Ahdistaa. Laitoin viestin sinne meidän opiskelijaporukan ryhmään ja kyselin, olisiko ihmisillä kiinnostusta yhteishengaukseen. Viime viikolla Kissanainen ja Harjoittelupaikkarohmu juttelivat joitain lomajuttuja siellä ja ajattelin nyt sitten, että ehkä minä kasaan itseni ja ehdotan jotain hengausta, kun kerran minun mielestäni sellainen olisi kiva. Sanoinkin siinä viestissäni (jota taas hioin ihan järkyttävästi etukäteen), että minun mielestäni olisi kiva nähdä heidänkin naamojaan taas ja kuulla mitä ihmiset ovat puuhailleet. Mietin sitä viestiä siltä kannalta, että mainitsen avoimesti sen, että minusta olisi kiva nähdä heitä ja siten teen sitä, mitä terapiassa ollaan harjoiteltu, eli teen oman osuuteni siitä, että olisin tekemisissä ihmisten kanssa.

Ja olen tosiaan pelannut yhtä nettipeliä, jossa juttelen paljon muiden ihmisten kanssa ja kun olen nähnyt Nania ja Nataliaa, niin järkeilin, että ei ole niin iso juttu ehdottaa yhteishengausta sille opiskelijaporukalle, kun jos pahin pelkoni kävisi toteen ja ihmisiä ei kiinnostaisi, se ei olisi niin paha, koska minulla on niin paljon muitakin kontakteja ja sitten olisin ainakin itse ottanut vastuun omista tunteistani ja kommunikoinut tuolle opiskelijaporukalle sen, että minä pidän heistä.

Mutta kun tietysti kyttäsin sitä whatsapp-ryhmää ja sitä, ketkä ovat lukeneet viestini, se sama tuttu ahdistus vyöryi päälle. Ihmiset vain lukivat sen viestin, eivätkä sanoneet mitään. Päässäni alkoi pyöriä ajatuksia, jotka tuntuivat faktoilta. Että ei olisi pitänyt ehdottaa itse, vaan pyytää Harjoittelupaikkarohmua ehdottamaan, kun selkeästi kaikki meidän porukasta pitävät minua ärsyttävänä ja nyt olin oma-aloitteisuudellani pilannut Harjoittelupaikkarohmun mahdollisuuden ehdottaa onnistuneesti yhteishengausta. Ja varmasti sen takia kukaan ei vastaa siihen minun viestiini, kun he eivät halua tehdä mitään, mikä antaisi kuvan, että he suhtautuvat minuun positiivisesti, koska haluavat vain, että jättäisin heidät rauhaan. Että minä olen se ärsyttävä takertuja, joka aina vaivaa ihmisiä jutuillaan ja viesteillään ja kuvittelee, että heitä muka kiinnostaa, kun todellisuudessa he paljon mieluummin järjestäisivät yhteishengaukset kokonaan ilman minua.

Tästä on puhuttu paljon terapiassa ja olin varautunut siihen kai vähän etukäteen, mutta en näköjään tarpeeksi. Terapeuttini sanoisi kai nyt, että tämä on se trauma, se minun pelkoni siitä, että kehenkään ei voi oikeasti luottaa ja että jos jollain tapaa ilmaisen omia tarpeitani tai toiveitani, minut hylätään. Mutta vaikka tiedän tuon, se ei auta oloa yhtään. Järkeni on vain jossain sen kauhean myllerryksen alla hautautuneena.

Toki sitten miljoonalta ikuisuudelta tuntuneen kahden minuutin jälkeen Harjoittelupaikkarohmu laittoi viestin, että hänestä yhteishengaus kuulostaa oikein hyvältä idealta. Toki tuokaan ei auttanut oikein, koska minun pääni oli jo ehtinyt tulla siihen tulokseen, että ne kaikki ihmiset vihaavat minua. Ja Harjoittelupaikkarohmu nyt vain pitää sitä hyvänä ideana, koska... en tiedä, Harjoittelupaikkarohmu nyt on kiinnostunut aina kaikesta. Ja siinäkin kohtaa pääni sanoi, että Harjoittelupaikkarohmu varmaan haluaa yhteishengauksen ihan vain siinä toivossa, että Anni tulisi sinne myös, ei siksi, että hän olisi oikeasti kiinnostunut meidän ryhmästä, saati sitten minusta ihmisenä.

Sitten vajaan puolen tunnin kuluttua viestistäni myös Ramona ilmoitti kannattavansa sitä. Se tuntui jo vähän huojentavalta, koska ainakin sain kahdelta ihmiseltä vastauksen. Ja kun Ramonalla tuskin on mitään taka-ajatusta, niin loogisin tulkinta olisi, että hän oikeasti haluaa nähdä tällä porukalla. Mutta tietysti jäi vaivaamaan, että kun Korpinkynsi, André ja Lester lukivat sen viestini suunnilleen heti kun lähetin sen, niin kukaan heistä ei vastannut mitään. Ehkä se Lesterin vastaamattomuus sattui erityisesti, en tiedä. Ja Korpinkynnen myös, koska Korpinkynsi on yleensä aina heti mukana kaikessa. Lester nyt harvoin ottaa kantaa oikein mihinkään hengaukseen, mutta tietysti olisi tuntunut kivalta, jos hän olisi reagoinut siihen, että ehdotan yhteishengausta, niin olisin voinut tuntea, että hän haluaisi nähdä minua.

En tiedä. Tämä on ollut esillä terapiassa monta kertaa ennenkin ja terapeuttini vain pyytää minua aina miettimään joitain vaihtoehtoisia syitä siihen, miksi jotkut lukevat viestin, mutta eivät vastaa. Ja sitten minä mietin syitä siihen, miksi itse teen niin (koska joskus teen niin) ja yleensä syynä on se, että olen jossain huonossa paikassa/tilanteessa tai jos kyse on ryhmächatista, niin sitten saatan olla vastaamatta, etten antaisi itsestäni sellaista vaikutelmaa, että minulla ei ole mitään muuta elämää ja saatan myös kokea, että ei sitä viestin laittanutta kiinnosta juuri minun mielipiteeni, vaan jonkun muun, tai haluan odottaa muiden mielipiteitä ennen kuin sanon jotain, koska olisihan se jotenkin noloa olla itse ainoana eri mieltä kuin kaikki muut. Mutta jostain syystä minun aivoni vain sysäävät nuo mahdollisuudet syrjään ja takerrun kaikin voimin siihen negatiivisimpaan mahdolliseen tulkintaan ja kieltäydyn päästämästä siitä irti.

Kun mietin tuota, niin varmaan se on juuri siksi, että pelkään, että tulen torjutuksi. Mikä ei käy järkeen, koska miksi sitten haluaisin tulkita kaiken mahdollisimman negatiivisesti niin että pelkoni kävisi toteen? Kai siksi, että yritän löytää syitä sille, että minun ei tarvitsisi tehdä niin jatkossa. Ja että saisin jotenkin rangaistua itseäni siitä, että olen uskaltanut toivoa, että joku välittäisi minusta, kovetettua itseni ajattelemalla, että kukaan ei oikeasti halua olla minun seurassani tai vuorovaikuttaa minun kanssani, koska silloin minulla ei olisi mitään menetettävää, joten olisin turvassa kaikilta pettymyksiltä. Mutta eihän se todellisuudessa toimi noin, vaan minulle tulee siitä vain paha mieli.

Ja sitten terepeuttini sanoisi, että on jotakuinkin mahdotonta tietää toisen motiiveja toiminnalle, jos tämä ei sano niitä ääneen, joten koska ihmiset nyt yleensä ovat kivoja ja mekin ollaan hengattu porukalla monta kertaa ja on paljon viitteitä siitä, että ne meidän opiskelijaporukan ihmiset ajattelevat, että olen ihan okei, niin minun ei vain ole mitään järkeä tulkita heidän hiljaisuuttaan vihamielisyydeksi minua kohtaan.

Olen saanut ehkä vähän rauhoituttua, mutta päätä vielä särkee. Se tuli jotenkin niin yllättäen tämä voimakas tunne. Olin juomassa aamiaisteetä keittiössä samalla kun ulkoilutin rottia, kun mieleeni tuli, että ai niin joo, olin suunnitellut, että laittaisin tänään viestin, jossa ehdottaisin sitä yhteishengausta. Ja sitten muotoilin sitä ja huomasin kyllä, että sydän alkoi tykyttää ja minua jännitti, mutta sitten vain lähetin sen ja oletin että se jännitys katoaa pikku hiljaa. Ja sitten vaikka minulla oli siihen asti ollut ihan hyvä olo, niin kun näin sen, miten ihmiset lukivat viestin, mutta eivät vastanneet, minua alkoi heikottaa. Hikoilin ja minua pyörrytti vähän ja lattialta oli vaikeampi päästä ylös kuin normaalisti. Laitoin rotat takaisin häkkiin, koska tuntui siltä, että nyt on pakko saada olla vähän rauhassa.

En ollut lainkaan odottanut sitä, mutta ehkä kyse on osittain myös siitä, että olen syönyt vähän huonosti taas. Nytkään minulla ei ole kotona oikein mitään, mitä haluaisin syödä, koska pussipuuro ei jaksa innostaa, corn flakesejakaan ei huvittaisi syödä, ja uunin siivouskin on vielä sen verran kesken, että sitä voi käyttää tekosyynä sille, etten voi lämmittää kasvisgratiniakaan. Niin joo, munia on, joten jonkinlaisen munakkaan voisi tehdä. Kiivejäkin on, niin niillä voisi aloittaa. Tai banaanilla. Ehkä otan päänsärkylääkkeenkin, niin tämä särky ei ehdi pahentua. Ja varmaan olisi hyvä mennä hetkeksi uloskin.

Siivous on edennyt pikku hiljaa, mutta se kyllästyttää jo välillä. Kaikki vaatteet on nyt käyty läpi ja lajiteltu, mutta edelleen on nelisen koneellista pyykkiä pesemättä. Päätin, että koska olen säilönyt osaa vaatteista vuosia siellä laatikossa, pesen ne kaikki nyt, niin sitten ne ovat puhtaina ja kivoina siellä valmiina. Ja Uffille meneviä hyväkuntoisia vaatteita on kertynyt jo melkein Ikea-kassillinen. Olen myös järjestellyt keittiön kaappien sisältöjä uudestaan, irrottanut ja pessyt astiankuivauskaapin ritilät, pessyt uunin todella perusteellisesti sekä liottanut uunivuokia (sekä uunin ritilää) saippuavedessä ja saanut ne hohtavan puhtaiksi. Lomaa on tosin enää jäljellä enää kaksi viikkoa, niin saa nähdä, ehdinkö saada koko kämpän laitettua kuntoon. Tuntuu lannistavalta, kun kokonaisuudessaan kämppä näyttää entistäkin sekaisemmalta, kun kaikki pestävät vaatteet odottavat pesuvuoroaan omissa pusseissaan olohuoneen lattialla ja suihkussa likoaa uuniritilä pesuvadissa. Mutta kun katson vaatehuoneen hyllyjä tai avaan kumman tahansa vaatesenkeistä, tai keittiön järjestellyistä kaapeista, tulee vähän parempi mieli.

Paljon on kuitenkin vielä tekemättä. Vaatehuoneen alin hylly on vielä käymättä läpi, enkä odota sitä mitenkään innolla, koska tiedän, että siellä on kaikenlaista sellaista sekalaista, joka ei sovi oikein minnekään, mutta mitä en ole halunnut heittää poiskaan. Ja vaikka muuten olen siivonnut vaatehuonetta aina silloin tällöin, tuo alin hylly on se, joka on jäänyt siivoamatta kaikkein useimmiten, koska haluan vain vältellä siihen kajoamista jos vain mitenkään mahdollista. Kirjahyllyn alin hylly on myös siivoamatta, samoin vessa.

Nyt myös Arrow on ilmaissut kannattavansa innokkaasti yhteishengausta, niin kai voi sanoa, että se viestini lähetys oli ihan onnistunut operaatio. Vaikka ei kai pitäisi mitata onnistumista muiden reaktioilla? Ja vielä puuttuu kokonaan kaikki yksityiskohdat, kuten aika ja paikka, joten yhteishengaus ei ole mitenkään lähellä vielä, mutta ainakin se on nyt yhden askeleen lähempänä. Kai. Ehkä teen nyt sitä munakasta, katson hetken YouTubea ja sitten lähden katsomaan, mihin aikaan pyykkitupa olisi vapaana, niin saisin osan niistä olohuoneen kasseista edes pois, etenkin kun tänään vaatteita voisi kuivattaa vielä ulkonakin.