Äidinkielentuntien "tarkkaavaisuutta"<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lainaus Amian tunnilla kirjoittamasta runoanalyysistä: "Runon puhuja osoittaa sanansa toiselle henkilölle, eikä puhu runossa itsestään vaan tästä toisesta, jolle hän myös osoittaa sanansa."

 

***

 

Lueskelin juuri läpi tuota runoanalyysini alkua ja täytyy kyllä sanoa, että taitaa mennä kokonaan uusiksi. Minulla on siinä tuollaisia esimerkin kaltaisia ketjupäätelmiä, joissa olen lauseen lopussa jo unohtanut mitä olen kirjoittanut aikaisemmin. Minulla oli hankaluuksia päästä siinä alkuun, mutta viimeinen kirjoittamani kappale on itse asiassa tosi siisti. Minun ajatuksillani on sattuneista syistä hieman tapana harhailla välillä äidinkielen tunneilla.

 

Olen myös taas miettinyt The Poet and the Pendulumia. Etenkin sitä alkua, jota ei ole merkitty niihin kansien sanoituksiin. Joo, olen varmaan jotenkin hidas, kun tajusin vasta nyt, mitä siinä sanotaan, mutta minkäs teet. Minä olen miettinyt sitä oikeastaan siitä lähtien kun kuuntelin biisin ensimmäisiä kertoja vokalisteilla, mutta vasta, kun törmäsin netissä vastaukseen, tuli sellainen olo, että tietysti se on noin! Miksen minä sitä heti keksinyt?

 

Joo, mutta siitä sai lisää aineistoa siihen minun lyriikka-analyysiini. En analysoi niitä niin tarkasti kuin mitä noissa runoanalyyseissä pitää, mutta jonkin verran kuitenkin. Erityisesti minua nyt mietityttää se, että laulu alkaa varsinaisesti sanasta "The End" ja loppuu sanaan "The Beginning". Se rajaa biisin hyvin selkeästi. Mutta se, mitä lyriikkoihin ei ollut kirjoitettu, ne alun kuiskaukset... Ne ovat ennen tätä ensimmäistä rajakohtaa. Ne eivät ole mitenkään ylihuikaisevia tai ihmeellisiä, joten miksi ne on laitettu mukaan, kun kerran niitä ei ole merkitty minnekään? Ja parempi kysymys ehkä olisi vielä, että miksi ne on laitettu mukaan ja juuri tuohon kohtaan?

 

Ai miten niin tykkään miettiä asioita vähän liikaa? Mutta me mietittiin tuota Nanin kanssa juuri viime viikolla (olisiko ollut maanantai). Ja silloin kävi myös ilmi, että Nan kuulee "7 Days to the Wolves" alun juuri samalla lailla väärin kuin minäkin. Äh, voisikin laittaa jonkin sortin tiivistyksen siitä, mitä me Nanin kanssa ollaan kuultu väärin noista uuden levyn biiseistä:

 

Oikein: "One for the world, one for God."

Mitä Amia kuuli: "One for the world: Waffle-God!"

 

Oikein: "The wolves, my love, will come taking us home where dust once was a man."

Mitä Amia ja <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Nan kuulivat: "The wolves, my love, welcome, taking asshole where dust once was a man."

 

Oikein: "The scent of awakening, wild honey and dew."

Mitä Nan kuuli: "The scent of awakening, while honey and you..."

 

Ollaan selkeästi loistavia näiden lyriikkojen kanssa.

 

Olen koko eilisen päivän yrittänyt nuotintaa Eva –biisiä korvakuulon perusteella. Oikean käden saan, mutta vasen on kauhean hankala. Joskus kun minulla on ylimääräistä aikaa, tykkään tehdä tuollaista. Kesän Kylä-miitin jälkistressin aikaan päätin jostain ihmeen syystä opetella soittamaan kitaraa ja opettelin korvakuulolla soittamaan Stratovariuksen "Hunting High And Low".

 

Minä en tykkää tehdä jotain vain vähän kerralla. En ainakaan opettelua. Jos opettelen jotain biisiä vapaa-ajallani, minun on osattava se heti. Tai ainakin hyvin pian. En tykkää yhtään siitä, että minun pitäisi opetella viikko viikon jälkeen jotain biisiä ilman että se etenisi suunnilleen yhtään. Minun on voitava soittaa se melkein heti. Siitä sitten seuraa se, että kun saan päähäni jonkun biisin, jonka haluan soittaa, minä harjoittelen sitä ties miten monta tuntia joka päivä. Melkein koko ajan. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes osaan. Piano on siinä mielessä kivempi kuin kitara: kesällä tuota Stratovariusta opetellessani soitin sormeni rakoille, eikä ollut yhtään kivaa. Varmaan kuvastaa jotenkin sitä minun jääräpäisyyttäni, joka menee joskus ehkä hieman yli.

 

Olo on aika kipeä. Korvissa humisee ja posket on kipeät (koska aina kun minulla on kuumetta, minulla tulee jostain käsittämättömästä syystä poskilihakset kauhean kipeiksi). Kuumetta on jonkin verran. Ei kauheasti, mutta vähän. Nukuin vähän eilen iltapäivästä. Heräsin kolmen vartin aikana kolme kertaa siihen, että minun piti yskiä. Sama oli eilen aamulla: Heräsin jo ennen yhdeksää, koska olo oli liian kipeä nukkumiseen. Tänään sain sentään nukuttua puoleenpäivään. Olo on hieman parempi, mutta kurkkuun sattuu. Olen litkinyt törkeästi teetä taas.

 

Taas kerran olen kirjoittanut tätä blogikirjoitusta tosi loogisesti: Ensimmäisen sanan kirjoitin ennen yhdeksää eilen aamulla ja nyt kello on yli puoli neljä seuraavana päivänä. Eh... Tämä on minua, minkäs teet. Heh heh... Huomaatteko missä kohdissa on monien tuntien tauot? Jotenkin hauska ajatella sitä noin. Minä aloitan aamulla kirjoittamisen, sitten pidän taukoa ja unohdan Wordin auki pariksi tunniksi, kun päätänkin yhtäkkiä tehdä jotain ihan muuta. Sitten taas palaan kirjoittamaan, kirjoitan vähän lisää ja sitten teen taas jotain toista asiaa.

 

Välillä minulle käy näin, että olen aloittanut kirjoittaa blogitekstiä ihan eri päivänä mitä se kirjoitus on julkaistu. Tai jos ennen soittotuntia olen kirjoittanut jotain, mitä minun pitää vielä tehdä ennen sitä, niin sitten kun kirjoitus jää kesken, niin sitten ne kohdat joko deletoidaan tai muutetaan imperfektiin. Hyvin harvoin kirjoitan yhtään kirjoitusta niin, että vain istuisin koneen ääreen ja kirjoittaisin koko pitkän kirjoituksen ilman että kertaakaan tekisin jotain muuta tai ilman että klikkaisin toiseen ikkunaan tai ilman että soittaisin jonkun biisin pianolla jossain välissä.

 

Minä olen kai sitten vain kauhean rauhaton. Jotenkin minusta tuntuu, että tässä suhteessa muistutan jonkin verran NN:ää enemmän kuin olen ennen edes ajatellut. Hän vaikuttaa aina kauhean yliaktiiviselta ja koulussa hän pysyy harvoin paikallaan, vaan tuntienkin aikana vaihtaa asentoa ja vilkuilee eri suuntiin ja huokailee ja heiluttelee käsiään ja naputtelee sormillaan ja käpelöi hiuksiaan ja kaivaa kännykkää taskusta ja tunkee takaisin... Okei, minä ehkä naputtelen sormiani (tai pikemminkin kynsiäni, jos minulla vain sellaiset sattuu olemaan) pulpettiin, näpelöin kynääni, pyörittelen kolmioviivainta, näprään hiuksiani, vaihdan asentoa joka viides minuutti ja vilkuilen jatkuvasti ympärilleni, mutta en mitenkään voi vaikuttaa yhtä yliaktiiviselta kuin hän.

 

Kotona sitten... No, sanotaanko, että minä en ole kauhean hyvä tekemään yhtää asiaa kovin kauan. Toimin kauhean impulsiivisesti. Yhtäkkiä, jos teen jotain, minua ei enää huvitakaan, vaan minun tekee mieli tehdä yhtäkkiä välillä jotain muuta, minä myös sitten teen niin. Se näkyy suunnilleen kaikessa mitä teen.

 

Myös esimerkiksi musiikinkuuntelussani. Minä en kuuntele biisejä alusta loppuun suunnilleen koskaan. En ainakaan siis niin, että en näpelöisi tai kuuntelisi jotain kohtaa montaa kertaa peräkkäin keskeltä biisiä tai jotain. Joskus kuuntelen vain tietyt kohdat, joskus koko biisin, joskus pari ensimmäistä nuottia, kun jo tulee sellainen fiilis, että haluaisi sittenkin kuunnella jotain muuta tai ei haluaisi kuunnella mitään. En tunne mitään tarvetta kuunnella biisien loppukertaamisia, jos ne eivät ole epätavallisen hienoja. Ja kaikki biisien hienot kohdat olen kuluttanut ties miten moneen kertaan. Kuuntelen joskus niitä hyviä kohtia pelkästään uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Tänäänkin kuuntelin varmaan kokonaisen tunnin pelkästään The Poet And The Pendulumin kolmatta osiota. Ja vain siihen asti, kun Aneten ääni tulee mukaan. En Aneten osuutta, vaan heti silloin näpsäytin takaisin siihen osion alkukohtaan.

 

Minä katselin eilen myöhään illalla tuntikaupalla Nightwish –haastatteluja YouTubesta. Ja olen nyt muuttanut hieman kantaani Tuomas Holopaisesta. Tuo on myös jotenkin outoa. En tosin tiedä, tuntuuko muista samalta, mutta ei kai ainakaan sen perusteella, miten kauhean monet tuntemani netti-ihmiset pystyvät yhdistämään netin ja IRL-elämän kauhean hyvin.

 

Minä en ole koskaan nähnyt Tuomas Holopaista IRL enkä ole aikaisemmin nähnyt kuin yhden haastattelun häneltä. Minulla on ollut lyriikat ja musiikki ja erinäisiä tietoja hänestä (ulkonäkö, jotain mitä hän on sanonut joistain biiseistä), joiden perusteella olen luonut hänestä oman mielikuvani. Sanottakoon vain, että se kuva on suuresti ristiriidassa sen kanssa, millaiselta hänen olemuksensa vaikuttaa videokuvassa.

 

Minä teen tuollaista aina. Parhaiten se näkyy ehkä netti-ihmisten kanssa ja erilaisissa netti-ihmisten miiteissä. Minulla on heistä tietysti jonkin sortin mielikuva ennen tapaamista, kenelläpä ei olisi. Tähän mennessä ei tule mieleen yhtään netti-ihmistä, joka olisi ollut sellainen, mitä olin aikaisemmin kuvitellut. Se on minulle aika hankalaa, kun miitit hermostuttavat minua muutenkin ihan kauheasti ja sitten pitäisi vielä jotenkin muokata ne minun mielikuvani näistä ihmisistä ihan uuteen uskoon.

 

Tuo on minun mielestäni jotenkin kummaa. IRL-olemus ja -käyttäytyminen vaikuttavat minun suhtautumiseeni henkilöihin aivan törkeästi. He ovat aina olleet sitä, eivätkä mitenkään muutu yhtäkkiä täysin toisiksi ihmisiksi, mutta minä koen sen melkein niin. En minä haluaisi, mutta minun on ihan mahdotonta suhtautua johonkin netti-ihmiseen täsmälleen samalla lailla kuin ennen IRL-tapaamista. Tai tässä kyseessä olevassa Tuomas Holopaisen tapauksessa ennen haastattelujen katsomista.

 

Minä en ole enää lainkaan yhtä vakuuttunut siitä, että hän on nero. Jotkut asiat, joita hän haastatteluissa sanoi, puhuivat tosin yhä sen puolesta, mutta hänen olemuksensa... Tähän väliin sopii lainaus Muumipeikoista:

 

Surku: "- - Ja minä tunnen itsessäni suden."

Pikku-Myy: "No, voithan sinä tunteakin, mutta kukaan ei kyllä näe sitä."

 

Sama pätee Tuomas Holopaiseen. Hän voi ihan hyvin sanoa, että hän tuntee suunnatonta intohimoa musiikkiin, mutta jotenkin se ei tunnu ainakaan minulle kauhean uskottavalta, kun sen sanoo sillä ilmeellä ja äänensävyllä kuin sanoisi: "Minulla on tänään jalassa vihreät sukat." En tarkoita, että pitäisi olla jotenkin ylidramaattinen ja elehtiä kauheasti, mutta eikö asioiden kuuluisi näkyä edes hiukan? Etenkin jos puhuu jostain, että jokin asia on todella tärkeä, niin kai se näkyisi ihmisestä, kun hän puhuu siitä? Ja eikö ajatusten ylipäänsä pitäisi näkyä jotenkin myös ulospäin.

 

Ei niin, että toisen kaikki ajatukset pystyisi näkemään, mutta edes jotain. Edes vivahteita jostain sisäisestä! Hän käyttää lisäksi silmiään väärin. Niissäkin haastatteluissa, joissa hänen silmänsä näkyivät, niissä ei näkynyt yhtään mitään. Hän tehnyt muutenkaan paljon mitään. Ei hymyillyt kauheasti, eikä nauranut, eikä tehnyt mitään sellaista, vaan pelkästään puhui tasaisella äänensävyllä ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt puhua, mutta liikuttaa huuliaan mahdollisimman vähän siinä samalla. Tunnelma oli muutenkin sellainen vähän kuin... kuin katselisi uutisia televisiosta.

 

Tämä mietityttää minua paljon. Ei pelkästään Tuomas Holopaisen takia, vaan siksi, että tämä sama asia liittyy kauhean moneen muuhunkin ihmiseen. Tuo sama päti NN:äänkin silloin alkuaikoina, kun olin vasta tavannut hänet. Minun piti tehdä hänen kanssaan paritöitä kielissä, mutta se oli hankalaa. Minä en nähnyt hänen kasvojaan suunnilleen yhtään, koska hän piti silloin hiuksia kasvojensa edessä. Minä en nähnyt silmiäkään. Ja kun hän puhui, minä kysyin jatkuvasti: "Ai mitä? Ai mitä?" koska en saanut hänestä selvää, koska hän mutisi eikä katsonut minuun puhuessaan ja hänen hiuksensa olivat vielä edessä.

 

Se oli aika epäkivaa ja minua nolotti kauheasti. Ja aina kun NN oli heittänyt jonkun kommentin, joka ei liittynyt tehtävään ja minä en ollut onnistunut saamaan siitä selvää, vaan olin kysynyt "ai mitä?", niin sellaisiin vastaus oli aina: "Äh, ei mitään." Sitten minä kuitenkin opin hyödyntämään sitä, että osaan lukea huulilta ainakin jotenkuten. Heh. Niin meidän yhteistyöstä tuli edes jotain ja "ai mitä?" –kysymykset ja niihin vastaavat murahdukset vähenivät, kun minä yritin tehdä kaikkeni yhdistääkseni heikon huuliltalukutaitoni siihen mutisevaan puheeseen, mitä hänestä kuului.

 

Kerran, kun neiti KK ryntäsi minun parikseni (koska hänen parinsa oli pois ja hän ajatteli, että minä nyt tekisin taatusti mieluummin hänen kanssani ja antaisin NN:n jäädä yksin), hän kysyi minulta, että sainko minä muka jotain selvää NN:n puheesta. Koska NN istui minun edessäni, eikä neiti KK viitsinyt paljon hiljentää ääntään kysyessään tuota, olen melko varma, että hän kuuli sen. Minä kuitenkin olin jo silloin äärettömän kiintynyt NN:ään (silloin käytin vielä läksyvihkoa ja tein siihen myös kaikenlaisia merkintöjä; kun oli kulunut tasan viikko siitä, kun NN tuli meidän kouluun, minun läksyvihkossani luki jo: "I'm not falling in love with him, I've got a boyfriend, remember?" (Everwood-läppä, jossa minä yhdistin ristiriitaiset tunteeni NN:ään ja TKK:hon)), joten vastasin, että sain. Neiti KK ei tykännyt kauheasti.

 

Nyt kun sitä ajattelee, sitä aikaa ykkösellä, niin meidän luokasta minä ja NN ollaan tultu kaikkein kauimmas siitä. Minulla oli silloin vielä hieman sellaista vanhaa mielistely-ominaisuuttani jäljellä, mikä on nykyisin jo oikeastaan ihan kokonaan kadonnut. NN oli sellainen syrjäytyvämpi. Piilotti itsensä ja negatiivisoi jatkuvasti. Minä en tajua, miten minä itsekään olen muuttunut niin törkeän paljon. Mutta sanottakoon, että mieluummin olen sitä mitä nyt kuin sitä, mitä olin silloin.

 

Mutta nyt kaikki on kauhean eri lailla. En minä tiedä, että olenko minä tai onko NN muuttunut. Ehkä me olemme aina olleet tällaisia, ehkä tämä on jotain, mitä me olemme aina olleet, mutta se on ollut vain piilossa. Että olemme eläneet sellaisessa ympäristössä, joka on saanut meidät kätkemään sen ja yrittämään olla jotain muuta. Mutta sitten kun yhtäkkiä olikin kauheasti vapautta ja uusi ympäristö ja uudessa ympäristössä joku, joka tuntui vähän samalta, niin sitten se todellisempi olemus pääsi vallitsevammaksi. Paha minun on NN:n puolesta puhua, tai käyttää sanaa "me", mutta minussa ja hänessä on nähtävissä samantyyppinen muutos ja meidän lähtökohtamme oli jokseenkin samantyyppinen, niin siksi tunnen, että voin puhua meistä kahdesta näin.

 

Ja jos minä olen muuttunut näin paljon, ja jos NN on muuttunut näin paljon... Eivätkö sitten kaikki muutkin voi muuttua? Tai vaikka eivät muuttuisikaan, niin eikö heissä voisi olla sisällä piilossa se sama asia ilman että se näkyy? Joo, vaivaan kauheasti päätäni tällä Tuomas Holopainen –jutulla, mutta se on minulle tärkeää. Kun kuuntelen hänen säveltämäänsä musiikkia... Kuka hän on? Kuka on se musiikin säveltäjä? Millainen hän on? Ymmärtääkö hän sen musiikin samalla lailla? Onko se teknis-psykologinen taidonnäyte, vai onko musiikissa mukana hänen sielunsa ja sydämensä?

 

(Heh heh... Oliko eheä kokonaisuus, vaikka alun ja lopun välissä on yli 30 tuntia aikaeroa?)

 

Ou, niin joo, vielä jotain. Minulla on taas joku kuvanliittämisbuumi meneillään, ja koska kaikkia tietysti kiinnostaa, mitä Amia näkee, kun hän kääntää katseensa oikealle...

 

auringonlasku.jpg

 

Tykkään kylläkin enemmän auringon nousuista kuin laskuista, mutta niitä ei näy tästä (vaan minun oman huoneeni ikkunasta (<3). Kyllä tuollaistakin kyllä katsoo. Luntakin on vielä. Ei ole kaikki ehtinyt vielä sulaa.