Minä olen hukassa. Minua vaivaa taas kerran se outo tunne, jota en osaa selittää. Minä en tiedä edes itse kunnolla mitä se on, mutta jotain se selkeästi on, sillä se on vaivannut minua nyt jo jonkin aikaa. Kuinkahan kauan? En muista. Useamman viikon kuitenkin. Enkä minä tiedä mikä se on! Ja se ärsyttää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pitäisi opiskella kemiaa, mutta kun ajattelee tekevänsä niin, niin mielessä kuuluu: ”Ei huvita. Miksi opiskella? En minä halua opiskella. En minä halua päästä opiskelemaan farmasiaa. En minä halua tulla farmaseutiksi. En minä halua opiskella yhtään mitään tai tulla yhtään miksikään.” En tiedä miksi näin tuntuu. Ennen farmasia tuntui melkein mielenkiintoiselta ja sellaiselta, jota olisi oikeasti voinut melkein ajatella tekevänsä.

 

Ainoa tapa, jolla saan edes hieman kuvattua tätä kummallista tunnetta, on novellien avulla. Minulla on kauhea halu kirjoittaa koko ajan novelleja. Mutta minä en saa, koska pitää lukea kemiaa, eikä siitä tule mitään. Ja niillä novelleillakaan en pääse ihan siihen tunteeseen. Aluksi kun kirjoittaa, tulee sellainen odottava fiilis, että nyt se tulee, ihan kohta se tunne tulee, ihan kohta, ihan kohta minä saan tietää mikä se on ja pystyn käsittelemään sitä ja pääsemään tästä inhottavasta eksyneestä olosta. Mutta ei sitä ikinä tule. Novelleihin tulee loppujen lopuksi samanlainen hieman eksynyt tunne, mikä minulla itsellänikin on.

 

Tekee mieli vain kuunnella uudestaan ja uudestaan Nightwishin muutamaa biisiä. Lukea lyriikoita uudestaan ja uudestaan ja yrittää tulkita niitä ja mahdollisesti jopa tajuta niiden avulla se tunne. Ja sitten tekee mieli lähteä jonnekin. Se on outo kuva, joka minun mielessäni on: kävelen jossain kaupungissa. On harmaa sää ja sataa. Kaduilla ei näy muita ihmisiä. Minä kävelen vain. Kävelen ja kävelen ja kävelen. En ikinä pysähdy, enkä tapaa toista ihmistä. Katson valoja ikkunoissa ja olen litimärkä. Mittailen vain katuja. On ehkä kesäyö, en tiedä. On myöhä ja tuoksuu yöltä, mutta ei ole kauhean pimeä. Sellainen tasainen harmaa vain.

 

Tuo kuva pyörii minun mielessäni. En tiedä miksi. En minä tiedä nykyisin enää mitään. Ei ole edes mitään lyriikoita, joiden avulla voisin kuvata tätä oloa. Paitsi ehkä yhdeltä niistä Nightwish-levyiltä. Biisi on Away ja hieno, mutta vaikka yksi lyriikkapätkä tuntuukin jotenkin joltain, niin... En tiedä. Ei sekään ole ihan. Ei mikään ole ihan sitä, mitä minä etsin. Kaikki tuntuu jotenkin vähän väärältä. Jokainen vastaus jokaiseen kysymykseenkin tuntuu ihan väärältä, enkä osaa sanoa lopulta muuta kuin ”en tiedä”.

 

Minä en osaa kemiaa yhtään. Minä en varmaan pääse siitä edes läpi. En ole saanut luettua oikeastaan mitään. En vain pysty keskittymään yhtään, kun ajatukset harhailee niin järkyttävästi. En minä osaa kuvailla edes miltä tämä tunne tuntuu. Se on vain jotenkin piilossa. En tiedä mistä se on tullut, enkä sitä, mikä se on, enkä sitä, miksi minä en tiedä, mikä se on. Yleensä osaan kuvailla tunteitani ihan hyvin. Vaikka en tietäisikään heti, mitä ne ovat, pystyn kertomaan niistä jotain ja sitten saatan mahdollisesti tajuta sen.

 

Mutta nyt en saa kiinni mistään. Minä en halua tehdä oikeastaan mitään muuta kuin jotain pientä ja vajota sellaiseen puolihouretilaan, kun en kunnolla edes tajua, kuka olen ja missä. Tuijottaa vain vaikka tyhjyyteen ja havahtua jonkin ajan kuluttua siihen, että ei tiedä, onko nukahtanut vai ollut hereillä. Tai soittaa jotain biisiä uudestaan ja uudestaan, niin ettei siihen tarvitse edes keskittyä. Kädet liikkuu, mutta silmät pysyy paikallaan ja ajatukset surraavat kaiketi itsekseen minun tietoisuudeltani salassa.

 

Ehkä se on edes jotenkin lähellä oleva kuvaus siitä, miltä tämä tuntuu: on kuin aivot koko ajan tekisivät jotain, mutta tavallaan minulta ”salaa”. Kuin ne salaisivat minulta ne ajatukset, mutta tunteet tulisivat silti läpi. Tuntisin tunteet, vaikka ne ajatukset pidettäisiin minulta salassa.

 

On minusta joskus muulloinkin tuntunut tältä, mutta en usko, että koskaan näin pitkään ja voimakkaasti. Välillä, kun luen vaikka jonkun biisin lyriikoita tai jotain muuta tekstiä tai vaikka en tekisi mitään, niin saatan yhtäkkiä alkaa itkeä. Enkä tiedä yhtään miksi. Kuulostaa varmaan aivan mielipuoliselta, mutta tuollaista se on. Ja se turhauttaa minua ihan kauheasti. Minulla ei ole kauheasti ajatuksia, kun tuntuu siltä, että aivot tekee koko ajan jotain. Vähän niin kuin... kuin oikea käsi kirjoittaisi koko ajan itsekseen, niin sitä ei voisi sitten käyttää muuhunkaan.

 

Jos käyttäisi tuota vertausta, että oikea käsi kirjoittaa itsekseen jotain koko ajan. Minä en tiedä, mitä se kirjoittaa. Minä en voi lukea, mitä se kirjoittaa. Melkein kuin se kirjoittaisi jotain äärimmäisen tärkeää ja pitkää ja pohdiskelevaa blogitekstiä, mutta minä en vain tiedä, mitä se on. Käsi vain kirjoittaa ja kirjoittaa. Voin toki pakottaa sen tekemään jotain muutakin, mutta se pyrkii koko ajan takaisin kirjoittamaan ja jos keskittymiseni herpaantuu hetkeksikin, huomaan, että se on taas kirjoittamassa. Kai järkevintä olisi antaa sen vain sitten kirjoittaa ja odottaa, että se lopettaa, mutta tuntuu, ettei se lopeta ollenkaan. Ja minulla olisi kauheasti kaikkea, jota pitäisi tehdä.

 

Minulla oli tämän tyylinen tunne kauhean pitkään silloin, kun olin yhdeksännellä luokalla. Eli siis se 2004 ”synkkisaika”, kuten sitä olen joskus kutsunut. Tuntui kuin olisin ollut unessa koko ajan. Välillä en tiennyt, mikä oli todellisuutta ja mikä ei. Oli kuin näkisi koko ajan pelkkää unta. Kaikki tuntui sumealta ja kaukaiselta. Silloinen ratkaisuni oli se, että viilsin ranteet auki.

 

Nyt ei tunnu siltä, että huvittaisi tehdä niin. Enkä oikein voikaan, kun nytkin on jo kauhea työ niiden helmikuun arpien piilottelemisessa. Ne näkyy ihan törkeän hyvin vieläkin. Ja kun se melkein vuodentakainen haava oli niin syvä, niin senkin arpi näkyy. Eli kiva juttu: minulla on kolme selkeästi erottuvaa arpea kädessäni, joten nekin on jo melkein raskauttava todiste, eikä ole varaa enää yhteenkään, ei ainakaan ennen kuin joku niistä on haalennut olemattomiin. Tuolloin ”synkkisaikana” ratkaisuni ongelmaan oli se, että viilsin samat haavat auki uudestaan ja uudestaan. Minulla on vain... No, alle kymmenen valkoiseksi viivaksi haalistunutta arpea kädessäni, mutta se ei anna niin mitään kuvaa siitä, että miten pahassa jamassa minä silloin olin. Ne haavat ei ehtineet ikinä edes parantua, kun melkein joka ilta revin ne uudestaan ja uudestaan auki.

 

Miksiköhän minä tuostakin aloin selittää? Hmm... Tämä on myös tällainen piirre tällaisessa olossa. Jos kirjoitan, niin alan huomaamattani selittää jostain asiasta, joka ei periaatteessa edes liity paljon mitenkään mihinkään. Tuli vain juuri mieleen, että ehkä ne ovat niitä ajatuksia, jotka tulevat läpi. Meillä oli koulussa kerran, että piti kirjoittaa vain sitä, mitä ajatteli. Johdattelematta lainkaan tai ohjaamatta. Se oli kauhean monelle hankalaa ja heille tuli vain yksittäisiä sanoja ja ajatuksia. Minulle tuli vain melkein tämän blogikirjoituksen kaltaista söherrystä. Minä muistan, että minä katsoin ikkunasta ulos. Se oli varmaan suunnilleen vuosi sitten. Oli aurinkoista ja minä kirjoitin sen. Sitten kirjoitin, että kohta tulee kevät. Sitten tiet on sulat ja pääsee nopeammin pyörällä kouluun. Mutta sitten kaikki pyörätiet on täynnä sitä talvista hiekoitushiekkaa. Se pölisee kauheasti, kun kaikki kuivuu. Sitten joskus on niitä lakaisukoneitakin. Ja sitten ainakin pölisee. Tuoksuu hiekalta. Hiekka tuoksuu keväältä. Sellaiselta, kun ala-asteella tuli ensimmäisenä päivänä talven jälkeen kotiin takki sidottuna vyötärölle. Ja sitten äiti käski aina pukea enemmän päälle, ettei vilustuisi, mutta ei itse koskaan halunnut, koska tuntui niin lämpimältä ja kivalta.

 

Se on minulle jotenkin niin helppoa. En minä tiedä miksi. Minun ajatukseni lähtevät vain lentoon ja sitten ne menevät vaikka minne. En tiedä, ovatko ne valmiina lauseina päässäni, mutta ainakin ne on kauhean helppo kirjoittaa ylös. Pitäisi ehkä kokeilla sitä täällä blogissakin joskus. Mutta ei tänään. Tänään pitää lukea kemiaa. Onhan sitä toisaalta tässäkin jo tullut aikalailla jauhettua. Mutta ne lyriikat tosiaan tähän loppuun, joista puhuin tuolla aikaisemmin. Tai pikemminkin lyriikkapätkä, mutta kuitenkin.

 

The days were brighter

Gardens more blooming

The nights had more hope in their silence

The Wild was calling

Wishes were whispering

The time was there but without a meaning