Vaikka blogini on yleensä poikkeuksetta ”sanoja, sanoja, sanoja”, niin nyt se on ihmeellisesti: ”Kuvia, kuvia, kuvia.” Ja sensuroimattomia. En laita kenestäkään muusta kuvaa kuin itsestäni, mutta jos siihen kuvaan on sattunut joku muukin, niin minkä minä sille voin? En usko, että henkilöitä pystyy tunnistamaan siitä. Paitsi veljeni ehkä hieman, mutta en usko, että se on niin paha. Enkä minä ole ottanut kuvia vaan äitini, joten minua ei voi syyttää edes siitä, että olisin taktikoinut nuo kuvat.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

tukkatakaa.png

 

Juhlan esitys, jossa tyypit soittaa lavalla. Tuo tyyppi tuossa näkyvimmin istumassa oleva olen minä. Äiti kysyi minulta, että minne hänen kannattaisi mennä istumaan, että saisi hienoimmat kuvat. Hän sanoi, että ehkä sinne meidän oikealle puolelle. Minä kuitenkin ylipuhuin hänet (nimeltä mainitsemattomista syistä) istumaan tuossa vasemmalla. Tuolta tukkani näyttää tuossa vaiheessa takaa päin. Ei mitenkään pahalta. Koko juhlan ajan hermoilin, että miltäköhän näytän takaa, mutta näköjään en mitenkään kauhean pahalta. Tukan kanssa taistelin äidin kihartimen kanssa. Sen avulla yritin suoristaa niitä ja saada taipumaan hieman ulospäin. Näyttää siltä, että onnistuin siinä jopa kohtalaisen hyvin! Tuo oikealla minusta istuva on neiti EH ja hänen vieressään näkyy vähän herra Tumppia.

 

lakinsaanti.png

 

Amia, teh lukion ensimmäinen oppilas, saa valkolakin. Näytän luonnottoman suurelta. Tuo tyyppi minusta vasemmalle on meidän rehtori, joka sössi siinä todistuksen jakamisessa. Hän oli jankuttanut sitä, että se todistus otetaan vasemmalla kädellä, että sitten voi kätellä, mutta hän itse sitten yritti jakaa sen oikealla kädellä minun oikeaan käteeni. Minä olin ihan oikeassa ja hän väärässä, mutta se söhellys näytti ihan takuuvarmasti siltä, että minä yritin ottaa väärällä kädellä. Ja tuo lakkia ojentava on minun luokanvalvojani. Kuten saattaa ehkä huomata, olen heitä ihan pikkuisen pitempi. Kuvassa näkyvät ihmiset ovat eturivissä tyhjän paikan vieressä neiti EH ja hänen vieressään herra Tumppi. Tuossa ihan kuvan oikeassa reunassa tyhjän paikan takana istuva salaperäinen pitkätukkainen nuorimies... Koittakaa arvata.

 

laittakaalakitphn.png

 

En nyt muista täsmälleen, mitä se rehtori sanoi, mutta tuossa kohtaa me saatiin laittaa lakit ensimmäistä kertaa päähän. Historiallinen hetki, joka tuntuikin kyllä aivan törkeän mahtavalta. Rakastan tuota lakkia, se on niin törkeän hieno. Ja se hetki, kun kaikki laittavat yhtä aikaa lakin päähän... Ja jälleen kerran minun erinomaisen paikkasuostuttelutaitoni ansiosta kuvassa näkyvät pääroolissa minä ja NN. Nan jo sanoi, että varmaan me ollaan äidin kanssa sovittu siitä, että hän kuvaa NN:ääkin, kun hän näkyy joka kuvassa niin hyvin. Ei muuten oltu. En usko, että äidillä oli pienintäkään käsitystä koko NN:stä. Eikä hän kylläkään ole sanonut sanaakaan siitä, miten sysäsin sen todistukseni hänelle ja juoksin NN:n kiinni. Äiti varmaan on liian kauhuissaan siitä, että minä menin onnittelemaan sellaista kauheaa vihaisennäköistä ja selkeästi varsin omituista kummituspoikaa. Ei sanallakaan sanonut siitä mitään, vaikka ihan taatusti näki koko jutun.

 

hatut.png

 

Lakit päässä. Äiti otti näköjään salamalla, niin tuo kuva on minun mielestäni aika karmea. NN:n puku näyttää ihan harmaalta. Se oli kylläkin ihan musta. Hänellä ei ollut siellä alla edes valkoista kauluspaitaa, vaan MUSTA kauluspaita. Tuollaiset pienet yksityiskohdat... Mahdollisimman mustat kukat ja musta kauluspaita valkoisen sijaan... Kuka niihin kiinnittäisi huomiota? Se on juuri ominaista NN:lle. Ja minulle myös. Minä kiinnitän kauheasti huomiota pieniin yksityiskohtiin. Sekä tuollaisessa että sitten myös eleissä ja kaikessa. Ei se ole idea, että kaikki huomaisivat, vaan se on vain jotain, minkä minä teen. Minä olen minä niillä yksityiskohdilla. Minulla oli tässäkin juhlassa TSH-sormukseni. Ja vakaumustani kunnioittaen myös musta puku. Vähän valkoista, kyllä, mutta pääasiassa musta. Musta ja valkoinen ovat ainoita värejä, jotka kelpaavat, muut ovat vain äärimmäisen pahasta. Kuvassa näkyvät siis minä, neiti EH, herra Tumppi, NN ja hänen vieressään neiti JR ja MR.

 

hug.png

 

Paljastavin kuva. Ensimmäiset kasvot koko blogini historiassa. Minulle, veljelleni, NN:lle ja Jumpulalle. Näytän melko kiusaantuneelta. Mutta uskokaa pois, kun isäni yritti halata minua tuota ennen, niin... No, sanotaanko, että äidin onni ettei hän yrittänyt ottaa siitä kuvaa. Se oli refleksi. Minä vain peruutin pakoon ja isäni yritti siinä sitten halata minua, kun minä yritän kaikin tavoin estää sen. Siinä paikallisille ihmisille draamaa tämän vuoden lakkiaisiin.

 

Ja sitten veljeni halasi minua. Hän yritti halata ensin väärin, väärä käsi ylhäällä ja väärä alhaalla (minulla oli kukat), niin minä aloin siinä sitten selittää veljelleni, että tämä käsi tästä ylös ja toinen alemmas. Ja sitten siitä tuli tuollainen muksahdushalaus ja nähtävästi juuri tuo kuvan hetki on se hetki, kun tajusin, että äitihän ottaa meistä kuvaa siinä. Takana olevat henkilöt ovat mitättömiä eivätkä sinänsä edes tunnistettavissa, niin en koe loukkaavani heidän yksityisyyttään jättämällä heidät tuohon kuvaan. Jumpula on keskittynyt ruusuihinsa ja hypermusta NN tuijottaa itse asiassa täsmälleen suoraan kameraan ominaisella perusvihaisella tyylillään. En tiedä, mistä veli on saanut tuon kellertävän mustelman silmäkulmaansa, kun hän ei suostu sitä äidillekään kertomaan.

 

lastminutedate.png

 

Amia and the last minute date. Viime hetken treffiseura. Meidän piti viedä pareittain kukat tuonne sankarihaudalle. Itse asiassa ei ole kauheasti ihmekään, että NN on melkein jokaisessa kuvassa, jossa minäkin olen, koska hän norkoili koko ajan lähistöllä. Kun tuota parijonoa muodostettiin, minä olin ilman paria ja NN oli reilun metrin päässä minusta ilman paria myös. Se oli aika paha. Sitten herra Entti tuli pelastamaan NN:n. Kylläkin vain väliaikaisesti, koska pian neiti Elm tuli sanomaan, että varastaa nyt herra Entin omaksi parikseen. NN sitten jäi hetkeksi hölmistyneenä seisomaan paikalleen. Sitten hän häipyi salamana herra Entin ja neiti Elmin perään ja kiilautui sitten neiti EH:n pariksi.

 

Minulla ei ollut paria koko matkana, mutta sitten tuossa vähän ennen tuota kukkajuttua, kun piti kävellä koko pitkä matka nurmikon yli, herra VL tuli sitten ystävällisesti minun treffikseni. Sanon vain, että tuota nurmikkoa oli kauhean vaikea kävellä, kun välillä korot upposivat kokonaan nurmikkoon ja välillä eivät. Ja herra VL pyyhälsi sellaista vauhtia ja minä yritin pysyä hänen perässään yrittäen kuitenkin olla kompuroimatta kauheasti. Varmaan jotenkin omakehu haisee tai jotain, mutta vau, minun jalkani näyttävät törkeän paljon hienommilta kuin olen koskaan tajunnutkaan! Siis ne on tuollaiset suhteellisen kapeat ja kivat. Minä olen aina vihannut jalkojani, koska ne ovat näyttäneet minusta niin lihavilta. Mutta jos tuota kuvaa on uskominen... Muuten minä näytän lihavalta, etenkin käsistä ja kasvoista, mutta jalat on melkein hyvät. Ihmeiden ihme!

 

ylioppilas.png

 

Ja siinä olen minä. Pelkästään minä. Minä ja minun pukuni, lakkini, puolihymyni ja meidän kirsikkapuu. Ja Sormus myös. Ei muuta sanottavaa. Paitsi että en tykkää. Tällainen on kuitenkin perus yo-kuva, niin halusin laittaa sellaisen myös. Tuolta minä näytän. Ikävä kyllä. Osaan hymyillä. Valokuvaamon tyyppi sanoi, että minä olen ihan ilmiselvästi treenannut etukäteen, kun se kaikki meni niin hyvin. Osaan hymyillä erittäin uskottavasti, vaikka minua ei hymyilyttäisikään. Mutta kuvaamisen ehdottomasti hämmentävin vaihe:

 

”Mene makaamaan vatsallesi tuohon lattialle, nosta jalat ylös ja laita ne ristiin. Ja sitten kyynärpäät ja kyynärvarret lattiassa. Ja saatko taivutettua jalkoja vähän ylemmäs. Ja saatko nostettua itseäsikin hieman ylemmäs. Hei, sähän oot aika notkee. Saatko vielä vähän ylemmäs. Noin, ja nyt ruusu tulee tähän ja koita pysyä siinä ja kato tänne ja näytä niitä nättejä hampaita. Sä oot ihan selvästi treenannu tätä etukäteen.”

 

Oli kyllä äärettömän kummallista maata siinä kuvaamon lattialla ja yrittää taivuttaa itseään niin, että sai koskettua melkein jaloilla lakkia ja olla siinä sitten vähän tuskallisesti ja yrittää hymyillä kuitenkin luonnollisesti. Saa nähdä sitten millaisia ne vedokset ovat, jotka saadaan joskus ensi viikolla. Kauhulla odotan.

 

virnistys.png

 

”Joko sä lopetat kuvaamisen kohta?” Ilmiselvästi, eikö? Heh. Näytän vaihteeksi typerältä. Jopa tavallistakin typerämmältä. Minusta tuossa on kuitenkin niin selkeästi yksi minun lukuisista ilmeistäni niin elävästi taltioituna, että se on melkein hieno. Teen ilmeitä vähän koko ajan (yksityiskohdat katsokaas) ja joskus teen ilmeitä väärään aikaan. Siellä kuvaamossakin olin yhdessä kohtaa melko hämmentynyt ja silloin tulee vaistomaisesti sellainen ”pyöräytetään silmät vasempaan reunaan” –ilme. Vähän kuin tuollainen. Silmät puhuvat. Minä käytän silmiäni ja ilmeitä yleensä puhuakseni. Ilmaistakseni ihmisille jotain. En tiedä sitten miten paljon kukaan niistä välittää tai tulkitseeko edes oikein, mutta tuota minä teen päivät pitkät. Se on kivaa, se on vain jotain pientä, mutta minulle se on melkein koko elämä. En puhu paljon, mutta silmät liikkuu välillä kuin hedelmäpelissä. NN tekee sitä myös. Ehkä siksikin minä pidän hänestä. Hän ymmärtää yksityiskohtia kuten minäkin. Enemmän kuin kukaan muu ikinä koskaan.

 

Siinä oli kuvat. Ei niitä nyt niin kauheasti ollut. Mutta vieraat on nyt otettu vastaan ja kaikki ovat jo häipyneetkin. Luojan kiitos. Enkä juonut itseäni ihan pökerryksiin shampanjasta. Se oli vähän tarkoitus, mutta se oli niin hemmetin pahaa, että hyvä kun sen yhden lasillisen sain sitten alas. Se maistui vähän joltain puhdistusaineelta. Ehkä vähän kuin kynsilakanpoistoaineelta. Maistui pahalta ja poltteli sitten vielä kurkussa. Hyi kamala. Yhden lasillisen tosiaan join, enkä huomannut lainkaan mitään vaikutuksia.

 

maalaus-1.png

 

Tuossa sittenkin vielä yksi kuva. Tuo on minun lahjani. Se on Nanilta. Taulu, jonka hän on itse maalannut öljyväreillä. Kun hän kerran oli meidän mökillämme, hän otti auringonlaskukuvan ja tuo taulu on maalattu sitten sen pohjalta. Se on niin älytöntä, koska tuosta erottaa vain niin mahtavasti kaikkia yksityiskohtia, joiden tiedän olevan siellä. Ja se on niin mahtava, että minä laitan sen seinälleni enkä ikinä ota pois. Nan sanoi, että se olisi voinut olla parempikin, mutta että se oli hänestä kuitenkin tarpeeksi hieno, että hän saattoi antaa sen minulle. Tuosta kamerakuvasta ei saa mitään käsitystä, miten mahtava se on. Se tuntuukin ihan oikealta, sellaiselta epätasaiselta ja sillä lailla. Mahtava.

 

Sain Nanilta myös kirjeen. Luin sen juuri äsken ensimmäistä kertaa ja melkein tulee itku joissain kohdissa: ”Minulle on ollut todella tärkeää olla sinun ystäväsi, olen oppinut paljon uutta ja olet toiminut minulle kuin ’isosiskon’ roolissa!” Varmaan minunkin pitää kirjoittaa Nanille sitten kirje. Ja tehdä hänelle myös jotain itse. Mutta mitä? Haluan antaa hänelle jotain yhtä hienoa, mitä hän minulle. Ja haluan tehdä sen itse. Mutta minä en osaa maalata. Ainoa, mitä osaan tehdä, on kirjoittaa, eikä kirjoitusta voi antaa lahjaksi. Mutta yritän keksiä jotain. Melkein vuosi aikaa.

 

Pohdittiin Nanin kanssa sitten tuota NN:n kummallisuutta herättänyttä uskonnollisuuttakin taas. Hän ei saanut siitä ilmeisesti kovinkaan hyvää arvosanaa. Minä sain stipendin biologian kirjoituksen takia, vaikka sain M:n, joten uskoisin, että NN on saanut uskonnosta korkeintaan C:n. Silläkö mennään opiskelemaan uskontoa jonnekin? Sitten Nanin kanssa saatiin ahaa-elämys, että ehkä NN meneekin opiskelemaan kuvataidetta. Joku reaali oli pakko kirjoittaa. Ja NN oli ennen joulua opon juttusilla. Mietittiin Nanin kanssa sitä, että miksi ja minä sitten sanoin, että koska NN ei muuten vaikuta sellaiselta, että hän opon kanssa juttelisi, niin ehkä se johtuisi siitä, että hän ei tiennyt, mitä kirjoittaa. Sanoin sen täällä blogissakin. Joo, viimeiset yritykset saada kumottua mielessäni se kummallinen asia, jota en vain pysty käsittämään.

 

On ollut mielenkiintoinen päivä. En ole tykännyt kauheasti vieraista. He kaikki kysyvät koko ajan samaa: ”Minne meinaat nyt?” Yksi serkkuni, jota en edes muista, koska siitä on niin kauan kun olen nähnyt hänet viimeksi, sanoi minulle, että varmaan ärsyttää, koska kaikki kysyvät sitä. Sitten hän sanoi, ettei mitään kiirettä, mutta jos haluaa sanoa jotain, niin kannattaa sanoa, että aikoo lääkäriksi/lakimieheksi/arkkitehdiksi, niin kaikki ainakin arvostavat sitä ja pitävät hyvänä vaihtoehtona ja sitten saa olla heiltä rauhassa. Harvinaisen hyvä tyyppi. En tiennytkään, että minulla on noin siisti serkku.

 

Ja entinen hoitotätinikin tuli miehensä kanssa. Hän on mahtava. Hän on tuntenut minut muutaman kuukauden ikäisestä lähtien. Ja nyt alan nähdä häntä ihan eri lailla kuin ennen. Hän on vähän liian tarkkanäköinen minun makuuni. Hän kyseli muun muassa Merrystä ja sitten siitä, että meinaanko lähteä kavereideni kanssa jonnekin jatkoille ja muutenkin yleisesti kavereistani. Tuli vain heti olo, että hemmetti, tuo nainen tajuaa vähän liikaa. Hän sai lyhyen sananvaihdon tuloksena melko varmasti selville, että minulla on vain yksi hyvä kaveri ja että en aio mennä minnekään juhlimaan, koska paitsi että minulla ei ole ketään kenen kanssa juhlia, minä en myöskään pidä siitä. Ei minun ollut mikään tarkoitus paljastaa sitä hänelle, mutta jotenkin hän vain kaivoi sen esiin.

 

Ja kun kummini toivat koiransakin, niin veljeni oli ihan törkeän ihastunut siihen. Veljeni tykkää ihan mielettömästi kaikkien eläinten silittämisestä ja minä näin ihan selkeästi, miten hän olisi niin mielettömän paljon halunnut vain silittää sitä koiraa vaikka koko juhlan ajan. Koira oli kuitenkin arka ja veljeni pääsi silittämään sitä vain vähän. Se hoitotätinikin sanoi, että veljeni näköjään tykkäisi silittää koiraa ja yritti sanoa koiralle, että mene tuonne noin silitettäväksi. Oli kuitenkin mahtavaa nähdä hänet.

 

Ja sitten epäloogisesti hyppään taas ihan päivän alkuun, kun tajusin äsken, että en ole kertonut niistä NN:n katseista. Niistä teh viimeisistä katseista, jotka sain vaikka sitä niin suuresti epäilinkin. Kun hän tuli kouluun, kaikki olivat jo jonossa (minä ensimmäisenä heti ovien vieressä) ja minä en edes tajunnut varoa, että sieltä tulisi joku, eikä NN:kään ilmeisesti kauheasti osannut varoa, joten siinä tuli sellainen hetken vähän epäselkeä tilanne. Paha tulkita, mutta NN:n ilmeestä minä itse henkilökohtaisesti ja äärettömän subjektiivisesti kykenemättömänä objektiivisuuteen tulkitsin, että hän ei ainakaan ajatellut, että näyttäisin ihan ojassa pyöritellyltä raadolta, joka on tungettu rumaan kolttuun.

 

Se mursi jään. Se kummallisuus, kun kumpikaan ei ole kunnolla katsonut toiseen, vaan on pyrkinyt vain olemaan kuin toista ei olisikaan... Tuon jälkeen tilanne oli lähempänä sitä aikaa ennen niitä pakkeja. Vaikkakin NN norkoili paljon tavallista enemmän siellä missä minäkin. Yleensä minun on pitänyt aina kauhealla vaivalla hankkiutua sellaiseen paikkaan, että pääsisin ”sattumalta” hänen lähelleen. Minä selitin siitä joskus täälläkin. Olin ärsyyntynyt siitä, että NN ei ikinä tehnyt elettäkään hankkiutuakseni minun lähelleni, vaan minä jouduin aina suunnittelemaan kauheasti, että pääsisin yhtään lähelle häntä.

 

Nyt tilanne ei ollut niin. En yrittänyt päästä lähelle NN:ää suunnilleen lainkaan, en ainakaan aluksi, koska en tiennyt vielä, että NN oli jotenkin satumaisesti heittänyt sen aikaisemman ujoilunsa jonnekin narikkaan. Mutta NN oli kaikkialla minun lähelläni. Oli melkein kuin hän olisi joko itse halunnut sanoa minulle jotain tai antaa minulle mahdollisuuden sanoa hänelle jotain halutessani tai sitten hän vain halusi jostain syystä olla lähellä minua. Me olimme kuitenkin melkein tiimi ykkösellä. The Black Zone – Musta Vyöhyke. Me. Silmien pyöräyttelijät ja ylpeyspakkaukset.

 

En usko, että meistä kumpikaan olisi kauhean hyvä sanoissa. Puhutuissa sanoissa ainakaan. Kai sen näki siitäkin, kun koko paikkakuntamme korkeimmalla kohdalla, kirkonmäellä, minä juoksin hänet kiinni ja sanoin neutraalin kohteliaasti hymyillen: ”Onneksi olkoon”. Ja sitten ojensin käteni. Ilman yksityiskohtia, noin vain kuin jotain ihan puolituntematonta olisi onnitellut. Hän pysähtyi, mutta ei näyttänyt hämmentyneeltä tai pelästyneeltä tai edes mitenkään kauhean yllättyneeltä, vaan reagoi luonnollisesti ja hämääntymättä pysähtyen, katsoen minua takaisin ja sitten hän tyynesti kätteli minua ja sanoi: ”Kiitos.” Sitten molemmat vain tyynesti kääntyivät jatkamaan matkaansa.

 

Suorastaan järisyttävää vuorovaikutusta. Minä osaan puhua paljon ja suhteellisen elävästikin, kuten myös NN. Mutta kummassakaan meissä se ei ole mikään ikuisesti päällä oleva vaihde. Vaikka kumpikin säätää kauheasti kaikkien yksityiskohtien kanssa ja ilmeiden kanssa ja kaikkea, niin jos tilanne on liian... Katseet ja ne pikkuyksityiskohdat eivät ole mitään liian konkreettista. Jos tilanne tulee liian konkreettiseksi liian yhtäkkiä, niin kaikki yksityiskohdat ja ilmeet ja kaikki väri lentää ikkunasta pihalle ja jäljelle jää se ranka, joka pitää kasassa: ”Älä näytä muille mitään itsestäsi.”

 

Nan hihkui riemusta, kun kuuli tuon, mitä minä olin mennyt tekemään. Hän edelleen toivoo, että NN ottaisi minuun jotenkin yhteyttä. Tietysti minäkin toivon, mutta en usko. Olen kuitenkin liian optimistinen. Kai. Minä voin sanoa, että en usko, koska se on jotain, jos järjellä ajattelen. Mutta aina kun saan viestin kännykkääni, niin sydän jättää aina yhden lyönnin väliin ja minä yritän huutaa mielelleni, että se lopettaisi ajattelemasta: ”Mitä jos se on NN?” En tarkoita, että odottaisin sitä kuin kuuta nousevaa ja että sitten se olisi maailmanloppu, kun mitään ei tulisikaan. En minä ajattele sitä tietoisesti. Se tulee vain aina silloin tällöin mieleen itsestään: ”Mitä jos se on NN?”

 

Olenko pelannut nyt korttini viisaasti? Aluksi pyysin häntä ulos koulun loputtua. Tekstiviestillä. Suoraan asiaan. Hän sanoo ei. Annan aikaa. Kaksi ja puoli kuukautta. Sitten siirryn IRL:iin ja onnittelen häntä kasvoista kasvoihin. Okei, ehkä se tekstiviesti oli jotenkin... En tiedä, se olisi voinut olla parempikin ja tuo lähestymistapa olisi voinut olla eri, mutta minä olen omasta mielestäni hoitanut tämän jutun ihmeellisen hyvin verrattuna siihen mihin ajattelin pystyväni. Kysyn ensin suoraan, mutta en lamaannu pakeista, vaan annan hänelle aikaa ja annan sitten muistutuksen itsestäni ja siitä, että minulla ei ole mitään häntä vastaan ja että selkeästi edelleen tunnen häntä kohtaan ainakin jotain positiivista. Melkein olen ylpeä itsestäni, mutta älkää huoliko. Kyllä se menee ohi.