkin. Ei kuitenkaan mitenkään kauhean negatiivisesti, vaan ehkä jopa keskimääräistä positiivisemmin.”

 

Joo, ehkä minä en sitten olekaan ihan pelkästään subjektiivisuuksien varassa päätelmiä tekevä ihminen. NN oli melkein niin kuin aina ennenkin. Enemmän yksin ja hieman tavallista puheliaampi, mutta ei mitään erityistä.

 

Nan sanoi puhelimessa, että hän oli jännittänyt törkeästi koko päivän. Sitten hän sanoi, että se ei kuitenkaan ollut taatusti mitään verrattuna minun jännittämiseeni. Silloin naurahdin ensimmäistä kertaa koko päivänä. Myönsin, että olihan se aika outoa kävellä englannintunnille, kun luulin, että NN tietää. Nan kysyi sitten myös, että mitä minä ajattelin NN:n käytöksestä, että käyttäytyikö hän minun mielestäni jotenkin eri tavalla kuin normaalisti. Sitten minä nauroin hieman taas ja sanoin ajatelleeni: ”Vitsit, tyypillä on hyvä pokka, kun se käyttäytyy kuin aina ennenkin!” Ja minä olin oikeasti ajatellut melkein täsmälleen noin englannin tunnin aikana.

 

Jotenkin voi sentään olla edes hieman tyytyväinen itseensä, kun en nähnyt mitään kauheita käytöksen muutoksia hänessä. Siis olemattomia, koska hänhän ei tiennyt, vaikka minä niin luulinkin. Eilen Nan sanoi, että hän luottaa minun tulkintoihini tässä asiassa. Kun me juteltiin jostain, mistä minä selitin hänelle, että NN voisi periaatteessa olla kiinnostunut tai että hän ainakin tietäisi tai että hänen kaverinsa arvaisivat jotain.

 

Minä teen paljon päätelmiä ihmisten käyttäytymisen ja olemuksen perusteella. Minulla on tosin kuva, että ihmiset etenkin täällä blogissa ovat jotakuinkin täysin piittaamattomia niistä, koska he ajattelevat, että näen omiani ja ylitulkitsen. Minullakin on aika ajoin se tunne, mutta silti minusta tuntuu, että minä näen välillä ainakin jotain. Nan sanoi, että hän ei käsittänyt, miten minä teen sen. Hän sanoi, että hän ei näe ihmisissä suunnilleen ikinä mitään, mutta minä sen sijaan tunnun näkevän paljon enemmän ihan älyttömän pienistäkin asioista.

 

Esimerkiksi hän otti yhden keskustelumme kävelytyyleistä. Minä pystyn tunnistamaan melkein jokaisen koulumme oppilaan pelkästään askelien perusteella. Kävelytyyli kertoo minun mielestäni ihmisestä paljon. Nan sanoi, että sen suhteen minulla oli taito, jota hän ei edes tajunnut.

 

Se kuulosti kauhean liikuttavalta kuulla, että joku ajattelee edes, että minä voisin nähdä jotain, jota kaikki muut ehkä eivät. En väitä, että näin olisi. Toivon vain. Minä itse uskon pystyväni tekemään tiettyjä päätelmiä, mutta yleensä vain niitä sotkevat omat toivomukseni, vainoharhaisuuteni ja sitten ylireagointi niihin. En muista edes mistä se tuli puheeksi, mutta tuntui asialta, jonka halusin mainita.

 

Nan sanoi puhelimessa myös, että tänään varmaan eniten koko lukion aikana hänestä tuntui siltä, että NN:llä on joitain tunteita minua kohtaan. Hän sanoi, ettei edes tiedä, mistä se tunne tuli, mutta jostain kuulemma. Minä en tiedä. Minä voin tehdä vaikka mitä listauksia ja laskelmia ja päätelmiä, mutta kuitenkin tositilanteessa, kun stressi on päällä, niin tilanne on minulle ihan fifty-fifty.

 

Tänään toisaalta se tuntui minustakin hieman siltä, että NN olisi säätänyt jotain itsekseen. Se ehkä sai minut uskomaan entistä enemmän siihen, että hän todella tiesi. Kun juttelin Nanin kanssa lyhyesti englannintuntien jälkeen ja sanoin hänelle, että minulla oli kauhea olo ja että en voinut vain olla enää koulussa vaan minun piti lähteä kotiin, NN käveli ihan meidän vierestä kolme kertaa. Ihan vain parin minuutin aikana. Minä tietysti toivoin (ja toivon), että kyse oli siitä, että hän välitti, halusi kuulla, mitä me puhuttiin, koska Nanin mukaan näytin jotakuinkin kuolemansairaalta. Mutta tuskinpa.

 

Minä en vain osaa. Minun ei ikinä pitäisi rakastua kehenkään, koska minä en vain osaa suhtautua siihen, enkä muutenkaan käyttäytyä sen mukaisesti saati sitten, että saisin jotain loogista aikaiseksi. Minä vain säädän ja säädän ja säädän jotain ihan ufoa ja teen laskelmia ja suunnitelmia ja tilastoja ja todennäköisyyksiä, mutta kaikki päättyy aina vain pelkkään sotkuun. Vaikka minä välitän NN:stä ihan kauheasti ja yritän ihan törkeästi, niin minä en vain osaa. Mikään ei vain ikinä toimi.

 

Minä voin tehdä laskelmia ja arvailla todennäköisyyksiä ja neuroilla hänen teoistaan, mutta sillä ei ole mitään varsinaista väliä. Jos hän pitää minusta, niin hän pitää minusta. Se pitäminen ei noin vain ilmesty eikä noin vain katoa, joten vaikka hän käyttäytyykin eri päivinä välillä ihan eri tavoin, niin ei se kuitenkaan todellisuudessa muuttaisi lainkaan sitä hänen reaktiotaan, jos menisin kertomaan hänelle.

 

Mutta nyt on liian myöhäistä. Jopa Nan sanoi niin eilen. Joululoman jälkeen on vain auttamattomasti liian myöhäistä. Kun koulu alkaa, on alle kuukausi kirjoituksiin. Ne painavat päälle ja stressi on suunnaton, vaikka niistä ei niuhottaisikaan. Jos silloin aloittaisi jotain... Se ei vain toimisi. Tilanne olisi liian hankala. Se olisi minulle käsittämättömän hankala joka tapauksessa. Todennäköisesti vaikka NN sanoisikin pitävänsä minusta, minä pelkäisin häntä hieman ja suhtautuisin häneen hyvin epäilevästi. Minun on vain niin kauhean vaikea luottaa ihmisiin. Minä en välttämättä pystyisi kunnolla edes puhumaan hänen kanssaan, kun hermoilisin niin kauheasti. Voisiko siitä sitten ikinä tulla yhtään mitään?

 

Huomenna on joulujuhla kirkossa. Nan sanoi, että ehkä NN tulee sinne. Tietysti minäkin toivoisin sitä, mutta en vain usko. Kuitenkin vastoin tahtoanikin jossain syvällä kaiken kivun alla on joku sellainen Kuiskaus taas, joka sanoo, että ehkä NN tänä vuonna tulee. Ei kirkon takia, vaan samasta syystä kuin minäkin. Että kaiken pitkän tuskailun jälkeen hän saisi vihdoinkin kerrottua tunteistaan minulle.

 

Minä vihaan toivoa. Kun toivo murtuu, ei jäljelle jää yhtään mitään. Nyt olo on hieman parempi tosin jo. Varmaan se rakentuu tuolle valheelliselle ja turhalle toivolle huomisesta. Mutta päivällä, kun makasin vain sängyssäni ja kuuntelin Taru Sormusten Herrasta musiikkia alusta loppuun uudestaan ja uudestaan ja uudestaan (laskin viisi kertaa alusta loppuun)... Silloin minusta tuntui vain siltä, että toivottavasti kuolisin. En ajatellut tehdä itselleni mitään asian toteuttamiseksi, mutta ajattelin vain, että kun en nyt ole syönyt tai juonut suunnilleen yhtään mitään (kolme piparia, pari lusikallista hernekeittoa, lasillinen mehua) kahteen vuorokauteen, niin ei kai se kauhean kaukana enää olisi.

 

Äiti ja veli tulevat kohta kotiin. Äiti lähti eilen veljen opistolle Lahden lähelle ja oli yötä poissa. He tulevat oletettavasti joskus illalla. Melkein toivon, että äiti tulee. Lapsellista. Kuitenkin toivon, että äiti tulee ja näkee että olen kipeä ja sitten hän pitää minusta huolta, koska minä en itse siihen pysty. Joo, minulle on tärkeää olla itsenäinen enkä erityisemmin piittaa siitä, että joudun turvautumaan muihin, mutta kun ei vain jaksa pitää huolta itsestään, kun ei vain jaksa välittää siitä, niin on edes joku, joka on muistuttamassa, että pitää ainakin juoda vähän tietyin väliajoin.

 

Mutta sattuu kuitenkin. Ja nyt tulee ylireagoitua taas, mutta minä en voi sille mitään, miten minun ruumiini toimii. Vähän tekisi mieli juoda, mutta minä en halua. Taas voisi verrata sitä siksi Kuiskaukseksi. Haluan kuitenkin vain vielä korostaa, että ei, minulla ei ole mitään jakautunutta persoonallisuutta, tms., mutta noin sitä on helpompi kuvata, kun on ristiriitainen olo. Toisaalta tekee mieli juoda, koska janottaa ja sitten olokin voisi parantua. Toisaalta minä en halua juoda, koska en halua, että oloni parantuu, koska en halua toivoa enkä tuntea oloani hyväksi enää koskaan. Jos koko ajan sattuu maksimimääräisesti, niin sitten ei voi koskaan sattua sitä enempää. Maailma ei voi murtua, jos se on jo rikki. En voi menettää toivoa, jos minulla ei ole sitä.

 

On paha olo. Minä välitän hänestä. Minä välitän hänestä niin paljon ja haluaisin, että hän jotenkin saisi tietää sen varmasti. Mutta minä en vain osaa. En vain osaa.