<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

No niin, matikkakurssi on sitten ohi. Ja näköjään minun törkeän uuvuttavan kauan kestänyt sekoseko-vaiheeni on myös kai enemmän ohi kuin ei ohi. Olo on aika lailla aivan yhtä angst kuin ennenkin, mutta nyt se, mitä sanon ja mitä teen on enemmän minun hallinnassani. Hmm... Jokin vertaus varmaan sopisi tähän... No, vähän niin kuin omistaisi lohikäärmeen ja joutuisi lenkittämään sitä. Lohikäärme oli karannut ja minä juoksin aina vähän sen perässä vain näkemään tuoreeltaan kaikki pahat asiat, mitä se oli tehnyt. Ja lohikäärmeen omistajana minulla oli vastuu, minun olisi kuulunut pitää se aisoissa. Nyt sitten olen saanut sen kiinni. Toisaalta, mitäpä yksi ihminen mahtaisi lohikäärmeelle, mutta se on kaiketi sama mitä isojen koirien kanssa. Jos ne ovat irti ja tietävät sen, ne tekevät mitä huvittaa (siis teoriassa). Mutta jos ne ovat hihnassa, niin vaikka ne voisivat verrattain helposti riuhtoa itsensä irti, niin siinä on se henkinen este. Ja tietysti omistaja voisi myös tehdä edes jotain ja yleensä se jotainkin on tarpeeksi.

Mutta matikkakurssista voisi kai sanoa vielä jotain. Ainakin sen, että laskin viikon aikana (siis nimenomaan laskin, meille ei annettu mahdollisuutta kopioida tehtäviä ja muistiinpanot saatiin monisteina) 26 sivua laskuja! Eli keskimäärin 0,72 sivua tunnissa. No, noin se ei kuulosta yhtä siistiltä, mutta olen silti hyvin tyytyväinen. Sain myös tietää sen pistejakauman, jolla pitäisi päästä siihen minun minimitavoitteeseeni, joka on siis C. 25-32 pistettä ja sitten C on plakkarissa. Siis suunnilleen viisi tehtävää (viidestätoista).

Joo, olisin kuitenkin pystynyt laskemaan paljon enemmänkin, mutta minä kyllästyn välillä niihin laskuihin kauhean helposti (varmaan, kun niitä osaa), ja sitten en viitsi edes yrittää, vaan katselen muita ihmisiä ja kehittelen päässäni kaikenlaista turhaa. Ne matikkakurssin ihmiset ilmentävät hyvin minun kiintymistäni ihmisiin: tapasin heidät vasta viisi päivää sitten, mutta silti tuntui hieman haikealta, kun kurssi loppui. Tämä sitten liittyy tuohon otsikkoon.

Kun ajoin kotiinpäin, mietin sitä, miksi kaikki ihan täysin vieraatkin ihmiset tuntuvat minulle joskus edes hieman merkityksellisiltä, vaikka he eivät sitä kaiken järjen mukaan olekaan, ja tiedän, että minä en ole sitä heille. Se on vain outoa, kun ajaa autollakin jonkin edes suht pitkän matkan, niin jos edessä ajaa koko ajan sama auto, niin sitten kun se kääntyy tai pitää itse kääntyä, tulee sellainen kumma olo. Sellainen utelias, että mihinköhän se auto menee ja kukakohan sitä ajaa, jne. Minä takerrun kaikkeen tuollaiseen ihan uskomattoman nopeasti ja tiukasti.

Sitten ajattelin tänään, että ehkä se on se sama syy, miksi minä pidän kirjoittamisesta. Muotoilin itselleni lauseen, että jokainen ihminen, joka jollain tapaa vaikuttaa elämäämme, muodostaa meidän kanssamme oman tarinan. Siis ihan jokainen, joka kävelee kadullakin vastaan. Jokaisen ihmisen elämä on tietysti yksi suuri tarina, jota voisi pitää perusyksikkönä. Sitten on niitä tärkeitä tarinoita, joita muodostetaan vanhempien ja sisarusten ja ystävien kanssa. Sitten on pienempiä ja merkityksettömämpiä, kuten sukulaiset, naapurit ja luokkatoverit. Yhä vain kohti pienempää ja pienempää, ja ääritapauksessa on sitten se vastaantulija-esimerkki. Elämä koostuu erilaisista, eri merkittävistä ja eri pituisista tarinoista.

Minä pidän tarinoista. En minä kuitenkaan muista tietenkään kaikkia ihmisiä, jotka ovat kävelleet minua elämäni aikana joskus vastaan, eivätkä he ole lainkaan merkityksellisiä. Mutta ehkä se, mikä saa minut kirjoissa ja elokuvissa keskittymään myös niihin muihinkin hahmoihin, jotka eivät ole niin suuressa osassa kuin päähenkilöt, näkyy jotenkin tässäkin. Ne kaikki, joita näyttelisivät minun elämäntarinani filmiversiossa nimettömät statistit, ovat minulle itselleni paljon enemmän kuin statisteja ja minua harmittaa, että en saa tietää heistä enempää.

Ja koska minä pidän tarinoista, minulla on myös selkeä käsitys siitä, millaisia tarinoiden loppujen kuuluisi olla. Ja minä pidän hieman dramatiikasta, joten siitä pystyy jo päättelemään, miksi minulle on ajoittain kauhean kova pala, että statisti-ihmiset vain katoavat elämästäni.

Selitin tähän kauhean pitkän pätkän yhdestä toisesta piirteestä, joka tuli mieleen siitä, mistä tämä ajatus lähti varsinaisesti alkuunsa, mutta päätin sittenkin olla selittämättä sitä. En osaisi selittää sitä kunnolla ja se ei ole oikeastaan lainkaan oleellinen asia.

Kuitenkin, minusta on kiva katsella ihmisiä ja joskus vähän huvitella (eli periaatteessa yritän sekoittaa ihmisten päät sen suhteen, onko kaikki sattumaa, vai olenko kiinnostunut heistä). Se on minun mielestäni jotenkin jännittävää, ja kun olen tylsistynyt eikä minulla ole parempaakaan tekemistä (=koulussa), niin sorrun siihen silloin tällöin. Ja koska se japanilaishemmo oli niin söpö ja mielenkiintoinen, en voinut mitenkään jättää tilaisuutta huvitteluun käyttämättä.

Kiitos tämän huvitteluni sain sitten sellaisen täydellisen lopun sille pienelle mitättömälle tarinalle, jossa japanilaishemmo oli mukana, kun minä olin juuri peruuttanut auton pois parkkiruudusta ja siinä oli se lyhyt hetki, kun auto ei liiku taaksepäin eikä eteenpäin ja juuri silloin japanilaistyyppi käveli parkkipaikalle, ja minä sain luotua häneen sen dramaattisen viimeisen katseen (hän kun sattui katsomaan myös minuun) juuri ennen kun kaasutin pois. Ajoituksen onnistuminen 180%.

En tee tätä Oikeassa Elämässä (köh, kovin usein ainakaan), koska siihen liittyy hyvin oleellisesti se, että minä annan ihmisten ymmärtää, että olen määrätietoinen ja itsevarma. Kun en tunne ihmisiä, minua ei haittaa niin paljon se, että näytän epämiellyttävältä. En tiedä miksi. Kai minua huojentaa se ajatus, että vaikka nämä vieraat ihmiset ajattelisivatkin, että olen säälittävä, koska käyttäydyn melkein kuin olettaisin, että sillä, että minun kaltaiseni ihminen voisi mahdollisesti pitää heitä keskimääräistä kiinnostavimpina, olisi heille jotain väliä, minun ei tarvitse hävetä sitä ikuisuuksiin, eivätkä he voi puhua minusta pahaa kenellekään, joka tuntisi minut. He näkevät vain, että olen ruma, mutta jos käyttäydyn kuin olisin itsevarma, voin saada heidät ajattelemaan, että ehkä minulla on jokin ässä hihassa, joka saa minun kiinnostukseni heitä kohtaan olemaan heille kuitenkin merkityksellinen.

Mutta niin, ei tarvitse nähdä häntä enää koskaan, paitsi jos näen hänet telkkarista. Hänen pitäisi olla syksyllä jossain ihme suurkilpailussa (en tiedä mikä kilpailu tai televisioidaanko se), koska hän harrastaa pituushyppyä ja on ilmeisesti aika hyväkin siinä (mutta ah ja voih, hän on venäyttänyt jalkansa, joten hän ei tiedä pääseekö kilpailemaan). Joo, olen utelias, enkä voi sille mitään. Unohdetaan kuitenkin japanilaishemmo jo.

Näkee, että minä en ole nähnyt NN:ää pitkään aikaan. Jos minä ikävöisin jotain miespuolista henkilöä ikinä, niin luultavasti sanoisin nyt, että minulla on ikävä häntä. En ole päässyt mihinkään säälittävyydestäni, vain lisännyt sitä googlaamalla NN:n nimellä (ja löytänyt jättiläismäisen sukupuun, jossa hän oli mukana, joten nyt tiedän, että hänellä on kolme vanhempaa veljeä, yksi pikkuveli ja yksi pikkusisko. Niin ja oletettavasti bongasin hänen isoveljensä markkinoilla ja hänen pikkuveljensä aloittaa nyt lukion täällä!).

Ja Nanin luona on nyt vaihto-oppilas Italiasta. Nan sanoi kysyvänsä tältä vaihto-oppilaalta, että olisiko tällä jotain sitä vastaan, että hänet esiteltäisiin minulle. Minä sanoin Nanille siihen, että minulle se ainakin käy – jos vain se vaihto-oppilas haluaa tavata jonkun niin epäsosiaalisen ihmisen, mitä minä olen. Nan nauroi minun sanomisilleni ja totesi, että minä olen kaukana epäsosiaalisesta. Kun mainitsin hänelle sitten, että en ole edes puhunut sanaakaan kaikille luokkalaisilleni, niin hän vain ohitti sen. Se ei jotenkin lakkaa kai koskaan hämmästyttämästä minua, miten vääristyneesti Nan jostain syystä näkee minut.

Tämä ei pysynyt kovin kasassa. Kirjoitin tämän tekstin kokonaiset kolme kertaa ennen kuin olin enää vain vähän pettynyt tähän kirjoitukseen. Tämä tulee olemaan kauhean hankalaa. Normaalistikin blogi-kirjoitukset veivät aina aikaa, mutta jos tämä tulee olemaan tällaista jatkossakin, että minun pitää uudelleenkirjoittaa kaikki kirjoitukset, niin minun pitää vähentää tätä hyvin radikaalisti, kun koulu alkaa. Minulla on maantiedon kirjoitukset tulossa ja muutenkin lukujärjestykseni on aika lailla täyteen buukattu koko vuodeksi, enkä halua velttoilla viimeisenä vuotena, että saan edes jotenkin siedettäviä numeroita. Huh, jotenkin viimeinen vuosi tuntuu kaikin puolin kauhean rankalta jo ajatuksenakin…