Olen taas ihan liian väsynyt, vaikka yritinkin mennä eilen mahdollisimman aikaisin nukkumaan. Tästä viime viikkoina pahentuneesta väsymyksestä johtuen minut määrättiin taas verikokeisiin ja sanottiin, että jos niistä kokeista ei löydy mitään, niin sitten mielialalääkkeen annosta nostetaan. En ole huomannut mitään positiivista muutosta mielialassa, joten nyt alkaa kyllä tulla sellainen fiilis, että vaihtoon menee tämäkin lääke. Ja kun jumitan muutenkin samassa kohdassa yhä, vaikka aika juoksee ohi, niin ei ainakaan piristä.

Ja Tolstoin hengitys pitää outoa ääntä. Olen lukenut liikaa juttuja jostain jyrsijöiden sairaudesta. Sen nimi on kai Myco ja se tulee jotenkin hengityselimiin ja saa rotan hengityksen rohisemaan. Nyt sitten pelkään, että mitä jos Tolstoilla onkin se ja se kuolee! Minun pitäisi katsoa juuri nyt euroviisuja, mutta en jaksa. Aloin Kylässä johtaa taas peliä ja vaikka se on ennen ollut kivaa, niin nyt se on ihan kauheaa. Ei sillä, että ne pelaajat olisivat kauheita, vaan sillä, että minusta alkaa tuntua, että en vain pysty siihen. Olen niin väsynyt. Minun pitää vain kirjoittaa pari viestiä silloin tällöin, mutta sitten aherran niiden kimpussa ikuisuuden, kun aivot lyövät tyhjää. Ja sitten ne vilisevät kirjoitusvirheitä ja epäloogisuuksia, mutta minä en jaksa enää tarkistaa sitä tekstiä. Minä en jaksa edes lukea kirjoittamaani läpi, kun olen saanut sen loppuun.

Ja miksi Tolstoin hengityksen pitää pitää outoa ääntä? Se on sellaista tuhisevaa, sellaista haisteluääntä. Joo, Tolstoi haistelee kyllä aina silloin kun sitä kuuluu, mutta Dostojevskin hengitys ei kuulosta sellaiselta. Ja välillä, kun Tolstoi kiihtyy oikein, se tulee sellaiseksi... Jonkinlaiseksi röhkimiseksi. Ja vaikka minä miten yritän ajatella, että pidän niistä huolta niin kauan kuin ne elävät, enkä ajattele loppua ennen kuin se tulee, mutta se on niin vaikeaa! Ne ovat minulle niin tärkeitä, että en tiedä, mitä teen sitten, kun ne kuolevat. Ja kun toinen kuolee taatusti ennen toista, niin mitä sitten teen? Rottia ei saisi pitää yksin, koska ne tulevat surullisiksi, niin pitääkö toisen kuollessa lopettaa toinenkin?

Ja oloni tuntuu syylliseltä. Teeskentelijältä. Eilen oli taas joku terapiajuttu, johon minun piti kirjoittaa se kirje äidille. Siitä tuli vihainen ja negatiivinen ja kaikkea. Sitten taas puhuttiin meidän perheestä ja kaikesta, mitä minä olen joutunut sietämään. Ja kun ne kaikki asiat kirjoitettiin sinne paperille ja kaikesta pahasta puhuttiin, niin minusta alkoi tuntua hieman siltä, että nyt minä huijaan. Eihän jokainen päivä ole paha, enkä minä koe, että elämäni olisi ollut lapsuudesta asti silkkaa kidutusta. Mutta kun ne negatiiviset sattumat listataan, niin sitten se tuntuu siltä, että meidän perheessä asuminen on verrattavissa keskitysleireihin.

Äiti on minulle tärkeä, mutta en silti kyennyt sanomaan hänestä mitään positiivista, vaikka miten yritin. Ja sitten ne hoitajat pitivät sitä koskettavana. Ja kun minä kirjeessä uhosin äidilleni, että hän ei pitänyt minusta koskaan huolta, eikä suojellut ja että jos en olisi itse pienestä pitäen suojellut itse itseäni, niin en ehkä olisi elossakaan. Sekin oli kuulemma kauhean koskettavaa. Minusta se oli vain tyhmää.

Ja sitten taas kuulin sen, että kylläpäs sinä Amia olet tosi rohkea ja voimakas, kun puhut näistä asioista. Olet selvinnyt kaikesta ihan mahtavasti ja kyllä minä olen mahtava ja kaikkea. Ja niin on sanottu ennenkin, jolloin minä sanoin siihen, että joo, tosi hyvin: olen psykiatrisella osastolla. Ja jotenkin tuntuu, että minä teen vain jotain väärin, kun saan perheeni näyttämään niin kauhean pahalta, mutta koskaan he eivät ole viitanneet sanallakaan tai hiljaisuudellakaan tai eleelläkään siihen, että minussakin on jotain vikaa. Koska minussa on, sillä olisi miljoona muutakin tapaa selvitä tästä tilanteesta ja hoitaa asiat paremmin ja monet selviävät paremmin paljon pahemmastakin.

Ja silloinkin, kun sanoin, että joskus minä todella huudan äidille ja että silloin huudan ja heittelen tavaroita, niin ne hoitajat näyttivät sellaiselta, että yrittävät pidätellä hymyä ja kysyivät, että minäkö huudan. Ymmärrättekö? Jos vaikka äitini kuvailisi minua heille, niin taatusti he pitäisivät minua ihan kauheana. Koska minä oikeasti huudan. Huudan lujaa ja rumasti ja tyhmistä asioista ja kiroilen ja huudan lisää ja oikein suuttuessani heittelen tavaroita.

Ja teen tyhmiä asioita. Jos en olisi ollut itsepäinen ja takertunut aina isäni tekemiin ääliömäisyyksiin, niin olisin välttynyt paljolta. Ajatelkaapa vaikka sitä ase-tilannetta: Vahvasti humalassa oleva aggressiivinen mies lähtee ladatun haulikon kanssa ampumaan lintua. Kuka, siis oikeasti, kuka järkevä ihminen lähtisi sinne perään vain pelastaakseen sen linnun ihan periaatteesta? Kuka järkevä halaa murisevaa koiraa? Ja minä olisin voinut luoda vaikka täydellisen suhteen äitiini, mutta en ole itse osannut. Voisin kertoa tunteistani ja ajatuksistani, jolloin varmasti saisin enemmän tukea ja turvaa ja ymmärrystä. Mutta minä en kerro. Ja muutenkin, en ole lainkaan täydellinen, enkä kiltti. Sanon ilkeitä asioita ja laitan välejä poikki ihmisten kanssa.

Tuntuu ihan kamalalta, kun ne ihmiset siellä tuntuvat melkein ajattelevan kuin olisin joku täydellinen pyhimys. Se kuva, joka niillä ihmisillä siellä on minusta, on sellainen, että minua nolottaa ja hävettää. Ihan kauheasti. Jos he vain tietäisivät totuuden, jos vaikka äiti menisi sinne salaa ja he juttelisivat samoista asioista, niin sitten he suuttuisivat minulle ja sanoisivat, että olen valehdellut. Että olen valehdellut ja mustamaalannut perhettäni, jotta voisin saada muut uskomaan, että olen upea kärsinyt marttyyri.

Ja varmaan minä teeskentelen tämän masennuksenkin. Varmaan minä olen vain laiska ja ajattelen väärin. Mikään lääke ei auta, ei yhtään, minä en huomaa muuta eroa kuin sen, että ahdistus katoaa melkeinpä kokonaan. Mutta mitään vaikutusta mielialaan ei tule, enkä jaksa yhtään enempää. Nyt se menee vain pahemmaksikin.

Ja Tolstoi on kipeä, vaikka olen yrittänyt tehdä kaikkeni, ettei niille tulisi Mycoa. Ja kohta on Nanin yo-juhlat ja minun pitäisi saada se taulu valmiiksi. En ole valinnut vielä edes kuvaa. Jokin niistä silloin auringonnousupeltokuvista saa luvan kelvata. Se pitäisi valita ja muokata ja rajata maanantaihin mennessä.

Enkä ole ulkoiluttanut rottia tänään. Enkä ole tehnyt mitään, paitsi katsonut telkkaria ja ollut koneella. Ja ollut osastolla tekemässä ei-mitään, koska en sielläkään jaksa tehdä mitään muuta kuin olla sohvalla ja yrittää levätä puoli-istuvassa puolisikiöasennossa. Eikä minua huvitakaan tehdä mitään. Joo, olen sitoutunut hoitoon ja halusin mennä sinne, jotta minulla olisi mahdollisuus tehdä jotain päivisin, mutta vien siellä vain kalliin paikan, enkä tee mitään, enkä hyödynnä tilaisuuksia, enkä etene, eikä mitään tapahdu.

Eikä kohta kukaan usko minua lainkaan. He ajattelevat pian taatusti, että teeskentelen vain saadakseni huomiota. Tai siis, minä itsekin päädyn siihen, kun yritän pyöritellä ajatuksiani loogisesti. Mikään ei auta, ei mikään. Ei lääke eikä terapia, mustamaalaan perhettäni ja teen itsestäni marttyyrin. Mutta minä vain haluan, että he auttaisivat minua! Jonkun on pakko auttaa, en minä kestä muuten! Eivätkä rotat saa kuolla! Ei kumpikaan! Minä rakastan niitä. Ne ovat jotain, josta tulee aina edes vähän parempi mieli. Ne piristävät, kun olen kaikki viikonloput yksin kotona, eikä kukaan soita eikä kaipaa. Kun ne pelkäävät, ne tulevat nopeasti minun luokseni, koska ne eivät pelkää minua, vaan pitävät minua turvana. Ja sitten kun ne kuolevat, niin kuka sitten enää tekisi niin? Kenelle olisi enää mitään väliä?

Apua. Apua. Mikään ei auta, eikä mikään toimi, enkä minä osaa. Miksi kaikki muut osaavat, mutta en minä. Miksi minä en osaa olla onnellinen? Miksei mikään auta? Osastollakin olen enää näillä näkymin vain kesäkuun loppuun. Eikä mitään positiivista muutosta ole tapahtunut. Sitten minut vain heitetään takaisin tyhjään elämääni ”parantuneena”, koska olen ollut lääkkeillä ja nuppitutkinnassa tietyn ajan.

Miksen minä osaa?