Päivän väärinkääsitys

Thomas: "Mut kai se säveltäminen tästä, kun soitetaan vielä jokin aikaa."
Amia: "Ja etkö jo jossain vaiheessa sanonut, että olet jotain kokeillut tapailla?"
Thomas: "Tapailla jotain, niin kuin naista vai?"
Amia: "Siis tarkoitin, että tapailla nuotteja, sointuja, kokeilla sitä säveltämistä?"

***

Joo, jotenkin onnistuin vaihteeksi kommunikoimaan todella hämäävällä tavalla. En itse edes tajunnut sitä siinä, mutta kun katsoin sitten vähän myöhemmin tuota kommenttiani, niin tuli sellainen fiilis, että mitä vittua minä oikein kirjoitin siihen! Voin sanoa, että nolotti todella ja nolottaa edelleen hieman. Pitäisi ilmeisesti vähän paremmin keskittyä jos jonkun kanssa jutustelee, eikä tehdä miljoonaa asiaa siinä samalla. Onneksi homma kuitenkin selvisi hyvin ja vielä sitten heitin vitsillä, että voi hän naisten tapailustakin puhua, jos haluaa. Siihen kommentoi vain, että naisten tapailu on vaarallista.

Mutta nyt voisikin mainita sitten joitain asioita Thomasissa, joista en pidä, koska tänään on ollut vähän sellainen fiilis. Ei tuo äskeinen asia, tuo oli tuollainen ihan hyvä, naurettava juttu, vaan muuten yleisesti. Ensinnäkin, hän on todella arvaamaton. Välillä hän yksinkertaisesti häviää. Ihan kuin maa nielisi hänet vähän väliä. Hän tulee osastollekin joskus, ei joka päivä, eikä välttämättä aamuisin, mutta joskus silti. Sitten hän myös välillä jumittaa Facebookissa suunnilleen koko päivän ja hänen kanssaan pystyy juttelemaan, mutta seuraavassa hetkessä hän saattaa yhtäkkiä kadota, eikä anna mitään merkkiä itsestään tai huomauta etukäteen, vaan tekee katoamistempun. Joskus se voi kestää pari tuntia, välillä monta päivää putkeen.

Tuo todella ärsyttää minua, joka olen ehkä liiankin orjallinen aikataulujen noudattaja ja pidän ihmiset perillä siitä, jos lähden poikkeuksellisesti jonnekin tai häviän. Välillä tulee oikeasti ihan huolestunut fiilis, että onko kaikki okei, onko tyyppi okei, kun hänestä ei näe päiviin mitään merkkiä missään.

Toinen seikka Thomasissa, joka ärsyttää myös jossain määrin, on se, että hän puhuu paljon, mutta ei oikeastaan koskaan sano mitään. Hän pitää ajatuksensa ja tunteensa useimmiten ominaan, eikä kerro etenkään asioista, jotka menneisyydessä tai tulevaisuudessa häntä huolettavat/ahdistavaat. Olemme olleet samalla osastolla nyt pari kuukautta, mutta minä en tiedä oikeastaan mitään hoidollista hänestä. Hän on kuin tavallinen ihminen ilman mitään ongelmia ja jaksaa ja osaa eikä koe terapiakeskusteluja tarpeellisina tai oikein muutakaan. Sitten kuitenkin ne ongelmat iskevät ja hän vain hajoaa. Silloin hän ei puhu, ei sano mitään, sulkeutuu vielä entistä enemmänkin ja on kuin kokonaan eri maailmassa. En uskalla oikein sanoa tai kysyä mitään vakavampaa, koska se hajonnut Thomas on jotain niin vierasta ja vähän pelottavaakin.

Tuntuu taas välillä, että perhana tämä on monimutkaista. Kun Thomasin näkee kasvoista kasvoihin, niin silloin kaikki on jees, mutta jotain vuorovaikutuksesta uupuu viestittelystä ja kaikesta, mikä saa minut tuntemaan oloni hankalaksi. Aina kun tulee tällainen hetki ja fiilis, tuntuu siltä, että hitto tämä ihastukseni on ihan typerää, en minä osaa, en minä voi, en minä uskalla, en minä jaksa.

Ärsyttää, kun Thomas lopettaa osastollakin, vaikka häntä nyt ei ole siellä kauheasti näkynytkään. Tulen kaipaamaan erityisesti niitä yhteisiä soittohetkiä ja Trivial Pursuitia, jossa Thomas etsii kännykällään netistä vaikka miltä näyttää latva-artisokka. Ja viheltelee ja minä aina kysyn, että mikä biisi. Hiljaisuus osastolla tulee olemaan korviahuumaava tämän jälkeen. Tulee kurja fiilis vain kun ajattelee osastoa ilman Thomasia. Tulee sellainen fiilis, että tässä se nyt sitten oli, näin minä nyt sitten menetän hänet. Se hieno uniikki tyyppi palaa takaisin omaan maailmaansa, jossa naiset jahtaavat häntä ja hän on huomion keskipiste, ja minä palaan puolestaan omaan maailmaani, jossa elän sumussa päivät, enkä tunne mitään paitsi itseni yksinäiseksi, koska kukaan ei oikeastaan ymmärrä minua, eikä ajattele asioita kuten minä.

Ei sillä, että Thomaskaan aina ymmärtäisi, mutta on niin paljon asioita, joita hän tuntuu tajuavan. Viime viikollakin oli Trivial Pursuitissa kysymys, että mitä virusta sisälsivät kirjeet, joita lähetettiin moniin julkisiin virastoihin Amerikassa niiden terrori-iskujen jälkeen, mihin Thomas sanoi, että hitto, hän tietää sen vain englanniksi. Silloin se iski minuunkin: Anthrax! Tuntuu, että kukaan muu ei ikinä ajattele sanoja englanniksi. Ei sillä, yleensä vihaan suomalaisia, jotka pätevät englanninkielisillä sanoilla - mutta jostain syystä teen sitä itsekin ja pidän vieläpä perusteltuna, mikä on jotenkin tekopyhää. Tänäänkin jotenkin tunsin oloni vain vähän tyhmäksi, kun Trivial Pursuitissa (ilman Thomasia) kysyttiin että mitä työttömät kärräsivät jonain vuonna 30 kottikärryllistä eduskuntatalon portaille (vastaus: työkintaita) ja minä ihmettelin, että mitähän järkeä siinä on ollut ja kun kukaan ei sanonut mitään, jatkoin, että no joo, kai tuo oli tuollaisenaankin tietynlainen... "statement". En vain muistanut vastaavaa sanaa suomeksi (enkä vieläkään ole löytänyt sellaista), joten käytin englanninkielistä sanaa, jonka luulen tulleen kuitenkin ymmärretyksi.

Hankin sen Facebookin aikajanan lopulta itselleni ja testasin miten se toimii. Katselin sitten sitä ja näytti ihan hyvältä, mutta hämmennyin, kun selasin sitä aikajanaani taaksepäin ja sitten vaikka ne muut kavereiksi lisätyt osastolaiset näkyivät sellaisina ryppäinä, että Amia lisäsi 7 ihmistä kavereihinsa, tms., niin Thomas oli ihan yksittäisenä isompana merkintänä, joten ajattelin siinäkin sitten, että mitä ihmettä, Facebookhan paljastaa minut kohta. No, selasin sitten sitä aikajanaani vielä enemmän taaksepäin ja löysin lopulta toisenkin kaverin, joka oli sellaisena erityisen isona merkintänä: Natalia.

Koska nuo olivat sinänsä aika loogisia, tulin lopulta tulokseen, että Facebook ilmeisesti laskee, miten usein vierailee minkäkin kaverin sivulla ja sen perusteella sitten näiden ihmisten kavereiksi lisääminen silloin ajat sitten näkyy merkittävämpänä. Meinasin jo, että pitääpäs heti poistaa ainakin Thomasin se erityisen iso juttu, mutta sitten keksin tarkistaa hänen aikajanansa ja minäkin näyin siellä sellaisena erikoismerkintänä. Ha haa! Eikä se siis johdu vain siitä, että olisin itse kirjautuneena tililläni, jolloin näkyisin itselleni muiden aikajanoissa erityisenä, koska muiden kaverien aikajanoissa näin ei ole.

Joo, minulla menee taas ehkä hieman yli tämä yritykseni löytää jotain konkreettista todistetta, että Thomas pitäisi minusta. Ei sillä, kyllä niitä merkkejä on ollut aika selkeitäkin ja aika monia, mutta jotenkin näin arkisin päivän kalvakassa valossa koen asian jotenkin vaikeasti uskottavaksi ja itseni erittäin mitättömäksi. Mitä enemmän asiaa mietin itsekseni, sitä tyhmemmäksi oloni tunnen.

Pitäisi kai vain soittaa pianoa, eikä ajatella liikaa. Tänään olin Orionin kanssa eläinlääkärissä ja tilanne näyttää pahalta. Olen ajatellut jo pitkään, että se on sitten Stilton seuraavaksi, mutta nyt tämän yli 2,5 -vuotiaan supervanhuksen 1,5 vuotias häkkikaveri on tehnyt äkkikäännöksen huonompaan. Sen hengitys paitsi rohisee, niin hengitys myös näyttää väärältä. Eläinlääkärin hoito-ohjeessa kai lukee "pumppumainen hengitys". Käytännössä se näyttää melkein siltä kuin rotta hädintuskin saisi henkeä, vaikka hengitys ei rohise mitenkään erityisen pahasti, eikä eläinlääkärinkään mukaan hengitysteiden pitäisi olla mitenkään pahasti tukossa. Arveli, että jos se hengitys ei muutu nyt tämän viikon aikana paremmaksi, niin voi olla, että kyse on siitä, että Orionilla on jossain keuhkojen lähellä kasvain tai kasvaimia, jotka tähän hengitykseen vaikuttavat.

Tunsin oloni ihan kauheaksi emännäksi ja totta puhuen ansaitusti. Olen ollut niin väsynyt viime aikoina ja paljon kaikkea on tapahtunut, että rotat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. No, niitä on 11, joten väkisinkin jää aina jotain huomaamatta, mutta silti tuntui pahalta tajuta eläinlääkärissä, että en edes muista, koska olin Orionin kanssa kaksistaan rauhassa yhdessä. Ja kun nostin sen punnittavaksi, huomasin sen kyljistä, että se oli laihtunut jonkin verran. Ja niin puntarikin sanoi, joka näytti n. 550 grammaa. Sitten kun huomasin vielä, että siltä on yksi kynsi katkennut ja ihossa oli sitä oranssia karstaa, jota uroksille usein tulee, niin tuli sellainen fiilis, että kuinka voin ylipäätään elää itseni kanssa, kun en ole huomannut noista mitään. Ja kaikki ovat sanoneet, että varmaan se vie paljon energiaa, kun pitää olla huolissaan lemmikistä.

Todellisuudessa minusta tuntuu kauhealta ainoastaan se, että minusta ei tunnu oikein miltään. Puhuin siitä jo silloin kun Consu lopetettiin jouluna. Minua suretti, mutta en oikein itkenyt. Toimin kuin mekaaninen kone ja vain vein Consun sinne, minkä jälkeen se vietiin kaasutettavaksi ja tuotiin kuolleena takaisin näytille vielä, minkä jälkeen vain lähdin itkemättä maksaen ja sanomalla kiitos ja hymyilemällä poistuessani automaattisesti.

Nytkin tuntui lähinnä vain konkreettiselta askareelta se rotan vieminen eläinlääkäriin. Rotat vain elävät pienen hetken, sitten sairastuvat ja kuolevat. Siihen ei voi tottua, niin sanotaan aina tämäntyyppisissä asioissa. Minä kuitenkin olen tottunut siihen ja se tuntuu pahalta. Minulla ei ole enää sellaista yhtä läheistä suhdetta rottiini kuin oli esimerkiksi Doskuun ja Tolstoihin. Vieläkin kun näen kuvia niistä, en vain voi katsoa, koska se sattuu yhä. Kun sen sijaan katselen näitä nykyisiä rottia, ensimmäinen ajatus on vain, että keitä hittoja ne on, enhän minä tunne niitä lainkaan. Aina kun avaan häkin luukun, niin Stilton yrittää tulla aina ulos, mutta minä vain palautan tämän ikivirkeän vanhuksen takaisin. Torjun taas yhden mahdollisuuden oppia tuntemaan sitä Stiltonin päänsisäistä rottaa - vain koska minua väsyttää.

Tuntuu muutenkin, että en vain voi sanoa etenkään rottienhoitovaikeuksista yhtään kenellekään, koska osastolla pelkään, että tekevät jonkun ilmotuksen ja rottani viedään pois, mutta myös siksi, että pelkään sitä kauheaa tuomitsemista, kun olen niin huono ihminen. Tänään ainakin pitäisi siivota edes yksi häkki, mutta niin piti eilenkin ja sitä edellisenä päivänä ja sitä edellisenä...

Lisäksi tänään hain uuden henkilökohtaisen hälyttimen, jonka suostuin jättämään äitini hankittavaksi, kun pari viikkoa sitten lähdin dramaattisesti kotoa takaisin. Tämä hälytin oli sitten sellainen kauhea "design" hälytin, joka kirjaimellisesti kirkuu, kun painaa hankalaa nappulaa, joka on noin millin läpimitaltaan. Se vielä kirkuu kimakasti ja teatraalisesti ja on todella ruma ja minä vihaan sitä. Se on tietysti ollut kalliimpi kuin perusmuoviset, joten on hankala sanoa äidille, että en minä tykkää siitä, sinä saat pitää sen ihan itse, kun tarkoitus on ollut kuitenkin hyvä.

Lisäksi äidiltä tuli tekstiviesti, jossa kysyi, että tulisinko kotiin äitienpäiväksi, mihin sanoin, että en. Sen jälkeen hän sanoi, että voisi tulla sitten silloin tänne käymään. Sanoi, että voisi tulla joko perjantaina jo tai sitten vasta lauantaina iltapäivällä ja olla sunnuntaihin. Miten tuollaiseen voi sitten sanoa, että sopii se muuten, mutta lauantai-illasta sunnuntaiaamuun olen jossain muualla ties missä, koska se on viikkoni kohokohta, jota en halua missata. Toisaalta voisi olla äidille avaava kokemus, jos vain laittautuisin ja lähtisin jonkun Thomas-nimisen miehen asunnolle, jonne tulisi muitakin, ja että olisin poissa melkein 12 tuntia, minkä jälkeen tulisin kotiin aamuhämärässä vaatteet, laukku ja tukka vahvasti tupakalta haisten. Teininä kun jäi kaikki tuollainen väliin, niin ehkä se sitten saisi äidin tajuamaan, että minulla on oma elämä, enkä ole mikään pikkutyttö.

Kurja fiilis siis on hieman, epätietoinen ja ylipäätään kaikillä tavoin epävarma. Ja syyllinen. Ja väsynyt. Enkä tänäänkään saanut siivotuksi rottahäkkejä, mutta huomenna, lupaan, että siivoan huomenna.