En halua! En halua vanheta! En halua kasvaa aikuiseksi! Minä en halua lopettaa kuoroa! Miksei kaikki voi olla niin kuin ennenkin? Miksi ei?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Tuosta minä luovun. Puoliksi vapaaehtoisesti, puoliksi pakosta. Eikä tuo vedä lainkaan vertoja meidän kuorolle, vaikka hyvä onkin. Kun viime joulunakin oli se joululaulukonsertti kirkossa. Nuorisokuoro, naiskuoro ja mieskuoro. Kun ne biisit oli hiottu ihan loppuun asti ja ne esitettiin sopivilla äänentoistolaitteilla, niin sitten se kaikui koko kirkossa. Ja se kuulosti mahtavalta! Kaikki meidän kuorossa soittaa jotain soitinta, niin sen takia meidän kuoro on yksi alueen parhaimmista, kun me ollaan puhtaita ja pysytään hyvin nuotissa. Ollaan osallistuttu kilpailuihin ja pärjätty hyvin.

 

Ketkä me?

 

En voi enää ikinä kuulla tuollaista esitystä, joka saa ihon melkein kananlihalle ja on niin käsittämättömän mahtavaa, että tekee mieli itkeä liikutuksesta. En ainakaan niin, että voin itse olla mukana siinä. En voi puhua enää kuorolaisista sanalla "me". Minä en kuulu heihin enää. En sen jälkeen, kun olen soittanut sen puhelun.

 

Sattuu. Miksi minun täytyy luopua niistä asioista, joita rakastan? Ensin menee kuoro nyt puoliksi pakosta. Keväällä lähtee sitten piano. Miten minä kestän? Miten minä voin ikinä selvitä? Mitä minä sitten teen? Sitten minulla ei ole enää mitään syytä poistua kolmen seinän sisältä. Ei niin mitään. Nykyisin ne syyt ovat olleet kuoro, musiikinteoria/YMT ja soittotunti. Ensi vuonna ne ovat kaikki poissa.

 

Minä rakastan tuota joululaulua. Minä rakastan melkein kaikkia tuollaisia ei ylihilpeitä joululauluja. Minä tykkään laulaa. Minä tykkään kuunnella tuollaista kuorolaulua, jossa ei ole muuta kuin piano taustalla. Ja minä menetän ne.

 

"Jumala katsoo taivaasta maan ihmisiin, hän tutkii, onko kellään ymmärrystä, onko ketään, joka etsii Jumalaa." –Ps. 53:3

 

Tuo on pelkkää roskaa! Minä olen etsinyt ikuisuuden melkein mitä tahansa! En ole ollut uskontoa vastaan, minä kyselen Nanilta, miten hänen käsityksen mukaan joku asia toimii. Olen utelias ja kiinnostunut. Eikö minulla sitten ole ymmärrystä? Minä olen etsinyt, minä olen yrittänyt ymmärtää. Miksi minä en usko? Sitten minulla olisi edes jotain. Minun ei tarvitsisi olla kateellinen uskovaisille, sillä heillä on jotain, mitä minulla ei. He eivät ole koskaan yksin. Minä olen. Minun elämäni on vain tyhjä kuori, jolla ei ole mitään tarkoitusta.

 

Ja entäs NN sitten? Kaikki on vain tyhmää, rakastuminen on tyhmää ja hyödytöntä, sillä tiedän, että hän ei ikinä voisi rakastaa minua niin paljon kuin minä rakastan häntä. Jos hän välittäisi yhtä paljon, jotain olisi tapahtunut jo ajat sitten! Tätä tyhmää leikkiä ei olisi jatkunut näin kauan. Enkä minä ikimaailmassa olisi onnellinen hänen kanssaan, kun tietäisin, että hän ei välitä minusta niin paljon kuin minä hänestä. Minä en voisi elää niin. Minä vain uskottelen itselleni, että ehkä hän välittääkin, ehkä hän sittenkin rakastaa. Mutta se on vain tyhmyyttä. Minun tyhmyyttäni. Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Ikinä!

 

Kun lähden täältä opiskelemaan, minä menetän kaiken. Minä olen asunut täällä koko ikäni. Kun lähden, minä jätän koko elämäni taakseni, kaiken, mitä minulla on ikinä ollut.

 

Minä en kestä. Minä en jaksa. Enkä minä haluakaan enää.