Pikatiivistys, koska on todella tarvis nukkua.

Olin leffamaratonissa, mutta kukaan muu ei tullutkaan, niin pidettiin se kaksistaan. Siis katsottiin n. 12 tuntia Taru Sormusten Herrasta -leffoja putkeen. Puhuttiin myös paljon oikeastaan koko ajan ja vähän ohi leffan aiheenkin. Oli kivaa, jotenkin taas huomasi, että meillä on Thomasin kanssa todella paljon yhteistä. Leffojen jälkeenkin sitten vielä intouduttiin juttelemaan niin, että myöhästyin viimeisestä bussista. Thomas oli huolissaan: onko sinulla rahaa taksiin, mutta jos ei ole, niin hän voi heittää minulle vähän. Sanoin tyynesti, että kävelen kotiin, eihän se ollut kuin jotain 3-4 kilometriä. Ja kello oli siis kaksitoista yöllä, kun lähdin ja 40 minuuttia myöhemmin olin kotona.

Fiilis on surkea. Suunnilleen 20 askelta sen jälkeen kun oltiin Thomasin kanssa halattu (todella pikaisesti) ja sanottu, että oli kivaa, tuletko silloin nyt viikolla sinne, ehkä tulen, en ole vielä varma, ollaan yhteyksissä, jne. niin minä vain hajosin. Tuli sellainen sydäntä korventava yksinäisyydentunne. Tuntui, että olen ihan erilainen kuin kukaan muu, ei Thomas varmaan pidä minusta, tuskin ne muutkaan ihmiset minusta oikeasti välittävät: vain siitä pirteästä kulissistani.

Äidin kanssa tapaaminen meni niin todella huonosti, että tuntui, että se kulissi jäi päälle ja olenkin käynyt sen jälkeen ylikierroksilla. Viimeisen kahden vuorokauden aikana olen syönyt pari keksiä, puolikkaan ompun ja sentään kaksi palaa pakastepizzaa Thomasin luona. Ei ole nälkä, ei janokaan, olo on yliaktiivinen. Yönkin kun nukuin niin huonosti ja ilman lääkkeitä, niin se ei ainakaan paranna oloa.

On vain sellainen kurja fiilis. Thomasille itse asiassa sanoin leffojen aikana, että Éowyn oli pitkään idolini: minun piti kuolla aluksi joskus ennen 18. syntymäpäivääni, sitten se aina siirtyi ja siirtyi ja siirtyi, ja kuten asian Thomasille ilmaisin, nyt kun minun ei pitänyt olla enää olemassakaan enää, olen täysin hukassa, koska en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Thomasilla oli ollut samantyyppistä ja hän sanoi, että se on hyvä, kun sitten on löytänyt aina joitain asioita, vaikka sellaisia pieniä ja lyhytaikaisiakin, jotka sitten ovat syy elää siihen seuraavaan päivään, jne. Siinä tuli sellainen fiilis, että parempi olla vain hiljaa, koska minusta tuntui, että minulla ei vain vieläkään ole mitään kunnollista syytä elää.

Nyt kun olen ollut liikkeessä oikeastaan heti äidin lähdöstä alkaen, en ole joutunut pysähtymään ja kohtaamaan niitä ajatuksiani aiheesta. Jotenkin olen taas vihannut itseäni todella paljon pari viimeistä päivää ja pitkästä aikaa on todella saanut tehdä töitä sen eteen, ettei vain leikkaa käteen itseinho-vimmassa.

Jotenkin harmittaa tuo Thomasin juttu. Mitään kielteisiä merkkejä ei ole tullut, mutta kai jotenkin hämäsi tuo viimeinen 12-tuntinen, kun kaikki fyysinen kontakti puuttui täysin, vaikkakin sitten katseita vaihdettiin paljon ja itselle arempiakin asioita jaettiin toisillemme. En tiedä.

On kylmä ja haluan vain nukkua.