Olen liian väsynyt. Olen vain yksinkertaisesti ihan liian väsynyt. On pitänyt sanoa vaikka mitä, mutta en yksinkertaisesti ehdi ja jaksa kirjoittaa. Näin blogista untakin - se oli tosin painajainen, sillä siinä yksi kirjoitukseni (jonka kirjoitin siinä unessani unen tapahtumasta), olikin julkaistu myös lehdessä juttuna minusta ja nuorten aikuisten blogikirjoittamisesta.Oli kauhea kiire nettiin muuttamaan blogi salasanalle. Olen kyllä miettinyt sitä, että jos tulisikin yhtäkkiä ilmi tuollainen tapaus, niin sen varalle pitäisi miettiä jotain sellaista, että etukäteen ilmoittaisin, että jos blogini yhtäkkiä jonkun traagisen paljastumisen takia menee yhtäkkiä salasanalle, sen salasanan, mikä se tulevaisuudessa sitten olisi... Hmm...

Ja huomenna on taas terapiaa omahoitajan kanssa. Tai tarkalleen terapiaa omahoitajan ja Janne-hoitajan kanssa. Tänään oli kuvaterapiaa. Maalasin pitkä- ja mustatukkaisen pojan kasvot vasempaan reunaan, keskellä ylhäällä oli yksi viivastollinen nuotteja, keskellä alhaalla oli kolme korttia, ja oikealla suhteellisen ylhäällä oli alas leijaileva lehti. Tuli kauhean surullinen olo taas, itketti vähän. En olisi halunnut sanoa siitä kuvasta muille paljon mitään, koska se oli tietyllä tavalla niin henkilökohtainen.

Ja huomiseksi pitää viedä siihen terapiajuttuun valokuvia. Ja huomenna tehdään ruokaa osastolla - tortilloja ja nachoja. En ole lainkaan varma, pidänkö ajatuksesta.

Uusista lääkkeistä ei ole ollut kauheasti haittaa. Ensimmäisenä päivänä oli päänsärkyä, jota olisi kyllä ihan hyvin voinut olla muustakin syystä. Tänään ei ollut yhtään mitään. Ahdistus on sen sijaan palannut. Eilen ihmettelin, että mitä ihmettä minun sydämeni tykyttää niin kauheasti yhdessä vaiheessa ja sitten jouduin nousemaan välipalan (/kahvihetken/teehetken/mehuhetken/tms.) aikana kesken kaiken pois, koska tulin niin ahdistuneeksi, koska yksi hoitajista (Tsärstin) istui liian lähellä minua. Toivotaan, että se menee ohi. Vierastunne, josta puhuin jokin aika sitten, oli ehkä ahdistuskohtaus ilman ahdistusta. Hmm? No, jotain sellaista.

Kaikki osastolla ovat huippuja: ainoa, jonka kanssa minun on kauhean vaikea päästä mihinkään kosketuksiin, on Alf. Janne-hoitaja kysyi jotain siihen viittaavaa kerran ja hän kai ajattelee, että me emme tule toimeen. Alf on vain niin kauhean hiljainen, eikä aloita keskusteluja yhtään kenenkään kanssa, paitsi sellaisten ylivanhojen tuttujen. Hän on ehkä eniten osastolla sellainen pikkuryhmätyyppi, sellainen, joka ei tule toimeen yksilönä isossa ryhmässä, vaano on sellainen, joka tarvitseen muutaman lähemmän kaverin, joille puhua vapaammin. Olen toki yrittänyt jotenkin saada häneen kontaktia (esim. toivottamalla aina hyvää huomenta tai sanomalla heippa, kun olen lähdössä, ja samalla yrittää tavoittaa hänen katsettaan, jotta voisin ilmaista osoittavani sanani hänelle myös), mutta ihan turhaan.

Toinen hieman hankalampi ihminen on se toinen minunnimiseni tyttö (joka - uskokaa tai älkää - on saman nimen lisäksi syntynyt myös täsmälleen samana päivänä!). Hän näyttää vihamieliseltä kauhean usein, ja se tuntuu hankalalta, kun yrittää hymyillä hänelle ystävällisesti ja ilmaista hyviä aikeita, mutta saa takaisin vain tuikean katseen.

Myös sen kuuron potilaan kanssa on hankalaa kommunikoida, koska en osaa viittomakieltä. Hänellä on usein tulkki mukana (melkein aina sitä paitsi eri), mutta ei ihan aina. Olen oppinut kauheasti kaikenlaisia viittomia pelkästään seuraamalla sitä, miten keskusteluja käännetään hänelle.

En ole kuullut Nanista, en NN:stä. Silmiä pistelee ja ne ovat vaipumaisillaan kiinni, ovat olleet jo yli tunnin. Ei riitä vain aikaa tai voimia mihinkään. Aamulla herääminenkin on ihan järkyttävän raskasta. Maanantaina nousi oikein hyvin, mutta tänään ei sitten enää yhtään mitenkään. Kamala väsy ja ajatukset ovat yhtä puuroa.

Niin joo: huvittaisi vähän leikellä ranteen ihoon naarmuja. Ei sen kivun takia, vaan sen takia, miltä minun käteni näyttäisi. En ole vieläkään päässyt eroon siitä oudosta ja kauhean voimakkaasta ajatuksesta sen suhteen, että ne arvet ovat kauniita. Ei ole mitään, millä tavoin voisin ilmaista itseäni, ei mitään todistetta siitä, että en oikeasti olekaan sellainen hiljainen ja ystävällinen ja aina hymyilevä iloinen tyttö. Siis lukuunottamatta masennuslääkitystä, sairaslomaa ja sitä faktaa, että olen osastolla. Lopulta jäljelle ei jää muuta kuin pelkät arvet. Jos ihmiset näkevät viiltelyarpia, niin sitten ainakin tietää, että sen henkilön on täytynyt olla todella tuskissaan. Minä haluan toisaalta, että olisi jotain, jolla todistaa sen muille.

Ai niin vielä sekin, että siinä kuvassani, jonka piirsin, luki isolla ja violetilla kaiken päällä: "WHO ART" ja sitten pienemmällä ja sivussa: "THOU?". Kuva oli mustavalkoinen vesivärityö, ainoat värilliset kohdat olivat pojan ruskea silmä, keskimmäisen kortin (hertta ässä) punainen sydän, leijaileva vihreä lehti ja sitten se violetti kirjoitus. Se oli ihan hieno, vaikka minullekin tuli siitä se fiilis, mitä yksi sanoikin, että kun sen näkee, tulee heti miettineeksi, että mikä on niiden yhdistävä tekijä - miksi juuri ne asiat ovat siinä yhdellä paperilla.

Teksti: "Who art thou?" tulee yhdestä vanhaa englantia tavoittelevasta runonpätkä-teelmästäni. "Kuka sinä olet?" Se kuvasi hyvin tätä päivää. Mietin NN:ää ja sitä, miksei hän ole vastannut, mietin sitä, mitä meillä on ollut, mitä kuvittelin, että meillä olisi ollut ja sitten sitä, millainen hän ylipäänsä on ja että tunnenko häntä lainkaan. Työ oli tavallaan materialisoitunut tuskainen huuto: "Kuka sinä olet!", jonka haluaisin huutaa yleiseen tyhjyyteen.

Ja tyhjyyttä on vaihteeksi taas paljon.

***

Who art thou, my darling?
Where has gone thine fine glance?
What am I to thy anymore?