Tänä vuonna on jotenkin kauhean vaikea tajuta sitä, että tänään on vuoden viimeinen päivä. Vähän sama oli jouluaatonkin kanssa. En oikein kiinnitä huomiota siihen, mikä päivä on, vaan siihen, miten monta päivää lomaa on vielä jäljellä (kolme). Niin ja siihen, kuinka monta päivää on äitini leikkaukseen (kaksi).

Eilen aloitin taas Kylä -tauon. Minusta oli kyllä mukava palata sinne takaisin ensimmäisen tauon jälkeen, mutta sitten se ilo jotenkin unohtui, kun foorumi oli muuttunut niin paljon sinä aikana kun minä olin ollut poissa. Minusta oli ennen ollut niin mukava vain seurata sitä, miten muut keskustelivat. Katsella, miten muut elivät normaalia ja onnellista elämää. Joskus oli kivaa myös osallistua keskusteluun, mutta ei aina. Ajattelin, että sitten kun tulen takaisin, kaikki olisi niin kuin ennenkin. Paitsi ettei ollutkaan. Kukaan ei puhunut enää mitään, minun piti itse lörpötellä vastenmielisenä päivät pitkät, että saisin edes jotain eloa muihin. Tai voihan se olla, että se johtuu minun angstisesta suhtautumisestani kaikkeen, mutta tuntuu vain, että siellä ei ole ollut enää yhtään ainutta kunnollista keskustelua.

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa taas Kylä -leffan soundtrackia. Outoa ehkä, mutta minulle tuli siitä vähän parempi olo. Ja sitten sen parantuneen olon aikana päätin Kylä -tauosta. Tänään huvittaisi katsoa se leffa taas. Näin sen ensimmäisen kerran vuonna 2004, kun olin äitini kanssa syyslomalla Helsingissä. Se oli niitä murrosaikoja. Olin Merryn kanssa vielä jotenkuten väleissä, mutta Thes oli se tärkein. Muistan, miten olin Suomalaisessa kirjakaupassa ja huomasin Linnunradan Käsikirja Liftareille -teoksen, jossa oli ne kaikki kirjat. Se oli vielä alennuksessa ja ajattelin, että siitä tulisi mahtava joululahja Merrylle, joka rakasti kyseistä sarjaa (mutta ei omistanut kirjoja). Minä en kuitenkaan ostanut sitä. Melkein ostin. En silloin vielä uskonut, että minä ja Merry lakkaisimme olemasta kavereita. Se kuitenkin pilkahti silloin mielessä niin vahvasti, että jätin kirjan tarjouslaatikkoon.

Illalla sitten kävimme äidin kanssa katsomassa Kylän tennispalatsissa. Se oli mielestäni mahtava leffa. Muuten koko ajan oli kauheasti ongelmia ja piti yrittää jotenkin järkevästi selvitellä asioita edes itselle. Piti yrittää keksiä ratkaisua Thesin anoreksiaan ja miettiä omaa masennusta ja sitä, miten minulle ja Merrylle kävisi. En muista, olinko silloin jo keksinyt järkyttävän typerän suunnitelmani Thesin auttamiseksi: Sairastua itse, jotta näkisin asiat kuten Thes ja pystyisin keksimään ratkaisun siihen. Luulin silloin vielä olevani tarpeeksi vahva, että pystyisin vain sukeltamaan siihen syömishäiriöisen maailmaan, mutta kiskomaan itseni sitten halutessani takaisin pinnalle. Mutta siitä minä en halua puhua. Minä en halua puhua siitä enää ikinä, enkä milloinkaan. Se sattuu ihan liikaa.

Mutta nyt on ehkä hieman parempi olo jo. Ei ihan yhtä angst, ainakaan, jos ei ajattele liikaa. Päätäkään ei särje erityisen paljon, vaikka kaikki ei vielä menekään täydellisesti. Ei kai kaiken kuulukaan mennä täydellisesti.