Hiljaisia ajatuksia keskellä meteliä, vilskettä ja välkkyviä valoja.
Yhdessä toisilleen elämäksi muodostuneet uudet vanhat ystävät
nauravat
laulavat
nauttivat seurastaan.

Vain hetkeksi laskiessani ikuisen naamion kasvoiltani
päästän totuuteni viivähtämään kasvoillani
ilmentämään sen valkohehkuisen kivun, säryn,
joka ympäröi sydäntäni
nykyisin.

Palauttaessani naamion paikoilleen
näen vilaukselta näiden muiden silmissä sen hauraan, kauniin sielun
kukin omine heikkouksineen,
joilla meille ystävyksille ei kuitenkaan ole väliä.

Tiedän, että kaikki meistä ovat sisimmässään yksin, haavoittuneita.
Jokainen on joskus katsonut aamua silmiin
ja toivonut, että se ei olisikaan tullut.

Kuitenkin kai vain minussa asuu se ääretön tyhjyys, kuin loputon kaivo;
hellittämätön kipu, joka vain kalvaa sisintäni elävältä;
toivottomuus kuin aamu pitkän yön jälkeen,
kun aurinko ei nousekaan
enää koskaan.