Tavattiin sitten Jaskan kanssa vielä viimeisen kerran. Ei mitään ihmeellistä, puhuttiin meidän suhteesta ja omista tunteista. Molemmat oltiin sitä mieltä, että tämä ero on nyt se parempi vaihtoehto. Jaska pyysi anteeksi jotain asioita. Myös itki. En ole ikinä nähnyt Jaskan itkevän, paitsi kerran poltettuaan pilveä. Minäkin sain sanottua sen, että ehkä sekin vaikutti meidän suhteeseen, kun en oikein vain pystynyt luottamaan. Vaikka edellisen eron jälkeen sanoin, että uskon että se luottamus palautuu, mutta ei se oikein palautunut, kun koko suhteen ajan vain mietin sitä, että onkohan tuo merkki siitä että Jaska jättää minut, entä tuo, entä tuo? Ja sitten sysäsin ne tunteet syrjään. Ja Jaska sanoi, että ei kyse ollut siitä, että olisin "vääränlainen", vaan että jotenkin hän ei vaan pysty suhteeseen, eikä se rakkaus tullut. Puhuttiin myös siitä, että tavallaan todella epäreilua, kun on kaksi mielenterveyskuntoutujaa ja nyt sitten kun ollaan oltu toisten tukena, niin nyt molemmat jää sitten vähän niin kuin yksin.
Minäkin sain sanottua, että ehkä rakastin häntä, mutta en ollut koskaan oikein varma siitä, koska mielessä oli aina se, että nyt hän jättää minut. Ne pienet hetket kun tuo epäilys jätti rauhaan, tuntui, että rakastin. Sanoin kuitenkin myös, että haluan olla suhteessa, jossa toinen välittää minusta yhtä paljon ja on valmis sitoutumaan suhteeseen. Muunlaisessa suhteessa ei kai ole oikein pointtia. Kysyin myös että tiesikö Jaska että miksi hän ei rakastanut minua, mistä se johtui. Jaska sitten sanoi sen, että minä olen kaunis ja mukava ja persoonallinen, mutta että ehkä hän ei vain nykyisessä tilassaan pysty rakastamaan.
Ei paljon muuta, sitten lähdettiin. Halattiin vielä ja minä silitin hänen poskeaan ja sanoin viimeisen kerran: "Hei kulta." Ja sitten se oli siinä. Mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ehkä olisin voinut taas ylipuhua Jaskaa yrittämään vielä, koska hän jopa sanoi, että vaikka nyt on kulunut vasta päivä erossa, niin hänestä tuntuu kauhealta ja on ikävä ja melkein hänen tekisi mieli sanoa että ei kun jatketaan sittenkin. Mutta ei. Ei se ratkaisisi mitään.
Ja sitten sanoin hänelle myös sen, että ehkä tämä on minulle niin vaikeaa, kun tämä oli ensimmäinen suhde. Ja vaikka sehän on niin epätodennäköistä että ensimmäinen olisi "se oikea", niin jotenkin sitä ei oikein pysty ajattelemaan sitä, että tämä olisi "pelkkä suhde". Kun yrittää ajatella, että joskus tulevaisuudessa löytäisin jonkun, niin se tuntuu ajatuksenakin jotenkin väärältä. Kun on tottunut siihen, miltä Jaska tuntuu, miltä Jaska tuoksuu, tietää kaikki luomet joita hänellä on, niin mielessäni termi "poikaystävä" = Jaska. Mutta kai se on näin kaikkien ihmisten ensimmäisten suhteiden kanssa. Sentään Nan tulee vajaan neljän tunnin päästä.
Tämä yö meni ehkä vähän paremmin kuin edellinen. Nukuin kylläkin pätkissä ja aina kun heräsin, yritin ajatella vain jotain ihan muuta kuin Jaskaa. En tiedä mistä tämäkin keino tuli, mutta kun tuntuu, että ajatukset menee liikaa Jaskaan ja alkaa ahdistaa ja surettaa ja tulee liian ikävä, niin hoen mielessäni: "Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista, illan tullen sanoi hän, nyt mä lähden tästä talosta pois."
Syöminen taas takkuaa, mutta olen ostanut rahkaa, sellaista proteiinirahkaa, jossa on raejuustoa. Kun oltiin Jaskan kanssa tiistaina siellä Jaskan siskon luona, niin Jaskan sisko antoi Jaskalle syötäväksi sellaisen, sanoi, että se on terveellistä ja hyvää ja pitää makeannälän poissa pitkään. Ajattelin, että syön sitten niitä, vaikka ne muistuttavatkin Jaskasta, mutta kaikki muistuttaa hänestä, ja sen kanssa pitää vain tulla toimeen. On vain todella vaikea ymmärtää, että pitkällä tähtäimellä oikea päätös voi olla jokin joka tekee näin kipeää. Mutta uskon että olen sinkkuna aika pitkään taas. En ole koskaan ollut sellainen, joka hakemalla hakee jotain seuralaista tai käy treffeillä, tms. Ehkä tulee jossain vastaan joku joka pääsee jollain satumaisella tavalla lähelleni sillä lailla kuin Jaska pääsi. En vieläkään tiedä, mikä Jaskassa oli ja miten hän pääsi elämääni. Tällä hetkellä tietysti tuntuu siltä, että ei niin välttämättä käykään enää koskaan uudestaan, mutta voihan se olla vain tämän hetken ajattelua.
Pitäisi nyt vain keksiä jotain tekemistä sille "Jaska-ajalle" päivissäni, että olo ei tuntuisi niin tyhjältä. Olen laittanut niitä työhakemuksia, yksi vaikuttaa edes jotenkin mahdolliselta, koska sieltä sanottiin, että soitetaan takaisin, ei että ehkä soitetaan takaisin, ehkä ei. En silti tiedä soittavatko. Työpaikka olisi tähän kohtaan kyllä hyvä homma. Saisi jotain uusia työkavereita ja jotain tekemistä tähän tyhjyyteen.
Oli kuitenkin kiva nähdä Jaska. Ja jotenkin oli kiva nähdä, että hän itki. Kai minä sitten jotain tunteita hänessä herätin. Ja ilmeisesti hänelläkin ne pienet asiat tuntuvat kipeimmiltä, koska hän alkoi itkeä silloin kun kuvaili, miten hänen tulee ikävä sitä, miten leikkasin makkaran ennen kuin söin sen, tai miten tykkäsin syödä tortilla "lättyjä" ihan pelkältään, ja miten käytin välillä hassuja sanoja.
Mutta jotenkin tästä pitää selvitä, ei tässä mitään voi. Ehkä se auttaa, että näen Nania tänään. Tiistaina on taas terapia. Olo on oudon rauhallinen. Todella surullinen ja yksinäinen, mutta silti rauhallinen. On vain todella paska juttu että tämä minun ja Jaskan juttu ei toiminut. Todella kliseisesti sanoin hänelle, että hän rikasti elämääni, ja sai minut kokeilemaan uusia asioita kuten vaikka uimaan järvessä ensimmäistä kertaa ikinä, ja hän oli ensimmäinen ihminen, joka sai minut tanssimaan, siellä häissä, ilman että kappaleeseen olisi kuulunut tietyt ulkoa opeteltavat askeleet. Ja jotenkin tyhmästi tulee vähän ikävä myös sitä Jaskan sukua, sitä miten minut otettiin niin hyvin vastaan, niin lämpimästi. Sitä Jaska pyysi anteeksi, että vei minua niihin sukujuttuihin niin paljon, kun sellaisenhan pitäisi olla iso juttu ja varmasti olin saanut siitä kuvan, että meillä menee hyvin.
En tiedä mitä tehdä. Yritän vain olla ajattelematta asiaa, koska ei se ajattelemalla parane. Ja yritän odottaa, että aikaa kuluisi, koska sillon asian pitäisi olla vähemmän kivulias. On vain niin kurjaa, tuntuu vain niin epäreilulta menettää ihminen, josta oli tullut minulle kaikkien aikojen tärkein ikinä. Ja vähän mietin, että miten suhteet muka onnistuvat, ovatko jotkut vain niin onnekkaita, että löytävät jo nuorena sen ihmisen jonka kanssa haluaa olla loputtomiin? Ja minusta osittain tuntui siltä että löysin sellaisen ihmisen Jaskasta, mutta tunne ei vain ollut molemminpuolinen, plus molemminpuoliset mielenterveysongelmat tuskin kauheasti auttoivat asiaa.
Joo. En tiedä mitä sanoisin, tuntuu että en vain voi kuvata tätä tunnetta sanoilla. Paitsi että tämä on vain hirveää.