Mitähän sitä sanoisi. On pyörinyt niin paljon kaikenlaista mielessä, että... Päällimmäinen ajatus on varmaan tällä hetkellä raastava nälkä. Jos vain olisi joku tapa kuluttaa energiaa tekemättä mitään, niin voisi syödä. Ja minä jopa söin tänään. Suunnilleen... Huh, näköjään niin monen kilokalorin edestä, että en kehtaa edes sanoa sitä. Ja join maitoakin sen lisäksi. Ja silti minun on nälkä ja päätä särkee. Pyöräilin yliopistolle ja takaisin. Siinä kuluu suunnilleen 150 kcal? Tietysti elintoiminnotkin kuluttavat, mutta jos pääsisi nollaan tai miinuksenkin puolelle syömisen ja aktiivisen kulutuksen tasolla, niin sitten ainakin laihtuisi. Kun minusta ainakin on aina tuntunut, että jos en tee mitään, enkä syö, niin en minä laihdukaan.

Ja se lumi on nyt sulanut, kun satoi vettä. Miksiköhän silläkin oli minulle niin paljon väliä, mutta sitten loppujen lopuksi ei kuitenkaan ollut. Tai siis, kun ei ollut lunta, niin ajattelin, että sitten jos sitä olisi, kaikki olisi yhtäkkiä paremmin. Kaikki olisi kauniimpaa ja olisi turvallisempi ja onnellisempi olo ja jaksaisikin enemmän. Mutta sitten kun lunta tuli, niin... ei mitään. Mikään ei muuttunut.

Mietin sitten, että onko näin kaiken muunkin kanssa. Olen romahtamispisteessä, mutta niin kauan kun voin ajatella, että kun tapahtuu jotain, niin asiat menevät parempaan suuntaan ja minusta tulee onnellisempi ja uupumus katoaa. Kun tulee lunta. Kun pääsen kotiin. Kun saan tarvittavat opintopisteet kasaan. Mutta lumi tuli jo, mutta kaikki on ihan yhtä synkkää kuin aina ennenkin. Kun kävin kotona, se oli taivaallista, mutta mitä jos nyt mennessäni kotiin, se ei olekaan enää samanlaista? Jos siellä tämä uupumus vain jatkuu ja jatkuu?

Ja voin myös ajatella, että on tulossa lääkäriaika, tälle minun ololleni löytyy varmaan jokin selitys, ei se voi olla vain pelkkää kuvittelemista. Mutta jos mitään selitystä ei löydy? Jos lääkäri toteaa, että olen terve kuin mikä ja että mitään vikaa minussa ei ole – taitaa vain lorvikatarri vaivata? Ja voin myös ajatella, että sitten kun laihdun tarpeeksi, niin sitten olen kaunis ja sitten olen jotain paljon enemmän. Mutta jos en ole? En minä edelliselläkään kerralla ollut. Yhdeksännen luokan luokkakuva on kaikkien aikojen inhokkikuvani, vaikka silloin olin suhteessa pituuteeni kaikkein laihin. Mutta jopa lukion luokkakuvat ovat kaikessa kaameudessaan parempia kuin se yhdeksännen luokan. Miksi? Eikö ole mitään, joka saisi oloni paremmaksi?

Tajusin tänään, että uupumus on mennyt entistä pahemmaksi. Ennen kävin sentään yliopistolla silloin tällöin – jos jonain päivänä oli vain luentoja, saatoin olla koko päivän kotona. Kävin kuitenkin vähintään kolme kertaa viikossa yliopistolla. Mutta nykyään... Sen jälkeen kun päätin lopettaa yliopiston ja jättää labrakurssin pois, olen käynyt vain pari kertaa viikossa yliopistolla. Viime viikolla kävin muistaakseni kerran. Tai ehkä kaksi. No kuitenkin aika vähän.

Luulisi, että jaksaisin enemmän ja aluksi siitä olikin hyötyä. Mutta nyt pelkästään tämäkin vähäinen hömppä, mitä teen nykyään, on vähintään yhtä ylivoimaista kuin se kaksinkertainen määrä, jota tein ennen. Jos minun pitäisi mennä joka päivä yliopistolle vaikka vain muutamaksi tunniksi, minä en kestäisi sitä. En jaksaisi.

Rottien häkki on taas siivoamatta. Perjantaina sen siivoamisesta tulee kuluneeksi joko kaksi viikkoa tai kolme viikkoa. En ole yhtään varma. Päivät kuluvat kauhealla vauhdilla, vaikka en tee mitään. Koko ajan pitäisi tehdä jotain, mutta en saa mitään tehtyä. Ajattelen aina uupuneena pelkästä tekemisen ajattelustakin, että seuraavana päivänä sitten. Ja on helppo arvata, mihin se johtaa.

Jotenkin on taas hullu olo. En voi lakata ajattelemasta ruokaa. Se on sikäli ristiriitaista, että vaikka haluaisin olla laiha, palkitsen itseäni syömisellä. ”Jos kulutan niin ja niin paljon, niin sitten saan syödä tuota”. Joten mitä laihempi olen, sitä enemmän saan syödä? Mahtilogiikkaa, tiedän. Mutta sitten joskus, kun pääsen tästä laihdutusvaiheesta tullessani järkiini tai muuta, niin sitten voi ainakin hetken syödä rauhassa ilman että tarvitsee miettiä sitä, että kuinkahan paljon kaloreita olen syödessäni saanut ja olenkohan plussan vai miinuksen puolella.

Ei ole oikeasti mitään niin tuskastuttavaa kuin se. Ei minulla ole ollut mitään kauheaa laihuusvaihetta, mutta siitä yhdeksännestä luokasta lähtien olen joka päivä vähintään kerran miettinyt sitä, että kuinka paljon olen syönyt. Ja se on mietittynä aina siltä kantilta, että onko se liikaa. Jos pyrin koko ajan alemmas, niin sitten se ei ainakaan ole liikaa, jos yhtään hallitsen itseäni. Mutta mitä syönkään ja miten paljon, niin tuntuu siltä, että en voi koskaan antaa sen vain olla. En voi unohtaa sitä syömisen tuomaa syyllisyyttä.

Mutta omapahan on vikani. Mitä halusin auttaa Thesiä. Mitä olin niin tyhmä, että uskoin, että voi ensin kokeilla syömishäiriöisen maailmaa ja sitten palata ennalleen. Alan vakuuttumaan jo, että siitä ei palata ennalleen enää ikinä.

Tämä nykyinen käytökseni varmasti paljon auttaa. Sentään olen vuosien kuluessa oppinut sentään lopettamaan kalorien laskemisen. Ja nyt olen oppimassa siihen takaisin. Enkä minä jaksa edes välittää siitä. Teen jatkuvasti kaikkea, josta tiedän itselleni olevan vain haittaa, mutta olen liian uupunut välittääkseni siitä.

En osaa edes kuvailla sitä. Tämä kaikki on vain niin kauheaa. Minä haluan vain olla onnellinen. Miksen minä voi olla? Miksi minä en jaksa tehdä mitään? Minä vain nukun ja nukun ja nukun ja valvon sitten yömyöhään. Harjoittelen kauheasti kouluhommia – ainakin verrattuna aikaisempaan, mutta vaikka luen kaikkea miten monta kertaa, minun muistini on kuin seula. Voin päntätä kaikella keskittymiskyvyllä jotain ikuisuuksia ja vaikka miten monta kertaa, mutta mikään ei jää mieleeni!

Eilenkin luin oikeastaan koko päivän sitä mikrobiologiaa, josta oli tänään tentti. Aamuyöstä tajusin, että en muistanut yhtään mitään, mitä olin lukenut koko päivänä. Ainoa, mitä muistan, on Legionella. Opettelin paljon bakteeri- ja tautiesimerkkejä tiettyihin kohtiin, mutta tuo on ainoa, jonka muistan. En sitten tietenkään muista, mihin Legionella oli esimerkki, että se siitä sitten.

Tentti meni... No, aamulla mietin, että jos vain peruuttaisi tenttiin ilmoittautumisen, koska ei siitä kuitenkaan tule mitään. Menin kuitenkin. En tiennyt, miten paljon niihin olisi pitänyt kirjoittaa, joten vastauksista tuli aika tynkiä. Puoli sivua oli maksimi kuuden pisteen tehtävään. Joo. Näyttääpä tosi hyvältä sen läpipääsyn suhteen. Sekoitin asioita vastatessani, eikä minulla ollut muutenkaan missään vaiheessa täysin selkeää käsitystä siitä, mitä kirjoitin.

Sekoitin bakteerien mureiini-soluseinän sienten kitiini-soluseinään ja väitin, että bakteereilla on pääasiassa samat organellit kuin sienelläkin. Ja mitäs vielä... Piti kertoa kolme elintarvikeprosessia, joissa käytetään hyväksi bakteereita. Muistan tuon luennon, koska silloin Nan oli täällä ja me keskusteltiin siitä jälkeenpäin. Luennolla puhuttiin kuitenkin vain mikrobien hyötykäytöstä, ei bakteerien. Selitin sitten kolmesta prosessista ja jälkeenpäin katsoin, että joo, kaksi niistä on sienten tuottamia prosesseja ja yksi on ties mikä. Enkä tiennyt, miksi sokeri hajoaa käymisreaktiossa.

Ei tule mistään mitään. Pitäisi jotenkin opetella matikkaakin perjantaiksi, mutta ei siitäkään tule oikein mitään. Ne raja-arvot eivät vain mene minulle päähän! Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi, mitä pitää tehdä, vaan yksinkertaisesti siitä, että en kykene tekemään sitä. Sama ongelma on sitten törkeän monissa derivointi- ja integrointitehtävissäkin. Eksponentit ja yhtälön jakaminen osiin. Tiedän täsmälleen, miten raja-arvo lasketaan (jopa miten se lasketaan, kun x lähestyy ääretöntä!), mutta koska se alkaa 99,9% tapauksista sillä, että pitäisi jakaa yhtälö sopiviin osiin, niin se jää sitten siihen, kun en vain saa sitä jaettua yhtään mitenkään, vaikka pyörittelen sitä mielessäni miten pitkään. Minä jään aina siihen!

Ei tule mistään mitään. Tekisi mieli paiskoa tavaroita ja kirkua. Miksi?! Miksi minä en voi osata? Miksi minä en voi jaksaa? Miksi minulla pitää olla koko ajan näin helvetillinen olo? Tämä on niin turhauttavaa, mutta ei tunnu olevan yhtään mitään, mitä voisin tehdä!

Ja minulla on vieläkin nälkä.